Palasin muutama viikko sitten kahden ja puolen kuukauden repumatkalta kaakkois-aasiasta. Reissu oli monessakin mielessä ymmärrystä lisäävä, tosin mieleeni kuitenkin jäi pääosin tuttuuden tunne, jonka koin matkallani. Jos ei oteta lukuun turistiväsymyksen kourissa taistelevia massapaikkoja (joita vältin kuin ruttoa), ihmisten läsnäolon taito oli aivan uskomaton. Avoimuus, koskettaminen, toisen ihmisen huomioon ottaminen sekä silmiin katsominen ensin hämmensi, sitten lämmitti sydäntä ja lopulta tuntui niin oudon tutulta, että välillä sydän tuntui nyrjähtävän.
Olen aina halaillut ystäviäni, kavereitani ja joskus jopa työtovereitani. Välillä tunnen oloni todella typeräksi kun huomaan että olen vahingossa ylittänyt jonkun soveliaisuuden rajan menemällä liian lähelle. Pitäisi aina muistaa lyöntietäisyys plus kirveen mitta, jos nyt ei sisaruksia olla. Niille ei tarvitse laskea kirveenmittaa.
Yhteisöllisyys tuntuu myös olevan aivan käsittämättömän erilaista tuollapäin maailmaa. Kun kaaduin mopolla Vietnamissa, ensimmäinen ihminen joka tuli tiellä vastaan pakeroi käteni ja jalkani läheisestä majatalosta hakemillaan sidetarpeilla. Mitenhän Suomessa toimittaisiin?
Toisaalta sitä ei toivoisi Suomeen sellaisia kärsimyksiä jotka ovat saaneet nämä ihmiset ajattelemaan myös muita ihmisiä. Sellaisia kärsimyksiä kuten Pol potin hirmuhallinto, nälkä, jano, parannettavat sairaudet joihin kuollaan yms. Onko tosiaan niin että vasta itse koettuaan rankkoja asioita ja niihin apua saatuaan, ihminen kykenee itse tuottamaan luonnostaan empaattisia tekoja ja tuntemuksia.
P.s. Silmiin katsominen voi joskus olla piristävää, ihan vaikka vastaantulevan ihmisen kohdalla. Kantsii kokeilla :) <3