Päivän aivomölinä

Tämä päivä on saanut minut ajattelemaan elämäni ensimmäistä kertaa mitä kaipaan.

Tajusin tänään, että kaipaan seurakseni sellaista ihmistä, joka saisi mut avautumaan. Sellaisen joka saisi mut puhumaan pahasta olostani tai jos joku ahdistaa, eikä mun tarvitsisi miettiä sitä että kiinnostaako häntä oikeasti mun olotila vai onko se vaan velvollisuudentunteesta siinä vieressä kuulolla. Sellaisen johon voisin luottaa. Olen aina ajatellut itsestäni siten, että ei ketään kiinnosta mun asiat. Ehkä sen vuoksi mun on niin hankala käydä lääkärilläkin vaivoistani, kun olen vaivautunut siitä että mun pitää valittaa omasta olosta jollekin, koska en halua olla taakkana. Olen varmaan tuntenut olevani taakka lähes koko pienen ikäni. Eikä se ole varsinaisesti puhtaasti huonosta itsetunnosta johtuvaa, olen vaan niin sulkeutunut ihminen, enkä vielä täysin tajua mistä se juontaa juurensa.

Olen ihan pienestä pitäen viihtynyt enimmäkseen omissaoloissani. Ja kyllä mä vielä vanhemmallakin iällä viihdyn enemmän kotona, kuin ihmishälinässä.

Muistan kun mulla alkoi ensimmäiset kuukautiset muistaakseni kuudellella luokalla, niin mä en kertonut siitä kellekään. En edes omalle äitilleni. En tiedä kuinka tavallista tuo on, mutta edes tuollaisesta asiasta en ole osannut puhua äitini kanssa.
Ensimmäiset rintaliivinikin ostin ominneuvoin, kävin Tikkurilan Tarjoustalossa talvella bussilla yksinäni ja kävin sovittelemassa rintaliivejä. Samoiten ensimmäiset e-pillerit hommasin itse, soitin lääkärille, varasin ajan ja sain pillerireseptin. Ehkä mä olen sitten ”itsenäistynyt” jotenkin liian varhaisessa vaiheessa, en tiedä. Mutta nyt kun ajattelen asiaa, niin eipä tuo nyt ihan normi meininkiä ole ollut.

Nyt olisi helppo syyttää omia vanhempiani mun sulkeutumisvammasta. Kyllä mun äiti kertoi omasta nuoruudestaan mulle asioita hieman sillein vihjaillen, että joko sulla on alkanut kuukautiset jne jne, mutten koskaan halunnut jutella sen kanssa mun asioista. Taisin vasta aikuisiälläkin sille kertoa siitä, että mut on yritetty kuristaa ala-asteella ja että mut on yritetty hakkaa kotimatkallani ja nämä teot on saanut aikaan mun sen aikainen paras ystäväni. Joka se taasen purki omaa perhe-elämän turhautumistaan minuun, kun joka leikeissä mä jouduin olemaan se ”hylkiö” ja se aina moitti mua lähes joka asiasta mitä tein. Tai ehkäpä juuri tuon ystävän luottamuksen pettämisen vuoksi, en osannut kertoa myöhemmässä vaiheessa asioistani kenellekään.

Tarkemmin ajateltuna, tuo voisi ehkä pitää jossain määrin paikkansa, koska niihin aikoihin, kun tämän ns. Ystäväni ”pistänpä tuon Sannan kuristamaan sua ja uhkailen sua, että sut hakataan kotimatkalla” -heitot tapahtui, niin en muista sen jälkeen kauheasti kenellekään asioistani puhuvan. Toisaalta kuinka moni tuon ikäinen (ala-asteella 3-4 luokalla) omista ”murheista” kertoilee.

Olen vasta viimeisen vuoden aikana kertonut muutamille ihmisille sellaisia asioita, jotka ovat olleet mulle pahoja muistoja nuoruudesta. Nuoruudessa pienet asiat tuntuivat isolta ja vanhemmalla iällä vasta on pystynyt edes jotenkin analysoimaan niitä tilanteita, joihin on ajautunut. Tai en ole niitä kauheasti edes ajatellut, kuin vasta nyt tänään.

Eräs miespuolinen tuttavani sanoi kerran, että mä en kehtaa olla heikko. Tuo pitänee jossain määrin paikkansa Olen aina halunnut olla vahva ihminen ja sitä olenkin jossainmäärin, mutta edes silloin kun olisi ok olla heikko, en sitä osaa olla. En muiden nähden. Mä mielummin puren huulta ihmisten keskellä ja menen kotia itkemään tai huutamaan, kuin kertoisin jollekin hyvälle ystävälle, että mulla on paha olo tai jos jokin asia vaivaa mua.

Koen halauksenkin jotenkin kiusallisena, siis jos sen saan joltain muulta kuin poikaystävältä. Ei meidän perheessä halailtu. Olen tasan kerran halannut isää ja sekin oli sellainen tilanne, että isä halusi kiusaa mua. Itseasiassa mun kaverit kiusaa mua aina siitä, kun ne tietävät, etten ole hali-ihminen "Nyt saat kyllä halin, vaikka tiedän ettet tykkää niistä"

Välillä vituttaa olla tällainen vitun vammainen ja sulkeutunut. Pitäisi vissiin ruveta luottamaan ihmisiin, tai edes heihin jotka on tuntenut koko pienen ikänsä. Tosin en mä ole nykyään ihan niin sulkeutunut, kuin mitä olin vielä kolme vuotta. Että on tässä jonkinlaista edistystä tapahtunut ihan ilman ajatteluakin:)
Kyllä musta vielä saadaa normaali ja avoin ihminen x)

Ja nyt tulen luultavasti kuulemaan vittuilua tästä tekstistäni, mutta paskan väliä, jos se jonkun oloa parantaa niin antaa palaa vaan:D

(Editoitu takaisin aluperäiseen muotoonsa, koska rupesin liian sulkeituneeksi taas :D )