sairaalaelämää

Sain eilen aamulla siskolta puhelun. Äiti oli mennyt jo aikaisin aamulla mummon luokse sairaalaan. Oli mummo ollut huonossa kunnossa ja varmasti tulee kuolemaan, jos ei lähituntien niin lähipäivien aikana. Kävin pikaisesti pesulla ja lähdettiin siskon kanssa Seutulaan.

Mummo on ollut jo yli puolitoista vuotta sairaalassa. En ollut koskaan nähnyt häntä noin huonon näköisenä. Hän oli harmaampi, kuin hopeanharmaan sävyinen peitto hänen päällään ja hänen lämpimät kädet olivat kuoleman kylmät. Hänen kasvoillaan oli happimaski, koska hänen hengittämisensä oli vaivalloista. Ruokaakaan ei ollut saanut alas muutamaan päivään. Hän ei jaksanut puhua, vaikka on aina ollut puhelias ja pirteä. Lähestulkoon ainoat sanat joista saimme selvää, oli: Koskee.

Pistää väkisinkin miettimään, minkä takia ihminen, joka ei ole koskaan ollut ketään kohtaan epäoikeudenmukainen, joutuu kärsimään tuollaisia kipuja. Minkä takia hän ei vain voi nukahtaa pois. Mielestäni hän ansaitsisi rauhallisen poismenon. Siinä me oltiin mummon sängyn vieressä, kolme aikuista naista; äiti, minä ja sisko. Pidettiin mummoa kädestä kiinni ja itkettiin. Mummo kutsui muutaman kerran hoitajan paikanpäälle ja yritti pyytää nukahtamislääkettä, että voisi edes nukkua. Mutta ei saanut, ja ymmärrettäväähän tuo on.
Hoitajat korjasivat mummon asentoa ja mummo kiitti. Hän kiitti viimeisillä voimillaan, kuka muistaisi kiittää tuskien kourissa? minä ainakaan en, mutta mummo muisti.

Kun oltiin siskon kanssa oltu paikanpäällä kaksi tuntia, ja äiti seitsemän tuntia, mummo sanoi meille heikolla äänellään - menkää lepäämään. Ja me mentiin. Tänään äitin sisko, eli mun kummitäti, tulee Suomeen. Toivottavasti kerkiää jättää hyvästit mummolle.

Olo ei ole oikeastaan surullinen, vaikka itkettäähän tuo aina välillä, toivoisin vain ettei mummon tarvitse enää kärsiä.