Hyväksytkö, että Suomi saa itselleen uuden vuotuisen miljardin lisälaskun kaiken päälle? Jos et, sinun on korkea aika kiinnostua politiikasta. Tämä ei ole vitsi.
Heti vaalien jälkeen yksi politiikan isoimmista ajankohtaiskysymyksistä laukeaa päälle: miten Suomi valmistautuu ilmastosopimusta käsittelevään Pariisin kokoukseen ja sieltä joulukuussa odotettuun Pariisin sopimukseen. Pahimmillaan sieltä voi tulla Suomelle yli miljardin vuotuinen lisälasku.
EU-asioista näissä vaaleissa on keskusteltu harvinaisen vähän; ja etenkin tämän kysymyksen laiminlyönti on valitettavaa. Tämä on asia, joka kansalaisten täytyy tietää, kun he valitsevat itselleen hallitusta ja esimerkiksi uutta ympäristöministeriä.
Sopimusluonnos on keskeneräinen, mutta jotakin jo tiedetään: Aloitetaan niistä faktoista, jotka on jo selvillä.
Pariisin sopimukseen kuuluu päästöjen leikkaamisvelvoite ja sen lisäksi kehittyneiden maiden lupaus rahoittaa kehitysmaita niiden päästövähennystoimissa ja ilmastonmuutokseen sopeutumisessa vuosittain sadalla miljardilla dollarilla vuodesta 2020 alkaen. EU on jo sitoutunut leikkaamaan päästöjään vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta. USA tarjosi -25% verrattuna vuoden 2005 tasoon. Kiina lupasi alkaa leikata 2030. Venäjä on lupaillut leikata 70-75% verrattuna vuoteen 1990 ja edellyttänyt että metsien nielut otetaan maksimaalisesti huomioon.
Kuulostaa hienolta mutta käännetään se orwellilaiselta kieleltä selvälle suomelle suhteutettuna vuoden 1990 tasoon:
USA leikkaa n. 13% vuoteen 1990 nähden.
Kiina kasvattaa päästöjään, ja päästöt alkavat taittua väestönkasvun taittumisen myötä 2030.
Venäjä saa käytännössä kasvattaa päästöjään, sillä sen päästöt ovat nyt niin alhaalla vuoteen 1990 verrattuna, että pelivaraa päästöjen kasvattamiseen on noin 40 %.
EU leikkaa vähintään -40 % vuoteen 1990 nähden.
USA:n suhteen on oltava realistinen. Vaikka Barack Obama suostuisikin kättentaputuksin Pariisin sopimukseen, on sataprosenttisen varmaa että Kioton pöytäkirjan kohtalo toistuu senaatissa. USA ei tule hyväksymään mitään sellaista sopimusta, jossa sitoudutaan talouden alasajoon edellä mainituissa olosuhteissa.
Niinpä uhkakuvaksi jää, että EU jälleen kerran päätyy ainoaksi alueeksi, joka sitoutuu alentamaan päästöjään eli ajamaan talouttaan alas ja joka samalla lisäksi sitoutuu maksamaan kehittyville maille, mukaan lukien Kiina, nuo 100 miljardia dollaria vuodessa. Jos tämä potti jaetaan EU-maiden kesken, Suomelle tulee reilusti yli miljardin dollarin vuotuinen osuus.
Vuoteen 2015 mennessä Kiinan, Intian, Venäjän päästöt nousevat ehkä jo lähes 60 %:iin kaikista maailman päästöistä. Nämä maat hyötyvät taloudellisesti Pariisin sopimukset ja ovat niitä EU-rahojen saamaosapuolia.
Suomalaiset, hyväksyttekö te tämän? Jos ette, näyttäkää ihmeessä se vaaleissa.
Taannoin eduskunnan Tutkas-kokouksessa sekä vihreiden Osmo Soininvaara että keskustan Kimmo Tiilikainen olivat sitä mieltä, että EU:n olisi sitouduttava Pariisin sopimukseen vaikka yksin, siinäkin tapauksessa että muut eivät sitoudu leikkauksiin. Minua hirvittää ajatus, että ympäristöministeri tulisi näistä leireistä.
Mitä tämä tarkoittaisi? Juuri sitä samaa, mitä olen ilmastopolitiikkaa käsittelevässä väitöskirjassani kuvannut. Vaikka olemme käyttäneet EU:ssa satoja miljardeja päästöjen vähentämiseen, EU:n ukopuolelta tulevan lisääntyneen tuonnin päästöt merkitsevät sitä, että olemme kasvattaneet kokonaispäästöjä. Olemme vieneet päästöjä muualle, ja tuoneet työttömyyttä tilalle. Ilmakehä ei toisin sanoen ole hyötynyt, mutta eurooppalaiset ovat menettäneet töitä.
Tässä on kyse tulevaisuudesta ja työpaikoista. Eurooppalaisen tuotannon säilyttäminen Euroopassa on ilmastoteko, sillä meillä on puhtain teollisuus. Sen tuhoaminen henkihieveriin muka ilmastopolitiikan nimissä on väärin.
Viime keväänä kuljetin maakuntamatkoilla mukanani vesimelonia ja kivenmurikkaa. Yritin havainnollistaa ilmastopolitiikan asetelmia. Tunnollinen Eurooppa yrittää tiristää vettä kivestä siinä missä muu maailma saa roiskutella sitä vesimelonista. Nyt näyttää että uhkakuvani on todempi kuin koskaan.
