Tuosta. Pakkohan tuollainen painavasanainen kuva oli tuohon lätkäistä, eihän tämä muuten olisi mun näköinen bloggaus.
Monille tuttu bändi, joko monen vuoden, tai kuten useimmat sanoo, viimeisimmän levyn myötä. Itse pidän kyseisestä bändistä erittäin paljon ja sen syövereistä löytyy paljon musiikillisesti vaikuttavia tekijöitä ja esikuvia. Rest in Peace Jimmy "The Rev" Sullivan. Itseasiassa tuo kuvan sisältö roikkuu täällä kotonani seinälipun muodossa. Anywho, viime aikoina, tai oikeastaan tuoreimman julkaisun "Hail to the king" albumin jälkeen olen esimerkiksi itse ruvennut saamaan palautetta siitä, kuinka olen niin sanottu "fanboy", kun pidän kyseisestä orkesterista edellä mainitun julkaisunkin jälkeen ja kuuntelen sitä tasaisin väliajoin. Ymmärrän, että kaveripiirissäni vittuilu on arkipäivää ja se on monesti rakkaudella sanottua, mutta jossainhan se raja menee.. kai? Yleensä musiikillisia valintoja ei ole juuri koskaan tarvinnut selitellä, mutta kas kummaa yhtäkkiä saa olla koko ajan selittelemässä miksi pidän bändistä edelleen. Se on perseestä. Pitkällä tähtäimellä.
Pää pois perseestä.
Myönnettäköön, että albumi sisältää paljon Metallicamaista sävyä ja saundeja ja sitä on leimattu coverialbumiksi. Ja vaikka bändi itsekin on haastatteluissa myöntänyt tämän, niin edelleen jollain tasolla on vain ilmeisesti väärin pitää kyseisestä albumista. Tätä miettiessäni ja näille ihmisille sisäisesti ja ivallisesti nauraen olenn saanut jonkinlaisen selityksen kasaan.
Kuuntelijat odottavat tältä bändiltä yllätyksellistä ja jopa kyseenalaista materiaalia kerta toisensa jälkeen. Onhan se toki ymmärrettävää, kun aikaisempi tuotanto on paljon kimurantimpaa. Miksi? Sen enempää tätä tekosyynä käyttäen sanottakoon, että suurimman osan kirjoitustyöstä aikaisemmilla levyillä teki jo legendaksikin muodostunut "The late, great Jimmy Sullivan", jonka kädenjälki on niin vahvasti esillä käytännössä joka ikisessä aikaisemmassa julkaisussa, että kaikki jotka vähääkään tietävät, mistä puhuvat, huomaavat sen kädenjäljen hälvenneen hitaasti, mutta kivuliaasti. Dokumentteja ja haastatteluja katseltuani on entistä selvempää, että The Rev oli tavallaan tämän bändin musiikillinen sielu. Se, joka lensi taivaaseen melkein 4 vuotta sitten.
Mtään en tahdo muilta jäseniltä pois ottaa, ovathan hekin maailmanluokan muusikoita, mutta se yllätyksellisyys, josta ylempänä mainitsin on kadonnut. Toki syynä tähän täyskäännökseen saattaa olla bändin oma halu kokeilla jotain erilaista. Ei kannata. Ihmiset vihaavat muutosta ja kaikkihan tietävät tarinan Nickelbackin traagisesta laskusuhdanteesta ja siitä ei ilmeisesti olla mitään vieläkään opittu.
Kaikesta ei edelleenkään tarvitse tykätä, sitä en koskaan peräänkuuluta. Mutta kehdatkoon joku vielä kerrankin kutsua minua fanboyksi, niin löytänette maiharin niin syvältä perseestä, että kärkeä voi kiillottaa, kun suun avaa. Sama koskee niitä, jotka sanovat uuden levyn olevan poprockia.