Käyn usein ulkona syömässä. Varmaan liian usein, sillä ajoittain minut valtaa hillitön ravintolaraivo.

Oletteko aiemmin käynyt meillä, kysyy tarjoilija alkajaisiksi. Tekisi mieli valehdella, että olen. Ja sitä paitsi, mitä se tarjoilijalle kuuluu. Jos vastaan rehellisesti, että en ole, alkaa vaivaannuttava seremonia  ” siinä tapauksessa kerron vähän meidän konseptista”. Mutta kun en halua kuulla!

Olen lukutaitoinen ja kysyn annoksista, jos pidän sitä tarpeellisena, heti kun olen omin päin tutustunut ruokalistaan. En halua tietää asioita, jotka ovat itsestään selviä, kuten että 5-10 euroa maksavat annokset eivät voi olla kovin isoja ja että niitä on parasta tilata pari, kolme, jos aikoo saada nälkäisenä vatsansa täyteen. Ja kyllä, ymmärrän sanomattakin, että voimme jakaa annokset seuralaiseni kanssa.

Tekisi usein mieli sanoa, että ettekö tiedä kuka minä ole!  Minä olen asiakas, jota tarjoilijan pitäisi palvella, enkä enää koulun penkillä. En myöskään ole metsäläinen enkä moukka, jota pitäisi pyytämättä sivistää ruoka-asioissa.

Monet ”konseptiravintolat” suhtautuvat asiakkaisiinsa alentuvasti ja henkilökunta luennoi annoksista ikään kuin olisivat keksineet jotain ainutlaatuista.

Usein ovatkin kyllä keksineet kääpiökokoisissa piperrysannoksissaan yhdistellä makuja, joita kukaan normaaleilla makuhermoilla varustettu ei laittaisi samalle lautaselle.

Kun tästä ensimmäisestä opastuksesta on ärsyyntymättä selvitty, niitä tulee yhtä monta kuin ruokalajejakin. Pahimmillaan ne tulevat heti alkuun lusikassa tai shottilasissa tarjoillun keittiön tervehdyksen kera ja kyykkytarjoilijan muodossa.

Kaikkihan tietävät kyykkyviinit, ne halpisviinit Alkon alahyllyissä. Kyykkytarjoilijoita puolestaan esiintyy ainoastaan kalliissa paikoissa.

Keittiöstä lehahtaa pöydän viereen kyykistelemään ja nojailemaan hipsterityylinen kokki tai keittiömestari, joka osoittelee annoksia ja kertoo, että tässä meillä löytyy fermentoitua raparperia hillotun lehtikaalin kera höystettynä savustetulla nilviäismoussella ja että juurileipä on kahteen kertaan glaseerattu ja voi ihan omin käsin puulusikalla vatkattu. Ja vihannekset tulevat siltä ja siltä luomutilalta jostain saarelta.

Apua, miten voin kuunnella pöydän vieressä hankalassa asennossa ulkoa opeteltuja ritirimpsuja latelevaa veikkoa naama peruslukemilla? Kun naurattaa niin pirusti ja tekisi mieli vapauttaa kyykistelijä epämukavasta tehtävästään.

Näissä paikoissa yleensä pehmeälle ekopaperille riipustetut ruokalistat ovat muodoltaan kapeita ja korkeita ja niissä on käytetty jotain hentoa kirjasinta. Ihan erilaista ärsytystä tarjoavat puolestaan tuhdit, isot ja värikkäät ruokalistat, joissa hehkutetaan kunkin ruokalajin herkullisuutta, rapeutta tai mehevyyttä.

Tällaisiin adjektiivilistoihin törmää Rossoissa, Amarilloissa ja muissa koko kansan ketjuravintoloissa. Valmiiksi lapsekkaan reippaalla sävyllä laatuarvioidut ruokalajien selostukset kiukuttavat yhtä paljon kuin trendiravintoloiden kaikkitietävät höpöttäjät.

Minun, asiakkaan, pitäisi saada päättää, oliko annos herkullinen, leipä rapea ja pihvi mehukas vai ei. Luettuani listan läpi, olen jo siitä niin ähkytäynnä, että ruokahalu on tiessään. Myös sana ”possu” ruuan yhteydessä mainittuna vie ruokahalun välittömästi.  Viimeistään fiiliksen pilaa kuuluvalla lähihoitajaäänellä ohikulkiessa huudeltu  ”mitenkäs täällä maistuu?” Jos puolestani itse yritän tarjoilijaa tavoittaa, se ei onnistu ainakaan siinä vaiheessa, missä haluaisin laskun. Sekin kiusa vielä lopuksi, sillä laskua tilatessaan jo tietää, etteivät hinta ja laatu juuri koskaan kohtaa.

Tomi Björck vastaa Iltalehdessä:

Linkki