Tänään ajatuksia herättää Kuolema. Ei niinkään mikään fyysinen tapahtuma kuin sellainen hengentasolla oleva, jatkuvasti läsnäoleva tarve vetäytyä rauhaan. Kuten herra Freudkin tietää sanoa, Thanatos on toinen johtavista vieteistä ihmisen (tai minkä tahansa orgaanisen olennon ehkä) kiusana roikkumassa. Hetken kun omaa elämäänsä miettii niin voi helposti löytää hetket jolloin omaa thanatos-prosessia on tuonut esiin/koska se on ollut tarpeellinen selviytymisen kannalta. Pientä ristiriitaa toki herättää ajatus elinvoimaisesta olennosta jolla on tarve kuolla, tai ei oikeastaan edes tarve vaan päämäärä? Siis se puoli minusta joka huokaa ja käpertyy omaan olemiseensa kunnes kuihtuu pois muista ihmisistä. Kuulostaa hirmuiselta synkistelyltä, mutta Minä löydän kuitenkin tästä äärimmäisen lohdutuksen. Suurin rikkaus on luultavasti elämän rajallisuus, sen tuskat ja kärsimykset, ilot ja naurut. Ilman valoa ei voi olla varjoa.
Olen aina ollut sitä mieltä että saattohoitoa tekevät ihmiset rakastavat (eivät kaikki, tiedän) enemmän ihmistä ja ihmisyyttä kuin ketään muun ammattikunnan jäsenistä. Arvokas kuolema merkitsee yhtä paljon kuin arvokas elämä.