Olen huomannut, että nykyisin jopa alle kolmikymppisiä nuoria, jotka eivät ole parisuhteessa, nimitetään sinkuiksi.
En tajua tätä.
Minusta nimittäin se, ettei ole alle kolmekymppisenä (ja jopa vähä reiluna sellaisena) parisuhteessa on jopa ihan suositeltavaa ja erittäin "normaalia". Eikös se ole nuoren ihmisen elämää. Välillä on joku ja välillä ei.
En väheksy kenenkään yksinäisyyden tunnetta tai läheisyyden puutetta, sehän ei ikää katso, mutta en itse muista 23-26-vuotiaana lokeroineeni itseäni sinkuksi.
Enkä muista, että ympäröivä viitekehyskään olisi näin tehnyt.
Myöskään en muista, että ilman poikaystävää olisin ollut jotenkin "villi sinkkubailaaja". Bailaaja kyllä, mutta ilman mitään etuliitteitä.
Kuten sanottu, se oli normaalia nuoren ihmisen elämää - kaikilla ei vielä siinä vaiheessa ole parisuhdetta ja se oli ihan fine.
Johtuuko tämä ilmiö siitä, että sinkkuus on niin mediaseksikäs ilmiö, että kohderyhmää laajentamalla siitä saada vieläkin enemmän rahaa irti (esim. klikkien muodossa) vai siitä, että patriarkkaallisuus on vahvassa nousussa ja yhteiskunnallinen ihanne on, että parisuhteessa pitää olla mielellään heti ripiltä päästyä?
Pohdin, että oisko se jälkimmäinen. Koska monessa muussakin yhteydessä olen havahtunut maailmaa tarkkaillessani pohtimaan, miten ns. nykynuoriso tuntuu kohtaavan kaikenlaista ennakkoluuloa, mikä ei omassa nuoruudessa ollut millään tavalla läsnä. Joko oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli poikkeuksellisen liberaalia tai sitten nykyaikana asiat ovat huonosti.
Mutta jos "between boy/girlfriend" nuoriso kuitenkin haluaa lokeroida itsensä sinkuksi, niin pitäisikö meille "oikeasti" sinkuille (= ikää, kyynisyyttä ja oman arvon tuntoa vitusti liikaa) keksiä sitten joku uusi termi?
Esimerkiksi, kun on vaikeasti työllistyviä, niin voisiko olla Vaikeasti Parisuhteellistuva? Tai kun on Senior Consultant, niin voisko olla Senior Sinkku?
Ainiin, partriarkkaalisessa maailmassahan meille on on termi: vanhapiika.