Travel the World (työn alla?)
Sleep in a Hammock Overnight
Go Scuba Diving
Fall in Love at Least Once (työn alla?)
Go On an African Safari (suunnitelma valmis)
Fly in a Hot Air Balloon (tämän piti jo toteutua...)
Smell Penguin Shit in Antarctica (haisee kuulemma erittäin pahalle)
Nuo voisivat olla mun ikuinen uudenvuodenlupauslistani.
On olemassa ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä draamaa. Tiedättehän, ihmiset joiden elämässä kaikki on aina jotain suuria tunteita suuntaan tai toiseen aiheuttavaa, usein itse tavalla tai toisella aiheutettua. Olen havainnut, että näiden ihmisten lempiohjelma on usein Salatut elämät. Yhteensattumako?
Itse en halua draamaa, en kolmiodraamoja, sotkuisia suhteita, mustasukkaisia eksiä, ystäviä ja kumppaneita. Elämä on muutenkin tarpeeksi yllättävää ja jännittävää. Odotan innolla tämän vuoden mukanaan tuomia yllätyksiä. Edellinen vuosi oli siinä suhteessa loistava. Yllätin itse itseni täysin.
Kuinka kauan kestää, että kerran rikottu luottamus palaa?
Vai palaako se koskaan?
Onko sen edes tarpeen palata?
Omani revittiin kappaleiksi ja pantiin vielä varmuudeksi silppurista läpi aikanaan.
Aina välillä huomaan palaavani samoihin tunnelmiin.
Mielenkiintoisinta on, että lähes aina on käynyt ilmi että syystä.
Huomaan kehittyneeni aistimaan pienimmätkin vihjeet, outoudet, sanomatta jättämiset ja epäloogisuudet.
Tämä kaikki taas laittaa miettimään, onko siis edes syytä rakentaa sitä uudestaan.
Ehkä se onkin jotain mitä toisen on ansaittava ajan mittaan, eikä jotain mikä on kunnes se petetään.
Vai onko se epäreilua toista kohtaan?
Epäillä, kunnes toisin todistetaan?
En tiedä.
Harkitsen uusia hyväntekeväisyyskohteita. Opiskelijana totesin, ettei minulla oikeasti ole varaa kuin yhteen, mutta nyt on eri tilanne. Kohteita olisi tietenkin miljoona, mutta yksi tai kaksi on valittava. Tällä hetkellä listan kärjessä ovat ”hanki oma mummo”, eli Helsinki mission vanhustyön tukeminen tavalla tai toisella ja asunnottomien tukeminen Vailla vakinaista asuntoa ry:n kautta (www.vvary.fi).
Olin joulun alla rautatieasemalla matkalla duuniin, kun joku setä lähestyi lehtinivaskan kanssa. Ehdin jo ajattelemaan, et ”voi taivas ei näitä vartiotornityyppejä”. Mutta setä myikin asunnottomien Asukki-lehteä. Ostin yhden ja lueskelin matkalla töihin. Töihin päästessäni olinkin jo pahoillani, etten ostanut sedältä koko nippua ja jakanut ystäville ja tuttaville joululahjaksi. Hieman omantunnon kolkuttelua olisin halunnut jakaa ;D.
No näillä ajattelin hankkia itselleni hyvää omaatuntoa ensi vuonna =P. Milläs sinä teet sen ;D?
Jo aiemmista kerroista viisastuneena kävelin pölypussiostoksille kauppaan kuvien kanssa. Olin napannut kännykällä kuvan imurin etuosasta, jossa selitettiin, mikä imuri on kyseessä. Samoin olin varmuudeksi ottanut kaksi kuvaa pölypussista. Näiden kuvien kanssa luulin olevani pian uusien pölypussien onnellinen omistaja. Toisin kävi.
Kaikesta päätellen on helpompi ostaa ydinohjus kuin pölypusseja pölynimuriin. Ensimmäisessä kaupassa myytiin pölypusseja, jotka kävivät kaikkiin malleihin. Niitä varten tosin piti olla pidike, jota kaupassa ei ollut myytävänä. Seuraavassa kaupassa oli pölypusseja saman valmistajan imureihin, muttei kuitenkaan tähän malliin. Kolmannessa kaupassa myyjä ystävällisesti näytti minulle sen osan, joka minun olisi todellisuudessa pitänyt imuristani ymmärtää kuvata. Imurin takaosassa on pienellä präntätty sarjanumero, joka on siis syytä pitää mukanaan jos mielii uusia pölypusseja imuriinsa saada.
Päädyimme muutaman ystävän ja kaverin kaverin kanssa miettimään tätä yhteen Helsingin ainoista vielä savuisista baareista(minkä seurauksena löyhkään tupakalle...). Pöytään istunut tuttava kertoi lopulta samassa tilanteessa päätyneensä ostamaan suoraan uuden imurin. Kaikesta päätellen tämä taitaa olla valmistajien tavoite, saada asiakas ostamaan joka kerta pölypussin täyttyessä uusi imuri, kun pölypusseja malliin ei ole saatavissa edes kaupungin suurimmista liikkeistä.
Muistin jälleen miksi pidän lähtemisestä niin paljon. Saa palata kotiin.
Yleensä kotiinpaluun riemuun tarvitaan vähintään kuukauden reissu.
Tällä kertaa siihen riitti 48 tunnin joulunvietto perheen parissa. Onhan se kiva
olla kotona äidin helmoissa ruokittavana ja hoivattavana, mutta rajansa
kaikella.
Jättäessäni taakse jälleen harmaan sumuisen pikkukaupungin keskellä
ei mitään, koin ihanaa kotiin paluun riemua, vaikka paluu olikin harmaan sumuiseen
Helsinkiin. Tihkusateen piiskatessa kasvoja asvalttiviidakossa riemuitsin siitä, etten
tunne naapureitani, kukaan ei kiinnitä huomiota tulemisiini ja menemisiini, kukaan
ei oleta minun hankkivan 2,5 lasta, koiraa, omakotitaloa ja autoa, eikä kukaan tunge
kotiini kahville ilmoittamatta tulostaan.
Mistä tietää mitkä haaveet ovat oikeasti omiasi ja mitkä ympäristön luomia? Ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät ja millaisen elämän valitsevat tehdessään lapsia? Ymmärränkö itse millainen se todellisuus olisi seuraavat 20 vuotta? Kestäisinkö oikeasti sitä loputonta vastuuta ja kotona pyörimistä? Vai perustuuko koko ihmissukukunnan olemassaolo vaaleanpunaisten lasien läpi katseluun? Näiden kysymysten pariin päädyin eilen.
Olen taipuvainen hellimään kaikkea suloista. Mikä tahansa pyöreä ja karvainen saa jonkin napin päässä naksahtamaan off asentoon ja seuraa sarja mitä kummallisinta käytöstä. Saman reaktion saavat aikaan tietenkin ne sinappikääröt ollessaan veikeitä ja hyväntuulisia. Ohikiitävän hetken mietin, että olisiko tuollainen kiva. Sitten muistan ystäväni koliikkilapsen ja kuinka saatoin viettää heillä korkeintaan tunnin kerrallaan, jonka jälkeen aloin vetämään takkia päälleni ja hiipimään kohti ovea. Tai toisen tuttavani kolme lasta, joiden aiheuttama meteli on niin korvia huumaava, että ihmettelen syvästi, miksi he ovat vääntämässä neljättä.
Niin, olisinko valmis vaihtamaan suhteellisen vapaan ja taloudellisesti helpohkon elämäni tuohon? Olisinko valmis luopumaan reissuista? Olisinko valmis jättämään harrastukseni? Pystyisinkö olemaan läsnä lapsilleni henkisesti? Vai kokisinko sen kaiken vankilana? Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä.
Entäpä miten tämä kaikki vaikuttaisi parisuhteeseen? Mikä olisi miehen rooli kotielämässä? Ymmärtävätkö ihmiset todellakin sen mihin ryhtyvät ryhtyessään perheellisiksi? Vai onko se monelle kuitenkin ikävä yllätys? Kuinka moni ”palauttaisi tuotteen kauppaan” arjen iskiessä jos se mahdollisuus oikeasti olisi? Itse olen ollut havaitsevinani, että moni lapsista aina haaveillut nainen ei todellakaan ole miettinyt sen pidemmälle kuin ”olisi ihana olla raskaana”. Ja siihen taitaa perustua se, että Suomessa edelleen syntyy lapsia.
Kirjoittaako siitä, että vihdoin alkoi kauan kaivattu loma?
Vai siitä kuinka kauniisti nuotinvierestä juhlissa esiintyjät lauloivat?
Vai kirjoittaako siitä, että aamulla rautatieasemalla ihana sirkeäsilmäinen mummo tuli kyselemään, miltä raiteelta hänen junansa lähtee?
Vai onko kenties aika alkaa miettimään kuluneen vuoden saldoa?
Mitä kaikkea on tullut tehtyä ja jätettyä tekemättä?
Vai kenties siitä, millaisiin miehiin viimeisen vuoden aika olen törmännyt?
Vai siitä miten otettu olin tänään saamistani joululahjoista?
Vai siitä, että saan pian kuulla ystävältäni sen suoraan, mitä olen jo kuukausia tiennyt?
Ehkä tämä viimeisin aihe on nyt ajankohtaisin ja merkityksellisin.
Ystäväpariskuntani on raskaana. On ollut jo pitkään. Ilmeisesti heidän tiedotuspolitiikkansa on ”kerrotaan sitten kasvotusten”, koska mitään mainintaa en virallisia reittejä asiasta ole saanut. Sain kuitenkin tietää asiasta jo viikkoja sitten yhteisen ystävämme kautta. Kysymys kuuluukin, pitäisikö nyt näytellä yllättynyttä? Osaanko olla aidosti iloinen uutisesta vai syökö kateus sitä? Olenko kateellinen? Vai olenko himpun loukkaantunut tiedon pihtaamisesta? Miksi näin tärkeää tietoa ei ole kerrottu heti? Näyttelisinkö vai olisinko vain rujon rehellinen reaktioissani? Tätä voin vielä muutaman tunnin miettiä.
On ihmisiä jotka oppivat jo teoriaa lukiessaan
On ihmisiä, jotka tarvitsevat käytännön kokemuksia,
mutta oppivat sitten nopeasti.
On ihmisiä jotka tarvitsevat muutaman kertauksen.
On ihmisiä jotka hakkaavat päätänsä seinään kerta toisensa jälkeen,
eivätkä silti opi.
Joskus ajattelin olevani ensimmäistä ryhmää.
Pian huomasin käytännön osoittaneen, että en sitä ainakaan ole.
Toivoin olevani tuota toista joukkoa.
Nyt olen jo tuossa kolmannessa ryhmässä ja toivon todellakin,
etten ole tuon neljännen ryhmän jäsen.
Katsotaan kuinka neidin käy.
Pitääkö siis ostaa kypärä, vai riittääkö muutama kertausharjoitus?
Vaikka moni sureekin mustaa joulua, olen itse suorastaan riemuissani. Jo toista kertaa peräkkäin Helsingin talvi on siedettävä. Kahlaaminen loskassa on tähän mennessä rajoittunut muutamaan päivään, eikä loska ole ehtinyt jäätymään yön mittaan liukumäeksi kuin kerran kaksi.
Jossain mainittiin ohimennen syyksi Pohjois-Atlantin epätavallisen korkea meriveden lämpötila. Käynnissä oleva ilmastonmuutoshan mm. nostaa meriveden lämpötilaa. Tulevaisuudessa tämä saattaa siis olla normaali talvi näillä leveyksillä. Olen siis salaa sisimmässäni iloinen tästä mahdollisesta uudesta suuntauksesta, vaikka se ilo onkin poliittisesti äärettömän epäkorrektia.
Ihanan mustaa joulua siis kaikille tasapuolisesti ;D.
