Elämme mielenkiintoista aikaa, sillä kevät näyttää jälleen aika ajoin merkkejä olemassaolostaan ja se jos mikä piristää koko talven synkissä poteroissaan kykkineitä ihmisiä, joiden elolliset elementit ovat kuihtuneet nopeammin, kuin jouluksi ostettu kuusi. Suomalaisittain tämä tarkoittaa sitä, että väkisin ja tahtomattaan ajaudutaan takaisin julkisille paikoille näyttämään nyrpeää naamaa, kun loppupeleissä se yksinäisyys ja pimeys, jota niin valiteltiin pitkin talvea olikin varsin antoisa ja kotoisa kokemus.
Normaalisti tuo tietynlainen kevätpirteys pätee myös minuun, mutta nyt on kyllä pakko sanoa, että ei pidä paikkaansa. Tämä alkukevät on ollut minun standardeillani henkilökohtaisesti erittäinkin raskas. Niin fyysiset, kuin henkisetkin myrskypilvet koittavat ottaa niskalenkkiä sielunrippeistäni ja motivaatio, sekä onnellisuus piiloutuvat entistä hanakammin mieleni synkkiin sopukoihin, josta ne voidaan häätää vain päihdeterapialla kuunnellen kuinka Gary Moore's still got the blues after all these years.
Kevät on kuitenkin yleisesti ottaen minun silmissäni sellaista aikaa, jolloin jokainen etsii itseään jälleen enemmän tai vähemmän. Koitetaan priorisoida asiat positiivisuusjärjestyksessä niin, että kesällä kykenisi oikeasti nauttimaan siitä vähästäkin valosta, jota skandinaavisella vuosikierrolla on tarjota. Juhannuksena sitten taas masennutaan ja hukutaan! Ugh.
Kuten mainittua, nimenomaan tämä kevät on ollut minulle äärimmäisen raskas. Yksityiskohtiin en ainakaan toistaiseksi voi mennä, sillä joidenkin asioiden julkaisu aiheuttaisi luultavasti jopa sotaisia toimenpiteitä eri tahoilta. Sen verran pitää kuitenkin sanoa, että etenkin henkisellä puolella olen niin sanotusti aivan lopussa. Tilanne on nimittäin se, että viime aikoina olen havahtunut ilmiöön, jossa olen päättäväisen luonteeni ansiosta kietoutunut niin sanotusti talutushihnaan, enkä löydä keinoja sen katkaisemiseksi. Olen pitkään jo luottanut siihen, että sekä luonteenlujuuteni että aikaisemmat kokemukseni johdattelisivat minua kohti valoa, vaikka sitten hitaasti ja varmasti, mutta näin ei valitettavasti ole. Olen niin syvällä lapsen kengissä tiettyjen asioiden saralla, että tunnen kirjaimellisesti tukehtuvani omiin ajatuksiini. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin se vain on valitettava fakta. Olen joutunut jo turhankin pitkään elämään tietynlaiseessa valheen- ja epätietoisuuden sekaisissa tuntemuksissa ja se vetää minua hiljalleen syvälle suohon ja tällä hetkellä näkyvissä ei ole enää kuin korkeintaan päälaki.
Surullisinta ja ehkä jopa pelottavinta tässä kuitenkin on luultavasti se, että olen ruvennut tietyllä tavalla pelkäämään itseäni ja ajatuksiani. Menneenä viikonloppuna nimittäin havahduin siihen, että olen ruvennut pakenemaan todellisuutta täysin väärin keinoin.
Kaikki lähti siitä, että eräänä iltana istuin lähemmäs tunnin ajan pimeässä huoneessa silmät kiinni musiikin soidessa taustalla ja koitin hukuttaa todellisuudentajuni visualisoimalla musiikkia positiivisiksi näyiksi, mutta toisin kävi. Aikani tutkiskeltuani musiikkia visuaalisesta näkökulmasta huomasin, että oikeastaan ne kokemukset olivat pääpiirteittäin negatiivisia. Enhän minä sitä halunnut, mutta alitajuntani oli niin syvällä pimeydessä, että tahtomattanikin näkyni kääntyivät poikkeuksetta tuhon ja kuoleman keskelle, jossa itse esitin pääosaa. Kun sitten heräsin tästä transsista tajusin, että nyt on jokin todella huonosti, sillä tähän asti musiikilla on ollut rauhoittava vaikutus synkkään sieluuni. Tästä hieman hämmentyneenä tajusin, että en oikeasti enää tiedä, mitä tekisin itseni kanssa. Ajatukset, joita minun ei nimenomaan pitäisi käsitellä, valtasivat mieleni ja syövyttivät niitä viimeisiäkin onnellisuuden valopilkkuja, joita niin pitkään ja hartaasti koitin kirkastuttaa, kohti loputonta synkkyyttä.
Seuraavaksi ohjelmistossa olikin sitten se kuuluisa alamäki ja teennäisten substanssien luoma illuusio ajatusten karkoittamisesta. Koin, että minun oli pakko päästä pakoon itseäni ja ajauduin jatkuvasti tilanteisiin, jossa pyrin irrottautumaan syntisistä sopukoistani valheellisin ja ennen kaikkea väärin keinoin; päihtymällä. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tein sen lähtökohtaisesti tiedostamatta omia syitäni, mutta fakta on kuitenkin se, että loppua kohden halusin päästä itsestäni eroon ja saastutin mieltäni kuvitellen, että rentoutuisin ja lopulta unohtaisin. Toisin kävi. Todellisuus iski minua joka kerta viimeistään seuraavana päivänä tuolilla naamaan ja oltiin jälleen lähtökuopissa, ellei syvemmälläkin. Oloni huononi ja kärsin hengenahdistuksista, kun jouduin katsomaan realiteetteja syvälle silmiin, ilman minkäänlaisia hätäuloskäyntejä. Olen myös kokeillut itselleni luonnollisempaa tapaa ongelmatilanteiden käsittelyssä ja puhunut asioista, jotka aiheuttavat näitä tuntemuksia, mutta silti.. SILTIKÄÄN en tunne oloani yhtään sen paremmaksi ja juuri tänään totesin viimeisimmän kerran ääneen, että majailen jokseenkin hulluuden rajamailla ja siksi myös pelkään itseäni, sillä en tarkoin tiedä, minkälaisia vaikutuksia se niin sanottu hulluus tuo mukanaan.
Havahdun useita kertoja päivässä siihen, että tuijotan tyhjyyteen ja vaikka sen tiedostankin, en siltikään tee asialle mitään. Se ei itsessään vielä ole niinkään huolestuttava merkki, mutta tiedostan myös sen, että viime aikoina olen oikeastaan vain pakonomaisesti esittäytynyt julkisesti terveenä ja edes jokseenkin elämästä iloitsevana henkilönä, mutta pinnan alla on loppujen lopuksi niin paljon pahaa, että pelkään sitä päivää, jolloin se lopullisesti ottaa otteen minusta ja tekee tehtävänsä sen enempää minulta kysymättä. Huomaan olevani normaalia aneemisempi, sekä välinpitämättömämpi ja koen, että ne vähätkin tunteet, joita minulla ehkä joskus oli, ovat lähteneet muille maille, eikä mikään oikeastaan ole enää mistään kotoisin. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että en löydä koskaan lääkettä sen kumoamiseksi.
Moni tämän lukenut varmasti kauhistelee, että miten voi pian 23 vuotiaan ihmisen elämässä olla näin paljon pahaa oloa ja on siihen täysin oikeutettu. Totuus on kuitenkin se, että ikääni nähden olen kokenut paljon ja tällaiset kiviset tiet, joita välillä joutuu kulkemaan tuntuvat entistäkin kivisimmiltä, kun taustalla on jo valmiiksi paljon asioita, joiden tapahtumista ei toivoisi kenellekään.
Tarkennan vielä sen verran, että kyseessä ei ole siis mikään avunhuuto. Olen nimittäin ennenkin maininnut siitä, että itsensä tutkiskelu kuuluu aika ajoin harrastuksiini. Ainoa ero tässä on se, että nyt vain ollaan todella syvällä.
Huomauttaisin myös, että ainoa tapa voittaa oma itsensä, on kohdata ne ongelmat joita itsellensä luo. Itse en ole siihen viime aikoina juurikaan kyennyt ja tässä on lopputulos. Minkään sortin päihtyminen ei poista sitä tosiasiaa, että seuraava päivä on sitä karua arkea, jota joutuu välillä elämään. Realiteetit ovat ja pysyvät ja niitä et saa savustettua ulos, vaikka kuinka yrittäisit. Nyt taidan ottaa tästä äkkilähdön ulkomaille ja kadota verkostosta hetkeksi aikaa.
Palaan astialle joko pussissa tai ehkä jopa uudesti syntyneenä.
