Koulukiusaamisen vaikutus

Viimeisen vuoden sisällä tapahtuneiden koulusurmiin yms liittyneiden asioiden takia, ja toki ennen sitäki, olen usein pohtinut mikä saa toisen ihmisen kiusaamaan toista. Oli tämä sitten koulussa, kaveripiirissä, työyhteisössä tai tuntemattomien toimesta tapahtuvaa.

Enkä oikein osaa enkä halua ottaa tuohon toisenlaista näkökantaa, kuin se josta itselläni on kokemusta.

Asuin koko nuoruuteni pienessä kyläpahaisessa Vantaalla. Ystävystyin nopeasti yhden itseäni vuoden vanhemman tytön ja itseni ikäisen pojan kanssa. Sitä en muista, tai edes tiedä, olivatko nämä uudet tuttavuuteni olleet jossain vaiheessa yhdessä. Luultavasti eivät, koska en muista kauheasti leikkikeeni heidän kanssa yhdessä, lähinnä vain A:n kanssa tuli leikittyä tyttöjuttuja ja T:n kanssa poikajuttuja.

Mulle on jäänyt sellainen inhottava tunne muistiin lapsuudesta, pelko siitä että kaverini suuttuu, kun leikin toisen kanssa. Tämä A kun ei oikein tykännyt siitä, että leikin muiden kanssa, tai sellaisen kuvan hänestä sain. Meidän leikkimme keskittyivät aina lähinnä hänen paremmuuden pönkittämiseen, koska olin aina leikeissämme se huono-osaisempi se jolla meni huonosti. Näin aikuisena asiaa mietittynä uskoisin meidän leikkien heijastaneen A:n pahaa oloa, hänen lapsuutensa kun ei ollut kaikista helpoimmasta päästä alkoholisti isän raivonpuuskien keskellä, koska A oli se joka määräsi leikkiemme juonet. Ja leikkiemme avulla hän ehkä tunsi olonsa hiukan paremmaksi. Hän ei vain tiennyt koskaan sitä, ettei mun oma elämä ollut juurikaan sen parempi kuin hänen.

Vuoden menivät ja aloitimme koulun, muistaakseni siinä vaiheessa meidän kaverisuhde muuttui, kun A meni viidennelle ja itse neljännelle. En enää muista tuota tarkalleen, eipä tuo varmaan ihme olekaan. Meillä kun vaihtui ala-asteella luokanopettaja aina viidennelle mentäessä, eli oli sama opettaja neljä vuotta koulun aloituksesta.

Jostain syystä minun ja A:n välit muuttuivat täysin, entisestä parhaasta tyttöystävästä tuli yksipuolista vihaa minuun kohdistava, manipuloiva ihmishirviö. Milloin hän uhkaili mulle sitä, että tulee hajottamaan kotini ikkunat ja milloin mitä.
A ystävystyi S:n kanssa, joka oli samalla luokalla kuin hän. A alkoi ilmeisesti pompottamaan S:ää siinä mielessä, että tunsi mua kohtaan jotain vihaa jolle en ole muuta syytä keksinyt kuin kateuden.
Eräällä välitunnilla S alkoi kuristamaan mua mun omalla kaulahuivilla ja onneksi luokkakaverini N tuli väliin ja tilanne raukesi. Hyvin pian tämän jälkeen A tuli ilmoittamaan mulle välitunnilla, että S tulee hakkaa mut kotimatkalla. Tämän johdosta jouduin kävelemään kilometrien kiertoreitin kautta kotia, keskellä talvea hyvin paksussa lumihangessa. Kiusaaminen A:n toimesta loppui siihen, kun hän siirtyi vuotta ennen minua yläasteelle.

Jostain syystä tosi monille oli hirveän kova pala se, että me oltiin T:n kanssa kuin paita ja peppu ja meidän luokkakaveritkin alkoivat kiusaamaan meitä. Sillä lopputuloksella, että T:n oli vaihdettava koulua tämän takia.
Koska tästä on jo vuosia aikaa, en enää muista vuosia tai yksityiskohtia. Myös pikkuserkkuni tykkäsi aiheuttaa mulle paskaa koulussa, hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja muistan joutuneeni kerran lukituksi vessaan ja kerran toiseen laatikkoon. Ahtaanpaikankammoisena tuollaiset tilanteet olivat enemmän kuin ahdistavia.

Ystävystyin muutaman luokallani olleen tapauksen kanssa ja he yllyttivät mut sellaiseen tempaukseen, josta sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen jälki-istunnon, tämän johdosta yhden kaverini äiti (kaverini oli itse ollut mukana tässä tempauksessa, mutta en häntä enkä muitakaan kavereita ilmiantanut tästä asiasta, kuten mut tehtiin - vaikka en ollut oikeastaan osallisena tähän asiaa kuin kavereideni takia)ilmoitti että olen selkeästi huonoa seuraa.

Omalla kohdallani kiusaamisen kohteeksi joutuminen on johtunut puhtaasti kateudesta ja siitä, että on ollut helppo kohde. Sellainen kiltti, hymyilevä ja hiljainen. Sillä lopputuloksella, etten enää osannut rakentaa syvempiä kaverisuhteita, koska en osannut enää luottaa kaverikseni haluaviin tahoihin. Miksi olisin luottanutkaan, tuollaisien kokemuksien myötä? Yritin kyllä, mutta en saanut luotua kuin pintapuolisia kavereisuhteita.

Käännöskohta elämässäni oli ehdottomasti se, että peruskoulu päättyi ja pääsin uusiin kuvioihin. Ystävystyin hyvin nopeasti ammattikoulun luokallani olleen M:n kanssa ja meistä tuli ihan hyvät ystävät, mutta ei kuitenkaan kovin läheisiä johtuen omasta kuorestani, joka oli tuolloin vielä todella paksu. Meidän kaverisuhde kärsi hieman siitä, että otimme "hikkeryhmäämme" luokallemme myöhemmin tulleen S:n jonka kanssa M ystävystyi siten, miten mun kanssa ei pystynyt - heistä tuli läheiset. Tämä läheisyys ei kuitenkaan varjostanut meidän ystävyyssuhdetta koulun aikana, koulun jälkeen hiljalleen aloimme erkaantumaan enkä ole näistä kahdesta kuullut juurikaan mitään sen jälkeen kun he menivät naimisiin ja saivat lapset.
Asia ei itseäni häiritse, koska miksi jäisin roikkumaan ihmisiin jotka eivät halua pitää yhteyttä ja joilla on elämäntilanteet niin täysin erilaiset kuin mulla?
Koulun jälkeen hakeuduin töihin täysin eri alalle, kuin johon valmistuin. Parisuhteita oli ja meni ja tutustuin hallilla pojuun, jonka kanssa seurustelin kolme ja puoli vuotta. Sulkeutuneisuuteni oli alkanut jo hieman kaikkoamaan, mutta se varjosti meidän suhdetta kuitenkin siinä muodossa, etten halunnut lähteä tämän pojun kanssa minnekään sen kavereiden tai sukulaisten järkkäämiin kemuihin. En vain kokenut oloani tarpeeksi luontevaksi sellaisessa porukassa, josta en tunne ketään. Tämä asia koitui lopulta yhden toisen ongelman tähdittämänä suhteemme turmioksi.
Ja lopulta päädyin tänne, Cityyn.
Vasta täällä (ja harrastuksieni lomassa) olen oppinut luomaan hieman lähempiä kaverisuhteita. Mulla meni siis yli 20 vuotta että aloin luottamaan ihmisiin siinä mielessä, että opin päästämään heitä lähelleni. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Halikammoni kun on ollut naurunaihe jo useamman vuoden kavereideni keskuudessa ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut ottamaan vastaan haleja ilman järjetöntä ahdistuksen tunnetta.

Kun nyt tämän viimeisimmän koulusurman myötä tuli luettua lehtijuttuja ja luin tuosta Saaresta ja siitä, että hänen kiusaaminen jatkui peruskoulun jälkeenkin vielä, aloin pohtimaan sitä että mitenköhän itselleni olisi käynyt jos olisin joutunut kestämään koulukiusaamista vielä peruskoulun jälkeen.
Kun mietin peruskouluaikaa ja sitä, että olin aika helvetin masentunut ja mielessä liikkui itsetuhoiset ajatukset, niin en yhtään ihmettele jos jollain oikeasti napsahtaa korvien välissä ja alkaa vihaa ihmiskuntaa ja itseään kiusaavia ihmisiä sillä lopputuloksella, että lähtee ampumaan muita tai vie mukanaan pommin kauppakeskukseen kuten Myyrmannin tapaus teki.
Vaikkakin uskon, ettei kenestä tahansa olisikaan tuollaiseen tekoon, niin silti pystyn jollain kierolla tavalla ymmärtämään tämän ihmisen tuskan. Itse olisin kuitenkin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, jos olisin joskus päästänyt itseni päiviltä, eikä siihen olisi liittynyt muiden ihmisten kuolemaa.
Äsken luin lisää Saaren nuoruudesta ja hänestä oli valokuvia tuolla myös ja kun katsoin häntä, niin hän näytti jotenkin niin kiltiltä ja puhtaalta. Melko tyypilliseltä "tuota on kiva kiusaa, se näyttää tarpeeksi kiltiltä" -tapaukselta siis.

Sellaisten ihmisten on vähän typerä lähteä analysoimaan tuollaista ihmistä, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia kiusaamisesta. Enkä kyllä itsekkään siihen sen syvällisemmin ole ajatellut perehtyä, muuta kuin tällä merkinnällä.

Ymmärrän täysin, jos ihmisen päänuppi ei kestä loputtomiin sitä paskaa mitä useat koulukiusatut joutuvat kestämään ja kun tuohon lisää vielä mahdollisesti epätasapainoisen perhe-elämän ja muut vastoinkäymiset alkaa ymmärtämisen yhtälö täyttyä. En itsekään olisi kestänyt jos en olisi päässyt eroon paskaa oloa tuottavista tahoista. Tai jos olisin joutunut vaihtamaan koulua jatkuvasti, tai jos perhe-elämä ei olisi ollut lähempänä tasapainoista kuin täydellistä kaaosta. Tai jos luonteeni olisi ollut erilaisempi kuin mitä se on. Ehkä asenteeni nauraa kiusaajille päin naamaan heidän kiusaamisyrityksille, ei ollut se kaikista paras, mutta sen myötä olen oppinut nauraa itselleni ehkä enemmän kuin mitä pitäisi. En koe tuota asiaa kuitenkaan negatiivisena piirteenä enää näin vanhana. Nykyään kun voin sanoa jo, että tunnen oloni paremmaksi ja vahvemmaksi kuin ikinä. Vastoinkäymisistä pitää osata ottaa hyötykin irti.

Jos ihminen ei saa kunnolla juuriaan maahan kiinni ja joutuu ryöpytyksen kohteeksi, niin haluaisin todellakin nähdä sen ihmisen joka pystyy tuollaisesta tilanteesta selviytymään ilman traumoja. Se, että joku päättyy tuonkaltaiseen väkivaltaiseen ratkaisuun, saattaa jo vaatia jotain fysiologisia muutoksia aivoissa, jotka on tapahtunut luultavasti jo ennen syntymää tai hyvin pian syntymän jälkeen.

Matti Saari, mä luulen tietäväni miltä susta on tuntunut nämä vuodet, mutta mä en ymmärrä miksi sä kohdistit vihasi muihin tuolla tavalla, aiheuttaen surua niin monille (viattomille) ihmisille. Kaikki ihmiset eivät ole pohjimmiltaan pahoja, joukossa on aina muutamia helmiä jotka hyväksyvät toiset sellaisina kuin he ovat. Jos vain olisit jaksanut yrittää vielä muutaman vuoden, olisit ehkä nähnyt maailman eri kantilta ja ehkä oppinut elämään ilman katkeruutta ja vihaa. Nyt aiheutit vain monen ihmisen turhan kuoleman. Toivottavasti tempauksestasi koituu jotain hyvääkin, toivon että viimeistään nyt yhteiskunta alkaa miettimään miten nuoren ihmisen tuska voi pahimmillaan purkautua.

Toivottavasti sulla on nyt parempi olla siellä jossain.

Kirjoitettaessa soi http://www.youtube.com/watch?v=1rHJCyQVNfk