Huomasin eilen Pedon niskassakin jonkun karvattoman läiskän. Siinä oli kudosnestettä kovettunut ja karvat lähtenyt noin kahden senttimetrin halkaisijan kokoiselta alueelta. Toivottavasti eläinlääkäri sanoo, että se on vain joku haava jonka antibioottikuuri parantaa. Sillä on hännässäkin taas sellainen haava, jota se on nuollut muutaman päivän. Aivan samanlainen joka sille tuli viime vuonnakin näihin aikoihin.
En oikeasti tiedä miten reagoin, jos Peto olisi niin kipeä että se pitäisi lopettaa. Luultavasti olisin aivan rikki sen jälkeen. Tai en vain luultavasti, vaan olisin.
En mä muuten olisi näin huolissani, mutta kun äippä näki unta mun kissasta, että se oli harmaa ja kipeä. Äitillä on kyky nähdä enneunia, sen vuoksi olen nyt tavallista enemmän huolestunut Pedon tilasta.
Ei olisi pitänyt ottaa kissaa. Olen joutunut elämäni aikana luopumaan liian monesta kissasta.
Pörri-kissa oli vähän niin kuin Peto mulle on nyt. Me käytiin Pörrin kanssa aina yhdessä vaeltelemassa Seutulan metsissä. Se oli hauska tilanne, kun yksi talvi taas lähdin metsään kävelemään niin Pörri lähti seuraamaan mua. Se pomppi mun jalanjälkiä pitkin, jotka upposivat reilusti lumihankeen, ja meitä vastaan tuli joku vanhempi pariskunta. He naureskelivat, etteivät ole koskaan nähneet kissaa joka seuraisi omistajaansa noin uskollisesti. Mutta ei Pörri kovin pitkälle mua koskaan seurannut, heti kun saavuin Kesäkylän metsän laitamille, se kääntyi takaisin kotia.
Pörri jouduttiin lopettamaan äitin allergioiden vuoksi ja tästä on varmaan jo kymmenkuntavuotta aikaa.
Musta tulee aika suurella todennäköisyydellä vanhana mummona kissa-täti. Muutan johonkin pieneen punaiseen mökkiin, istun kiikkustuolissa yksi kissa sylissä ja kymmenkunta kissa jaloissa pyörimässä.