Heräsin aamulla Kontulassa. Joku voisi luulla, että olen poistunut mukavuusalueeltani. Näin ei kuitenkaan ole. Home is where your heart is, kuten sanotaan.
Kun kuuntelin yöllä sateen ropinaa betonilähiön parvekkeella, koin hetkisen syvää rauhaa. Olin tullut taas kotiin. Olen Itä-Helsingin kasvatti. Rakastan likaisenharmaita rappauksia, metsän keskelle raivattuja isoja pihoja, mäntyjen tuoksua ja rähjääntynyttä ostaria. Rakastan kolkkoja rappukäytäviä ja hissin kolinaa, kun se pysähtyy kerroksissa. Muoviset laminaattilattiat ja keittiön kaappien maalatut ovet huokuvat kodikasta nostalgiaa.
Lapsuudessani Kontulan keskuksessa liikkuminen sai sydämen tykyttämään villisti. Siellä oli vaarallista ja jännittävää. Siellä parveilivat nistit ja muut epäsosiaaliset ainekset, jotka pesivät kaupungin vuokratalojen rappukäytävissä. Kontulaan muutto merkitsi perheille altistumista huonoille vaikutteille ja lähes takuuvarmaa hyvästiä sosiaaliselle nousulle.
Nyt sukupolvi on vaihtunut ja meininki on kuin parhaassakin basaarissa. Shishabaareja, kebab-ravintoloita, mustia huiveja ja maata viistäviä hameita, ananastukkaisia nahkatakkimiehiä, lastenvaunujen kahvoissa roikkuvia lapsia. Gheton kulissit ovat samat kuin ennenkin, vain asukkaat ovat vaihtuneet.
Tulevaisuudessa, kun viimeinenkin 1960-luvun kerrostalo on remontoitu, lähiö kokee luultavasti plusmerkkisen segregaation. Metro ja luontopolut houkuttelevat keskituloiset lapsiperheet paikalle ja rappioromantiikka on ikuisesti mennyttä.
Mitä minä siellä betonilähiössä tein? Tärkeä ihmissuhteeni (lue: significant other) asuu siellä. Hän tarjoaa minulle uniikkeja luksusmatkoja sisäisiin maailmoihini. Lähiöretkeily on vain yksi niistä.
Minulla on suuri tarve pitää elämässäni erilaisia maailmoja tasapainossa. Kontrastit tuovat syvyyttä, vähän kuin sisustuksessa. Onnistuneessa kodissa on värejä, kerroksia, eri tyylejä ja jälkiä aikaisemmista asukkaista. Onnistuneessa elämässä ”ylhäiset” ja ”alhaiset” ainekset kohtaavat ja luovat törmäyksessään uusia sfäärejä. Kahden samanlaisen kohtaamisesta syntyy vain pitkästyttävää konsensusta.
Lapsena pidin eniten sadusta, jossa köyhä ja kaltoin kohdeltu töllin tyttö päätyy monien jännittävien seikkailujen jälkeen satumaan prinssin puolisoksi keskelle ihanaa loistoa ja auringonpaistetta.
Siellä satulinnassaan hän kuitenkin lumoutuu merenkuninkaan pojan yöllisistä kuiskailuista ja vedenneitojen salaperäisistä kutsuista. Kiehtovan vedenalaisen maailman houkutus on vastustamaton. Sadun lopussa prinsessa sukeltaa syvyyksiin aaltojen alle. Lapsen mieleen se jäi lähtemättömästi kangastelemaan ja kaihertamaan. Oliko loppu onnellinen vai onneton?
En tiedä vieläkään. Mutta osaan kyllä arvostaa sitä, että itse voin putkahtaa metrosta maan pinnalle keskellä kaupunkia ja kävellä turvallisille kotikulmilleni jugendtalojen, kivojen putiikkien, gallerioiden ja kahviloiden keskelle. Neljän euron hanatuopin sijasta voin siemailla kympin proseccolasillista ja mietiskellä, miten kaikki menikin niin kuin meni. Jos vaikka vain pari sattumaa olisi mennyt toisin, tekisin elämysmatkoja ihan vastakkaiseen suuntaan.