Unholy Confessions

Shilirimpsis!

Kesä on edennyt jo sinne hieman ikävämmälle puolelle. Säät ovat toki paikka paikoin erinomaiset, mutta lopun alku on nähtävillä monessakin mielessä. Sekä illat, kuin myös mieleni synkkenee iltaisin aikaisemmin ja se saa jälleen aivolohkot täyteen toimintaansa. Ja kuten aikaisemminkin, se ei välttämättä tarkoita niinkään mitään positiivista. Kesän aikana on kerennyt tapahtua niin paljon asioita, että on vaikea keksiä mitään järin fiksua lähtökohtaa, josta tätä lähdettäisiin nyt sitten purkamaan. Jostainhan se on kuitemkin aloitettava.

It's the first defeat, that cuts you to your bone. Knocks you off your feet and you discover that home, is not a person or a place, but a feeling you can't get back.

Näissä sanoissa on henkilökohtaisella tasolla erittäin paljon totuutta. Kesäni alkoi nimittäin hieman sekavissa tunnelmissa, kun viimeisen kerran suljin työpaikkani oven takanani, edessäni seuraavat 10 viikkoa vapautta täysin järjettömän, sekä huonosta organisoinnista johtuvan lomautuksen ansiosta. Mittani oli jo siinä vaiheessa niin täynnä, että jos tässä kokemuksessa on jokin hopeinen reunus, niin se lienee tämä: sellaista vapautuneisuutta en ole saanut kokea sitten yläasteen kesälomien, joten luonnollisesti se loi kaikessa negatiivisuudessaan myös paljon positiivisuutta ympärilleni.

Elämä rullasi alkukesästä ensimmäiset kolmisen viikkoa itseasiassa aika mukavasti, kun ajatellaan, että talous kukoisti vielä toistaiseksi ja ympärilläni oli ystävien sekä perheen lisäksi myös muita, joiden olemassaolo siivitti minua tekemään jopa hieman pikaisia, joskin mielestäni hyviä päätöksiä. Pyrin tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita olin itselleni pitkälläkin valmistautumisella pyrkinyt rakentamaan, koska koin, että vapautumiseni oravanpyörästä mahdollisti sen, mutta unohdin ottaa huomioon muut asianomaiset Sokeus lienee siis oikeanlainen termi kuvaamaan sitä, miksi ajauduin alkukesän positiivisuuspiikistä huolimatta siihen kuuluisaan masennukseen. Tahdoin kehittää itseäni ja kylvää sitä positiivisuutta jatkuvasti, mutta sen prosessin aikana lopulta kadotin sekä itseni, positiivisuuteni että äärimmäisen tärkeitä palasia elämästäni, joiden olemassaolo merkkasi jopa tietämättänikin sanoinkuvaamattoman paljon.

...then the second round, throws you to the floor. Leaves you stuttering, what the hell was that for?

Tästä kaikesta voin toki syyttää vain ja ainoastaan itseäni, sillä loppupeleissä tein kuitenkin itse omat päätökseni, sekä peliliikkeeni tavoitellessani jotain, mitä ei oikeasti ollut olemassa ja se lienee yksi ankarimmista oppitunneista, joita olen tähän mennessä saanut.

Tästä mentiinkin sitten jälleen alaspäin ja lujaa. Juhannuksesta eteenpäin en ole kokenut voivani nauttia täysillä oikein mistään, kun alitajunnassa koputtelee ne lukemattomat virheet ja väärät teot, sekä sanat, jotka vaikutuksillaan löivät minua kirveellä takaraivoon niin lujaa, että koen edelleen etsiväni palasia itsestäni - tuloksetta. Kesäni oli siihen pisteeseen asti suunniteltu jo hieman pidemmällekin täyteen kaikkea sitä, mitä halusin, tarvitsin ja mitkä tekivät minut onnelliseksi. Tunnen päivittäin samaan aikaan sekä syyllisyyttä, häpeää, vihaa ja surua vain ja ainoastaan sen takia, että poistuin mukavuusalueeltani, heitin kaikki kädessäni olevat kortit hieman yltiödramaattisellakin tavalla pöytään ja toivoin niiden kertovan vahvaa, mutta edistävää tarinaa.

Toisin kävi.

..it takes you by surprise. Like the bullet, you never saw coming..

Toki sain paljon tukea hyvästä ystävä- ja perhepiiristäni ja hyvin pitkälti sen takia luultavasti istun tässä kirjoittamassa tätä. Fakta on kuitenkin se, että kun se kuuluisa hyvä päättyy aikanaan, niin todellisuus todellakin lyö tuolilla naamaan ja lujaa.

..it's the little things, that convince me to stay. It's your fingertips and the music they play..

Olen kuitenkin saanut nauttia monenlaisista uusista sekä vanhoista näköaloista mökkien muodossa mm. Mäntyharjulla ja viimeisimpänä Turun saaristossa. Olen myös saanut jälleen kokea urheilujuhlan huumaa padasjoella, eikä niitä kokemuksia tai luksukseksi laskettavia asioita saa pitää missään nimessä itsestäänselvyytenä.

Kuitenkin kaiken tämä hyvän keskellä mieltäni on varjostanut negatiivisuuden ja huonon olon viitta, jonka ehkä jopa tiedostamattanikin puin ylleni ja kannan sitä nyt mukanani, kunnes toisin mainitaan. Olen huomannut, että jo edellisessäkin kirjoituksessa mainitsemani aneemisuus ja välinpitämättömyys hohtavat pimeässäkin ja viitoittavat "valollaan" tietäni johonkin, mihin en välttämättä haluaisi edes mennä. Tarpeeni- ja taipumukseni olla mukava ja auttavainen persoona on lienee ultimaattinen syy siihen, miksi voin näinkin huonosti ja olen myös huomannut niiden elementtien pikkuhiljaa häivyttyneen luonteestani, sillä olen tutustunut myös uusiin ihmisiin, mutta valitettava tosiasia on se, että minulle nämä ihmiset tällä hetkellä ovat lähinnä lihaa ja luuta, enkä koe tarvetta tuntea heitä kohtaan juuri mitään tai sen enempää tarvetta luoda minkäänlaisia tunnesiteitä mihinkään suuntaan. En nimittäin käy ensimmäistä kertaa läpi tällaista tunnehelvettiä, jos näin voi sanoa ja jos viime kerrasta on mitään opittu niin menee useampi vuosi, ennen kuin muutosta parempaan tapahtuu.

Näillä mennään mitä on.

Elämme mielenkiintoista aikaa, sillä kevät näyttää jälleen aika ajoin merkkejä olemassaolostaan ja se jos mikä piristää koko talven synkissä poteroissaan kykkineitä ihmisiä, joiden elolliset elementit ovat kuihtuneet nopeammin, kuin jouluksi ostettu kuusi. Suomalaisittain tämä tarkoittaa sitä, että väkisin ja tahtomattaan ajaudutaan takaisin julkisille paikoille näyttämään nyrpeää naamaa, kun loppupeleissä se yksinäisyys ja pimeys, jota niin valiteltiin pitkin talvea olikin varsin antoisa ja kotoisa kokemus.

Normaalisti tuo tietynlainen kevätpirteys pätee myös minuun, mutta nyt on kyllä pakko sanoa, että ei pidä paikkaansa. Tämä alkukevät on ollut minun standardeillani henkilökohtaisesti erittäinkin raskas. Niin fyysiset, kuin henkisetkin myrskypilvet koittavat ottaa niskalenkkiä sielunrippeistäni ja motivaatio, sekä onnellisuus piiloutuvat entistä hanakammin mieleni synkkiin sopukoihin, josta ne voidaan häätää vain päihdeterapialla kuunnellen kuinka Gary Moore's still got the blues after all these years.

Kevät on kuitenkin yleisesti ottaen minun silmissäni sellaista aikaa, jolloin jokainen etsii itseään jälleen enemmän tai vähemmän. Koitetaan priorisoida asiat positiivisuusjärjestyksessä niin, että kesällä kykenisi oikeasti nauttimaan siitä vähästäkin valosta, jota skandinaavisella vuosikierrolla on tarjota. Juhannuksena sitten taas masennutaan ja hukutaan! Ugh.

Kuten mainittua, nimenomaan tämä kevät on ollut minulle äärimmäisen raskas. Yksityiskohtiin en ainakaan toistaiseksi voi mennä, sillä joidenkin asioiden julkaisu aiheuttaisi luultavasti jopa sotaisia toimenpiteitä eri tahoilta. Sen verran pitää kuitenkin sanoa, että etenkin henkisellä puolella olen niin sanotusti aivan lopussa. Tilanne on nimittäin se, että viime aikoina olen havahtunut ilmiöön, jossa olen päättäväisen luonteeni ansiosta kietoutunut niin sanotusti talutushihnaan, enkä löydä keinoja sen katkaisemiseksi. Olen pitkään jo luottanut siihen, että sekä luonteenlujuuteni että aikaisemmat kokemukseni johdattelisivat minua kohti valoa, vaikka sitten hitaasti ja varmasti, mutta näin ei valitettavasti ole. Olen niin syvällä lapsen kengissä tiettyjen asioiden saralla, että tunnen kirjaimellisesti tukehtuvani omiin ajatuksiini. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin se vain on valitettava fakta. Olen joutunut jo turhankin pitkään elämään tietynlaiseessa valheen- ja epätietoisuuden sekaisissa tuntemuksissa ja se vetää minua hiljalleen syvälle suohon ja tällä hetkellä näkyvissä ei ole enää kuin korkeintaan päälaki.

Surullisinta ja ehkä jopa pelottavinta tässä kuitenkin on luultavasti se, että olen ruvennut tietyllä tavalla pelkäämään itseäni ja ajatuksiani. Menneenä viikonloppuna nimittäin havahduin siihen, että olen ruvennut pakenemaan todellisuutta täysin väärin keinoin.

Kaikki lähti siitä, että eräänä iltana istuin lähemmäs tunnin ajan pimeässä huoneessa silmät kiinni musiikin soidessa taustalla ja koitin hukuttaa todellisuudentajuni visualisoimalla musiikkia positiivisiksi näyiksi, mutta toisin kävi. Aikani tutkiskeltuani musiikkia visuaalisesta näkökulmasta huomasin, että oikeastaan ne kokemukset olivat pääpiirteittäin negatiivisia. Enhän minä sitä halunnut, mutta alitajuntani oli niin syvällä pimeydessä, että tahtomattanikin näkyni kääntyivät poikkeuksetta tuhon ja kuoleman keskelle, jossa itse esitin pääosaa. Kun sitten heräsin tästä transsista tajusin, että nyt on jokin todella huonosti, sillä tähän asti musiikilla on ollut rauhoittava vaikutus synkkään sieluuni. Tästä hieman hämmentyneenä tajusin, että en oikeasti enää tiedä, mitä tekisin itseni kanssa. Ajatukset, joita minun ei nimenomaan pitäisi käsitellä, valtasivat mieleni ja syövyttivät niitä viimeisiäkin onnellisuuden valopilkkuja, joita niin pitkään ja hartaasti koitin kirkastuttaa, kohti loputonta synkkyyttä.

Seuraavaksi ohjelmistossa olikin sitten se kuuluisa alamäki ja teennäisten substanssien luoma illuusio ajatusten karkoittamisesta. Koin, että minun oli pakko päästä pakoon itseäni ja ajauduin jatkuvasti tilanteisiin, jossa pyrin irrottautumaan syntisistä sopukoistani valheellisin ja ennen kaikkea väärin keinoin; päihtymällä. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tein sen lähtökohtaisesti tiedostamatta omia syitäni, mutta fakta on kuitenkin se, että loppua kohden halusin päästä itsestäni eroon ja saastutin mieltäni kuvitellen, että rentoutuisin ja lopulta unohtaisin. Toisin kävi. Todellisuus iski minua joka kerta viimeistään seuraavana päivänä tuolilla naamaan ja oltiin jälleen lähtökuopissa, ellei syvemmälläkin. Oloni huononi ja kärsin hengenahdistuksista, kun jouduin katsomaan realiteetteja syvälle silmiin, ilman minkäänlaisia hätäuloskäyntejä. Olen myös kokeillut itselleni luonnollisempaa tapaa ongelmatilanteiden käsittelyssä ja puhunut asioista, jotka aiheuttavat näitä tuntemuksia, mutta silti.. SILTIKÄÄN en tunne oloani yhtään sen paremmaksi ja juuri tänään totesin viimeisimmän kerran ääneen, että majailen jokseenkin hulluuden rajamailla ja siksi myös pelkään itseäni, sillä en tarkoin tiedä, minkälaisia vaikutuksia se niin sanottu hulluus tuo mukanaan.

Havahdun useita kertoja päivässä siihen, että tuijotan tyhjyyteen ja vaikka sen tiedostankin, en siltikään tee asialle mitään. Se ei itsessään vielä ole niinkään huolestuttava merkki, mutta tiedostan myös sen, että viime aikoina olen oikeastaan vain pakonomaisesti esittäytynyt julkisesti terveenä ja edes jokseenkin elämästä iloitsevana henkilönä, mutta pinnan alla on loppujen lopuksi niin paljon pahaa, että pelkään sitä päivää, jolloin se lopullisesti ottaa otteen minusta ja tekee tehtävänsä sen enempää minulta kysymättä. Huomaan olevani normaalia aneemisempi, sekä välinpitämättömämpi ja koen, että ne vähätkin tunteet, joita minulla ehkä joskus oli, ovat lähteneet muille maille, eikä mikään oikeastaan ole enää mistään kotoisin. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että en löydä koskaan lääkettä sen kumoamiseksi.

Moni tämän lukenut varmasti kauhistelee, että miten voi pian 23 vuotiaan ihmisen elämässä olla näin paljon pahaa oloa ja on siihen täysin oikeutettu. Totuus on kuitenkin se, että ikääni nähden olen kokenut paljon ja tällaiset kiviset tiet, joita välillä joutuu kulkemaan tuntuvat entistäkin kivisimmiltä, kun taustalla on jo valmiiksi paljon asioita, joiden tapahtumista ei toivoisi kenellekään.

Tarkennan vielä sen verran, että kyseessä ei ole siis mikään avunhuuto. Olen nimittäin ennenkin maininnut siitä, että itsensä tutkiskelu kuuluu aika ajoin harrastuksiini. Ainoa ero tässä on se, että nyt vain ollaan todella syvällä.

Huomauttaisin myös, että ainoa tapa voittaa oma itsensä, on kohdata ne ongelmat joita itsellensä luo. Itse en ole siihen viime aikoina juurikaan kyennyt ja tässä on lopputulos. Minkään sortin päihtyminen ei poista sitä tosiasiaa, että seuraava päivä on sitä karua arkea, jota joutuu välillä elämään. Realiteetit ovat ja pysyvät ja niitä et saa savustettua ulos, vaikka kuinka yrittäisit. Nyt taidan ottaa tästä äkkilähdön ulkomaille ja kadota verkostosta hetkeksi aikaa.

Palaan astialle joko pussissa tai ehkä jopa uudesti syntyneenä.

Kyllä! Jokseenkin noin puoli vuotta on vierähtänyt edellisestä verkkomediaöykkäröinnistä mutta hei, ei se haittaa sillä viimeksi kirjoittamani juttu vaati vähintäänkin itseltäni jo pientä palautumista, sikäli kun siinä raavittiin jo niin paljon pintaa syvemmälle, että se vei kaikki mehuni kirjoittamisesta.

Ajattelin, että huipulla olisi hyvä lopettaa, sillä juurikin tuo edellämainittu kirjoitukseni sai sosiaalisessa mediassa armottoman määrän huomiota ja sitä nostettiin esille sielä sun täälä jopa esimerkillisenä kasvukertomuksena. Tämän ilmiön nähtyäni, ajattelin ihan tosissani laskeutua barrikaadeilta ja keskittyä vaihteeksi johonkin muuhun, kuin mielensäpahoittajakansan ahdisteluun.

Mutta mikäs mies se sellainen on, joka luovuttaa vaikka taistelu ei ole edes alkanut? Jos toiseen maailmansotaan on uskominen, niin tuohon kuvaukseen sopinee jokseenkin esimerkiksi Ranskalainen mies. Heh, badumtss.

Näiden kuukausien aikana on tapahtunut jos jonkinlaista. Olen muuttanut asunnosta toiseen, käynyt varsin lähellä henkistä, sekä fyysistä loppuunpalamista ja taistellut omien ajatusteni sekä fantasioideni kanssa saadakseni ne kuolemaan.

Joulu oli erityisen raskasta aikaa, sillä kaupanalalla työskentelevänä sain monien muiden rinnalla venyä äärimmäisyyksiin ja niiden yli. Siitä kuitenkin selvittiin, mutta se herätti peräti vihaakin laajempia tuntemuksia. Rupesin miettimään ihmisen alistuneisuutta materialismille ihan yleisessäkin muodossa.

Olen nimittäin saanut sekä läheltä, että hieman kauempaa todistaa, kuinka tietyt yksittäiset ja jopa täysin turhat tekijät vaikuttavat ihmisten ostopäätöksiin. Itse kuulun ihmiskuntaan, jossa hintansa väärtiä on ainoastaan musiikkiin liittyvä laitteisto. Esimerkiksi olen täysin valmis maksamaan hyvästä äänentoistojärjestelmästä vaikka 2500 euroa, mutta silloin kyse on mielestäni sijoituksesta. Tuollaiset laitteistot kuitenkin palvelevat käyttäjäänsä pitkään, eikä niitä tarvitse ostella muutaman vuoden välein uusia, toisin kuin esimerkiksi puhelinteollisuudessa. Sama pätee toisaalta myös esimerkiksi naisten käsilaukkuihin, mutta silti niitä ostetaan lähes kuukausittain, koska mikään ei vain riitä. Keräilijät on sinänsä taas asia erikseen, sillä tiedän useita ihmisiä, jotka omistavat useitakin kalliita kitaroita, mutta ero tässä on se, että yleensä keräilijällä on myös varaa. Useimmilla näistä rytkyistä tuhansia euroja vuodessa maksavilla henkilöillä ei useimmiten ole varaa.

Nyt olen kuitenkin ruvennut kiinnittämään huomiota sellaiseen turhamaiseen ilmiöön, jossa etenkin naispuoliset henkilöt panostavat satoja euroja johonkin helvetin laukkuun, jossa on jonkun tietyn vatipään valekullatut nimikirjaimet. Eihän siinä, voisin itsekin käyttää ties kuinka paljon rahaa esimerkiksi kitaraan, mutta ensinnäkään minulla ei välttämättä ole varaa juuri siihen Gibsonin Custom Les Pauliin ja toiseksi minun ei ole mikään pakko omistaa juuri sitä parasta mahdollista. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä. Tälläkin hetkellä renkutan menemään akustista Landolaa, joka ei todellakaan ole sieltä parhaimmasta päästä, mutta se on aivan täysin toimiva luuttu, eikä kukaan tule minua siitäkään arvostelemaan. Ja jos tulee niin noh, tiedätte kyllä että maihari odottaa :-).

Toki tiedossa on, että naisten kulttuuri pohjautuu pitkälti arvostelulle. Siksi he ovatkin pahimmillaan niin huonoa seuraa. Sosiaalinen paine pakottaa naispuolisen henkilön panostamaan ulkonäköön ja muotiin, mutta mielestäni se tapa panostaa on aivan järjettömän sairas. Rahaa palaa enemmän, kuin köökin (aah) itserakkaissa kappaleissa ja laatu on pääpiirteittään tasan ja tarkkaan samaa "made in Taiwan"- nahkaa, kuin se viereinen laukku, joka muuten maksoi 200 euroa vähemmän, koska siinä ei lukenut mic...möc..kyrs(?) tai mikä v**** lie pilipaliukko, joka itseään artistiksi kutsuu.

Mikä ensinnäkin antaa oikeuden edellä mainitulle suunnittelijalle hinnoitella ne kauppakassinsa niin helvetin kovilla hinnoilla, että repeää Björn Wahlroosillakin perse? Oma käsitykseni tällaisten muoti-ilmiöiden osalta on karrikoidusti seuraavanlainen:

Jossain on joku tyyppi, joka piirtää paperille visionsa laukusta (tai kengästä) ja sanoo että tämä tehdään nahkasta ja siinä lukee minun nimeni. Tiedoksi muuten, että näin on tehnyt 153456 muutakin saman vision saanutta ukkelia, eli ei, et ole artisti tai visionääri, olet ihan sama luuseri, kuin aina ennenkin. Sitten nämä yhdessä yössä riplatut ideat toimitetaan johonkin tehtaaseen köyhässä maassa, jossa työvoima on mahdollisimman halpaa, jonka jälkeen tuo kyseinen kahden (2) markan laukku hypemarkkinoidaan nuorten naisten keskuuteen niin, että jopa köökki (aah) jää jalkoihin. Hintalapusta puhumattakaan.

Eihän siinä, ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa. Silti on päivästä toiseen ihmeteltävä, että mikä helkkari siinä 450 euron laukussa ensinnäkin maksaa ja mikä siinä kiinnostaa ostajaa, kun se ei lähtökohtaisesti eroa käyttötarkoitukseltaan pätkääkään siitä 150% halvemmasta mallista. Kyse on siis mielestäni tekopyhän imagon ylläpitämisestä. Voin nimittäin sataprosenttisella varmuudella sanoa, että edellä mainitun tuotteen ostaja ei luultavasti tiedä paskan vertaakaan kyseisestä tuotteesta, sikäli kun sokeana vain katsoo, että siinä on jonkun liibalaabaukon nimikirjaimet, josta hän on kuullut joltain, joka on kuullut joltain jne. Puskaradio, fuck yeah!

Jumalauta. Ei helvetti.

Ps. Itse ostin kerran kengät, jotka maksoivat 100 euroa ja voin kertoa, että pelkästään se oli jo mielestäni aivan liikaa yhdestä v****n kenkäparista. Eikä muuten kiinnostanut missään vaiheessa pätkääkään, onko kyseessä nyt lacoste vaiko jo yläasteellakin mainetta niittänyt McKinleyn vaelluskenkä.

Teille kaikille naishahmoille siis tiedoksi. Käyttäkää vähäiset rahanne johonkin muuhun, sillä voin kertoa kaikkien miesten puolesta että ensinnäkään me emme tiedä hevonvittuakaan siitä, mikä rytky siinä olalla roikkuu ja toiseksi meitä ei oikeasti kiinnosta. Otan osaa niille, jotka elävät suhteessa, jossa näitä kyseisiä rytkyjä joutuu ostamaan päästäkseen edes sänkyyn nukkumaan, puhumattakaan sitten muista samantyyppisistä vaakamamboon viittaavista aktiviteeteista.

Valoja päälle.

Onko pakko jos ei tahdo?

Hyvin yleinen lause myös esimerkiksi minun suustani nuorempana, kun piti aamulla nousta ylös ja lähteä kouluun. Tuttu myös varmasti monen muunkin nuoren suusta. Se voi liittyä moneen asiaan, eikä sen taustoja edes omat vanhemmat voi, eikä jaksa aina ymmärtää. Nuoren ihmisen sisällä velloo monenlaisia ajatuksia, kun on kysymys koulusta. Se voi olla silkkaa uhmaikää, joka on meille kaikille varmasti tuttu käsite, tai se voi olla esimerkiksi ihan aitoa ahdistusta siitä, mitä päivä tuo tullessaan.

Omalla kohdallani se oli tuo jälkimmäinen.

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on kulovalkean tavoin levinnyt jälleen yksi haaste. Kerrankin kyseessä on haaste, jonka olemassa olo ei vituta, vaan se on päinvastoin postiivinen asia, vaikka se ei varsinaisesti mitään pystykään muuttumaan. Kyseessä on siis haaste, jolla pyritään nostamaan ihmisten päätä aiheesta: "Koulukiusaaminen". Suurimmaksi osaksi nämä haasteet ovat pysyneet omalta kohdaltani pitkälti pimennossa, mutta tänään kuitenkin luin erään hyvän ystäväni vastauksen tähän haasteeseen ja siinä yhteydessä hän kommentoi näin:

Lasten ja nuorten maailma on julma mesta jo valmiiksi. Kiusaaminen tekee siitä helvetin ja voi johtaa pysyviin traumoihin.

Tuon luettuani mietin omaa elämääni taaksepäin ja tunsin kuinka kaikki nuo nuoruusvuosien kummitukset palasivat pääni sisään ja repivät mieltäni kappaleiksi. Tunsin joka ikisen iskun, joka minuun on peruskoulun aikana iskeytynyt ja kuulin kaikki ne haukkumasanat, joita jouduin päivästä toiseen kuuntelemaan, voimatta tehdä sille itse yhtään mitään, samalla kun muut katsoivat sivusta ja korkeintaan nauroivat vieressä. Tuota kirjoittaessanikin sykkeeni nousi ja hengitykseni muuttui raskaammaksi, sillä kyseessä on aivan äärettömän raskas kokemus. Niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Minulla kummitteli taustalla jo valmiiksi hylkäämiseksi tulemisen pelko, joten kaikenlainen syrjiminen ja tökkiminen aiheuttivat vaan enemmän ja enemmän tuskaa sisälläni. Tuollaista taakkaa ei pitäisi kenenkään missään vaiheessa elämäänsä kantaa. Itse sain tämän kyseisen taakan kannettavaksi jo 7-vuotiaana. Kaikista ikävintä oli se, että minua kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin syistä, joille en itse mitään voinut. Olin erilainen, kuin muut. Kaikkihan me toki olemme enemmän tai vähemmän erilaisia, mutta minulla oli sekä ulkonäöllisiä "vikoja", että etnisiä.. tai voisiko sanoa peräti, että kulttuurillisia eroja jotka luokiteltiin siihen aikaan vioiksi.

Muistan, kuinka kuvittelin olevani henkisesti vahva persoona jo silloin, vaikka en siihen aikaan aiheesta mitään tiennytkään, mutta eipä mennyt kauaakaan, kunnes henkinen patoni murtui ja sisälleni vuoti litrakaupalla katkeruutta, itseinhoa, sekä yleistä vihaa. Vihasin itseäni, koska luulin oikeasti olevani vääränlainen ja vihasin muita, koska en voinut muuttaa itseäni muille mieluisammaksi. Päivästä toiseen koulutaksissa istuessani puristin hikisiä pieniä kämmeniäni yhteen ja toistin itselleni, kuinka minun täytyy vain niellä tämä kaikki ja kestää. Olin väärässä. Ei kenenkään tarvitse kestää kiusaamista. Ei pienintäkään sellaista. Minä tein sen virheen, että en heti uskaltanut avautua asiasta opettajilleni tai vanhemmilleni, koska pelkäsin kärsiväni koulussa vielä enemmän, jos muut saisivat selville, että olisin "vasikka". Näinpä pitkään ja hartaasti pidin pintani ja keräsin tuon kaiken vihan ja katkeruuden sisääni ja kotiin päästessäni vastasin päivän menneen ihan hyvin, vaikka todellisuudessa mieleni teki haudata itseni elävältä. Niinhän minä tavallaan teinkin, henkisesti.

Monta vuotta tämä sama oravanpyörä pyöri pyörimistään, eikä loppua näkynyt. Jossain vaiheessa sitä oli jatkunut jo niin pitkään, että olin koko asialle käytännössä täysin tunnoton. Olin hyväksynyt kohtaloni. Koin, että tämä sota on hävitty, eikä mitään ole tehtävissä. Laskin aseeni ja tunsin kuinka kirves takaraivossani halkaisi taistelutahtoni täysin, jättäen jälkeensä ainoastaan sieluttoman nuoren miehen alun.

Loppujen lopuksi tämä kaikki johti siihen, että minusta tuli väkivaltainen ja uhkarohkea. Koin, että väkivalta ratkaisee riidat, kun ei niistä puhumallakaan oltu selvitty. Harvase päivä vierailin rehtorin kansliassa, koska olin jälleen ollut tukkanuottasilla toisen koululaisen kanssa. Tällöin muutkin heräsivät ja tahtoivat väkisin selvittää, mikä sai minut muuttumaan sellaiseksi? Hieman väkisinkin vanhempani pakottivat minut lasten psykologin pakeille, jossa ajan myötä avauduin ongelmistani enemmän ja enemmän. Ensi kertaa elämässäni tunsin oloni edes jokseenkin kevyeksi. Koin ensi kertaa sen, että metsä vastaa, kun sille huudetaan. Minua kuunneltiin! Ja minun piti ainoastaan avata suuni ja uskaltaa sanoa, mitä tunsin, se oli uskomatonta!

Monen monta kivuliasta vuotta työstimme yhdessä terapeuttini, sekä vanhempieni kanssa näitä asioita juuria myöten ja niin vain koitti se päivä, kun psykiatri totesi, että "Sasu on kehittynyt tämän asian tiimoilta niin paljon, että uskon hoidon tulleen päätökseensä."

Tuosta päivästä alkaen olen poikkeuksetta aina kertonut ja näyttänyt tunteeni ja kehottamaan myös muita tekemään niin. Kiusaamisen jättämät arvet seuraavat minua luultavasti hautaan saakka, enkä tule luultavasti koskaan pääsemään entisestä minästäni eroon, mutta ainakin sen tiedän, että apua ei saa, jos ei uskalla pyytää, mutta pitää myös itse olla valmis ja halukas puuttumaan tilanteeseen, jossa kokee muiden kiusaavan toista.

Jos koskaan ikinä missään tilanteessa törmäätte tilanteeseen, jossa on havaittavissa pieniäkään kisuaamisen merkkejä niin tehkää päivän hyvä työ ja menkää väliin. Kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy kiusaamista siltä seisomalta lopettamaan, mutta pienelle lapselle ja nuorelle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää tietää, että joku välittää. Heidän vanhempansa nimittäin eivät välttämättä välitä tarpeeksi tehdäkseen asialle jotain. Rohkaiskaa pienempiänne puhumaan opettajille, vanhemmille tai vaikka naapurin mummolle siitä, kuinka on paha olla.

Sinä voit pelastaa jonkun pienen ihmisen päivän. Parhaassa tapauksessa jopa elämän.

Tappio. Tuo kaiken pahan alku ja loppu. Se viimeinen niitti siihen pieneenkin kipinään, joka jossain joskus uskoi siihen, että kaikki on voitettavissa, myös oma itsemme. Resepti katkeruudelle, vihalle ja onnettomuudelle.

Se on aina yhtä suuri pettymys. Niin elämässä, kuin urheilussakin.

Viime viikko oli henkilökohtaisesti monellakin tapaa äärettömän raskas. Fyysisesti, henkisesti, you name it. On vähintäänkin pieni ihme, että niistäkin hengissä selvittiin, vaikka tosiasia on se, että täpärällä sekin oli.

Tuo viikko toi silti mukanaan jotain hyvääkin. Sain jatkaa itsenietsimisprosessin eteenpäin viemistä, sekä sain kokea urheilujuhlaa äärettömän hyvää henkeä uhkuvassa urheiluseurassa. Nämä asiat ovat niitä, jotka jälleen kerran saavat minut nousemaan sängystäni aamuisin.

Itsensä etsiminen, sekä tutkiminen on erittäin syvällinen ja moniulotteinen kokemus. Se avartaa ja laajentaa mieltä ilman pienintäkään pisaraa minkään sortin huumausaineita. Suosittelen avoimesti kokeilemaan. Omalla kohdallani tuo tarkoittaa sitä, että en ole toistaiseksi täältä itseäni löytänyt, enkä usko myöskään ihan lähitulevaisuudessa löytävänikään. Tiedätte varmaan, että on hyvin vaikea laittaa pää tyynyyn paikassa, jossa koette olevanne tietyllä lailla muukalainen, tai ette vain koe kuuluvanne sinne, vaikka paikka itsessään olisi varsin tuttu. Siinä piilee varmasti yksi syy siihen, miksi kärsin niin paljon univajeesta, sekä muista uneen liittyvistä ongelmista. Ihminen ei yksinkertaisesti voi saada mielenrauhaa, jos pää on täynnä ajatuksia siitä, kuinka jossain muualla voisi tuntea itsensä tervetulleemmaksi. Älkääkä käsittäkö väärin, en missään nimessä ole yksinäinen. Minulla on toki suurehko läjä erittäin hyviä ystäviä, jotka päivästä toiseen jaksavat naamaani katsella, vaikka se ei aina heitäkään miellytä. Minulla on myös rakastava perhe, joka huolestuvat jo parinkin päivän informaatiokatkoksesta ja siitä olen erittäin kiitollinen. Kaikilla meillä on kuitenkin jotain, mikä määrittää sen, onko henkilölllä itsellään hyvä olla ja juuri tuo pienen pieni palanen on se, joka minulta tällä hetkellä puuttuu ja jota ei luultavasti täältä Suomen maalta löydy. Tarkalleen ottaen en edes tiedä, mikä se on, mutta kun sen löydän, niin vannon sen myös huomaavani.

Tuo viime viikko vaikutti minun kaltaiseeni ihmiseen ehkä jopa normaalia enemmän. Ehkä jopa enemmän, kuin pitäisi. Olen nimittäin aina ollut erityisen huono häviäjä. Aina ja ikuisesti. Oli sitten kyse leikkimielisestä korttipelistä, tai ihmissuhteista. En ole koskaan pystynyt purematta nielemään tappiota missään asiassa, enkä usko koskaan pystyvänikään. Se on asia, jolle en yksinkertaisesti mitään voi. Kun häviän, otan niistä väkisinkin itseeni, vaikka en tuohon tappiolliseen lopputulokseen mitenkään olisi voinut vaikuttaakaan. Se vaikeuttaa kaikkea. Omalla kohdallani se aiheuttaa syvää katkeruutta, vihaa ja synkkiä ajatuksia. Nuo ovat juuri niitä asioita, joita yritän päästä karkuun ja joihin tahdon etsiä sen kauan kaipaamani vastalääkkeen - ehtymättömän ilon. Uskon ja tahdon todella sitä, että jonain päivänä voin hyvällä omallatunnolla, ilman pienintäkään epäilystä sanoa voivani hyvin.

Helppoa se ei varmasti tule jatkossakaan olemaan, enkä oleta, että se tapahtuu hetkessä, mutta jos en pian tee asialle jotain niin tiedän, että ennemmin tai myöhemmin tuo jo pitkään kaulaani hiertänyt kuvainnollinen köydenpätkä ottaa minusta niskalenkin, eikä siitä voi seurata mitään hyvää.

Jokseenkin surkuhupaisaa tässä on se, että viimeksi kirjoitin siitä, kuinka ympäristöllä, ihmisillä ja pienilläkin asioilla voi olla suuria, postiivisia vaikutuksia jopa minunkin synkkään pääkoppaani. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut jälleen palaamaan pilvilinnoista erittäin kovalla vauhdilla takaisin, sillä kuin tyhjästä nuo kaikki mainitsemani elementit kääntyivät kertaheitolla minua vastaan ja polkivat minut maanrakoon niin, että hädin tuskin tukka näkyi. Nuo elementit olivat niitä, jotka antoivat hetkellisesti tietynlaisen turvallisuuden tunteen siitä, että eihän minun tarvitse onneani muualta etsiä, kunhan katson ympärilleni. Nyt, vain parisen kuukautta myöhemmin olen jälleen palannut siihen pisteeseen, jossa en pysty edes peiliin katsomaan, tuntematta oloani tyhjäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on jälleen ikään kuin eräänlainen oppitunti elämästä. On pakko kyseenalaistaa omaa toimintaa ja sitä, miksi kaikkien näiden lukuisten oppituntien jälkeen tekee edelleen samat virheet - uskoo ihmisiin ja etenkin itseensä. En toki väitä, etteikö itseensä pitäisi uskoa, tottakai. Kuitenkin jossain vaiheessa tulee se piste vastaan, jossa teet saman virheen ties kuinka monennen kerran, vaikka olet joka ikinen kerta luvannut itsellesi, että näin ei tapahdu.

No, näinhän siinä taas kävi.

Jälleen istun tässä sohvan kulmalla viskilasi vierelläni ja kirjoitan ehkä jopa katkeruuden tuoksuisena asioita julkisesti luettavaksi. Tämä kiertorata ei tunnu loppuvan sitten millään.

On siis tärkeää tietää omat rajat niin fyysisesti kuin henkisestikin. On äärimmäisen tärkeää huomata, koska pitää lopettaa ja koska tarvitset apua. Mukavuusalueen ulkopuolelle on silloin tällöin kiva mennä, mutta kun sitä tapahtuu jatkuvasti, ehkä jopa tietämättäsi ja se ei tuo mukanaan mitään hyvää, on silloin parempi tehdä asialle jotain, ennen kuin on myöhäistä.

Now it seems to me some fine things have been laid upon your table.

But you only want the ones you can't get.

Onko kukaan koskaan miettinyt ympäristön vaikutusta ihmisen mielialaan, luovuuteen tai vaikka luonteenpiirteeseen? No, itse tajusin tänään, kuinka suuri vaikutus kaikella oikeastaan on näihin yllämainittuihin.

Istuin nimittäin parvekkeellani ja koin tarvetta kirjoittaa sanoitusten pätkiä ylös.. tai miksi ei vaikka kokonaisiakin sanoituksia. Siinä sitten aikani istuskelin kynä ja vihko kädessä ja mietin, mistä tällä kertaa voisi olla kyse. Takanani kuulin, kuinka TV-tasollani oleva, kitaranmuotoinen kello piti omaa showtaan kaiken kaikkiaan muuten kovin tyynessä hetkessä.

On päivän selvää, että tietyt ihmiset, asiat ja tapahtumat elämässä vaikuttavat meihin tavalla tai toisella ja ne luovat ajatuksia. Itselläni nuo ajatukset ovat vaihtelun vuoksi peräti positiivisia. Ajatella, kuinka pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys tähänkin niin ryytyneeseen ihmisrepaleeseen. Joskus näinkin päin.

Anyway, mielessäni pyöri lähtökohtaisesti kolme sanaa, joiden oletin kuvastavan biisin nimeä, joten kirjoitin ne ylös. Istuin siinä koleahkossa Heinäkuisessa säässä ja näin pilvien takaa pienen pilkahduksen aurinkoa. Käytännössä samantien, kuinka tuo aiemmin mainittu tarve kirjoittaa jotakin, unohtui ja siirryin takaisin sisätiloihin nauttimaan kahvia yllättävän pirtein mielin.

Silloin tajusin, että ympärillä olevien asioiden ja ihmisten lisäksi, myös vuodenaika vaikuttaa luovuuteen hyvin paljon. Syksy ja talvi on selkeästi luovuudelle ravinnollisempaa aikaa, sillä silloin kaikki vituttaa ja on pimeää. Tuo auringonpilkahdus näytti sen, että kesällä tuo suoni tyrehtyy täysin, sillä on paljon muutakin, mihin keskittyä

Tilanne on nimittäin se, että en ole koko kevään/kesän aikana kirjoittanut yhtäkään kokonaista biisiä alusta loppuun, ainoastaan katkonaisia rivejä. Hauskinta tässä on se, että tuonkin biisin nimeksi oli tuleva:

White Blank Page.

Kiteyttää mielestäni koko tämän jutun kolmeen sanaan.

ps. On myös Mumford & Sonsin erittäin hyvä biisi.

Hyvää kesää!

On jälleen avattava suuri suuni. Vain ja ainoastaan siksi, että pystyn.

Jääkiekon MM-kisat 2014 Minskissä päättyi Suomalaisittain jo hieman turhankin tuttuun lopputulokseen; hopeamitaliin. Venäjä otti hieman kyseenalaisellakin tavalla niskalenkin KHL Jokereista (Leijonat) ja pääsi nostamaan himoittua kannua lähestulkoon kotiyleison edessä.

Näistä kisoista kuitenkin heräsi itselläni muutama syvänpuoleinen ajatus ja ne on pakko jakaa, kun se mahdollisuus on kuitenkin minullekin luotu. Ihan alkuun otan lyhyesti kantaa MTV:n toimintaan, joka kynsin ja hampain pyrkii toiminnallaan pilaamaan sen ainoan Suomalaisen urheilun ilonpilkahduksen, joka meille lähes vuosittain suodaan. Vaikka Suomen pelit ja ennen kaikkea ratkaisevat pelit näytetäänkin maksuttomalla puolella, on silti pakko nostaa esiin tämä kysymys:

Mitä on raha-ahneus?

On järisyttävän käsittämätöntä, että MTV on alkujaankaan lähtenyt sörkkimään meille suotua, äärettömän hienoa ja pitkäjänteistä perinnettä ostamalla oikeudet jääkiekon mm-kisoihin. Lähes vuosikymmenten ajan sai Suomalainen kansa todistaa YLEn välityksellä, Mertarannan säestämänä, että jossain ollaan Suomalaisessa urheilussa toimittu oikein. Se oli sitä kultaista aikaa, kun tilanteesta riippumatta kaikki materiaali näkyi. Puhumattakaan siitä, että mainoskatkot olivat vain ilmassa leijuva legenda. Kuitenkin viimeisen parin vuoden aikana tuo kelkka on kääntynyt täysin ympäri ja tuosta koko tapahtumasta on tehty täysin kaupallinen vitsi, jonka ympärillä pyörii niin jääkiekkoliitto, kuin MTV konserni. Viisas bisnesmies sanoisi, että tuo on varsinainen kultakaivos, jolla voidaan lypsää jo muutenkin taloudellisessa umpikujassa elävää kansaa entistä enemmän. Siinä hän on oikeassa, mutta täysi kusipäähän tuo kyseinen bisnesmies on. Omasta mielestäni Suomalaisuudessa tulisi säilyttää ne tietynlaiset arvot ja periaatteet ja pyrkiä jättämään toimivat kokonaisuudet täysin rauhaan. Miksi muuttaa toimivaa konseptia? Saatanan idiootit, sietäisitte hävetä, paskanaamat.

Toinen, itse kisoihin liittyvä aihe, jota haluan käsitellä on itse Suomen joukkueen peli. Yhtä peliä lukuunottamatta, sain kuitenkin kaiken tuon kaupallisuuden syövereissä nauttia kaikista Suomen otteluista loppuun asti. Tässä kohtaa esille nousee yleisön ja kansan ennakkoluulot ja täysin päättömät kommentit joukkuetta kohtaan. On ihan ymmärrettävää, että odotusarvot kisoihin lähdettäessä olivat hyvin minimaaliset. Itse koin samankaltaisia tuntemuksia, kun joukkue julkaistiin. Uskoani heihin en kuitenkaan koskaan menettänyt, tai se ei edes horjunut. Tuokin ennakko-odotus pitkälti näytti siltä, että nämä oman elämänsä Petteri Sihvoset olivat oikeassa. Heh, eivätpä olleetkaan. Niin vain kyyristyivät nämä pessimistiset persenaamat ja olivat viimeisen puolitoistaviikkoa hiljaa. Luojan kiitos.

Hauskinta tuossa koko anti-fani farssissa oli se, että kun menestystä ei alussa tullut, haukuttiin joukkue suohon käyttäen "KHL Jokerit"- nimitystä ja sorvattiin NARRI ERKKAA p*€seeseen, kun hän on nyt valinnut NARRI pelaajia, jotka eivät kansan mielestä osaa pelata paskaakaan. Alkusarjan kolmannen pelin jälkeen suurin osa näistä gloryhunterfaneista luovuttivat toivon, sillä vain kulta kelpasi. Fiksu tapa ajatella, not. Kuitenkin näitäkin pessimistipaskoja alkoi homma jälleen kiinnostamaan, kun voitettiinkin puolivälierissä suuri ja mahtava Kanada. Viimeistään tästä eteenpäin jätettiin KHL NARRI- etuliitteet unholaan ja yhtäkkiä virsi muuttuikin hieman perinteisemmäksi "ihanaa Suomen LEIJONAT!!"- huudoiksi. Narrisolvauksista ja Erkan lynkkaamisesta ei ollut enää tietoakaan ja Karalahtikin oli yhtäkkiä "ihan hyvä jätkä." Tällainen takinkääntely ja paskanjauhaminen sapettaa henkilökohtaisesti aivan jäätävän paljon ja jos vain saisin, löisin jokaista kyseessä olevaa älykääpiötä niin lujaa lapiolla naamaan yksitellen, että kasvonmuodot voi havaita takaraivossa.

Tätäkö on fanikulttuuri? Tämäkö on määritelmä joukkueen fanittamisesta?

EI todellakaan! Tämä pari viikkoa kestänyt matka oli vain ja ainoastaan todistus siitä, että Suomalainen jääkiekko on elämänsä kunnossa. Fanikulttuuri ei niinkään. Jos nyt mietitään pidemmällä tähtäimellä, niin Suomalainen jääkiekko on saavuttanut enemmän viimeisen puolen vuoden aikana, kuin mikään muu laji tulee koskaan Suomessa saavuttamaan. Nämä kisat olivat puhdas ja aito todiste siitä, että yhtenäisyys ja huikea joukkuehenki on yksilötaitoa yksiselitteisesti tärkeämpi aspekti urheilussa.

Suomalaisessa junttikuulassa ei tosin ole kumpaakaan. Sitä saa ihan julkisesti sivaltaa miten tahtoo.

Palataan nyt kuitenkin jälleen itse lajin pariin, sillä näiden "fanien" ajattelu aiheuttaa minulle harmaita hiuksia ja veritulppia.

Kuka tietää, mikä näissä kisoissa oli Suomalaista fanikulttuuriakin suurempi farssi? Tuomarit. Kyllä, me kaikki tiedämme sen. Facebook seinämme täyttyvät kuvista ja päivityksistä, joissa sivalletaan kisojen tuomaritoimintaa isolla kädellä. Eikä ihme, olihan se aivan jäätävää paskaa alusta saakka. Kaikista pahimmat farssit sattuivat sopivasti vielä tapahtumaan Venäjää vastaan. Jäähyjä jäi ainakin 15 kappaletta viheltämättä ja toisaalta sitten taas välillä vihellettiin, vaikka veli venäläinen kaatui puhtaasti omaan kömpelyyteensä. Maaleja hyväksyttiin, vaikka ei olisi pitänyt ja esimerkiksi Pekka Jormakka lanattiin sairaalakuntoon, eikä pelitilanteessa muuta tehty kuin kohautettu olkapäitä. Etenkin tuo jäähypolitiikka pisti muita enemmän silmään, sillä se oli juurikin se tekijä, joka esimerkiksi tämäniltaisen finaalin ratkaisi. Finaalin jälkeen spekuloitiin, voisiko kyseessä jotakin lahjomiseen liittyvää, mutta itse en ehkä ihan siihen usko. Ei edes Venäjä pelaa niin likaista peliä. Oma näkemykseni asiasta on se, että nämä kyseiset amatöörituomarit yksinkertaisesti murtuivat jäätävän yleisöpaineen alla, eivätkä uskaltaneet suututtaa isoa ja pahaa karhua. Syytä tuohon housuun paskomiseen en ole vielä keksinyt, mutta tuo on ainoa järkevältä kuulostava selitys tapahtuneelle. Eihän toki tuomarin työkään helppoa ole ja aina joku suuttuu jostakin, mutta nämä finaalissa tapahtuneet virheet olivat niin räikeitä, että armoa ei anneta. Ei yksinkertaisesti voi olla mahdollista, että kansainvälisellä tasolla LOPPUOTTELUSSA joudutaan todistamaan tuollaisten harrastelijapelleilijöiden toimintaa. Se ei vaan voi olla mahdollista. Kyse on kuitenkin minkä tahansa urheilutapahtuman kliimaksista ja siitä suurtakin suuremmasta ottelusta, jossa toden totta väännetään loppuun asti siitä, kuka on se paras. On aivan uskomatonta, että Vinneborgin ja Brüggemanin kaltaiset kusipäät ovat vapaalla jalalla tällaisissa tapahtumissa. Eikö todellakaan löydy parempia kandidaatteja täyttämään tuota virkaa? Ehkä jopa kandidaatteja, joille tuomarointi on oikeasti päivittäinen ammatti, eikä iltaharrastus. Esimerkiksi olympialaisissa oli keväällä NHL tason tuomarit ja ero näkyi heti. Ainakaan omien muistikuvieni mukaan, ei tällaista jälkipyykkiä tarvinnut pestä lainkaan.

Miksi ei IIHF tee asialle jotain? Onko kyse säästösyistä, vai miksi tällaiset asiat saavat tapahtua ilman, että kukaan tekee yhtään mitään? Pitää varmaan antaa reklamaatio suoraan heillekin, vaikka toki uskon että aika moni muu on tehnyt saman.

Yhteenvetona sanoisin, että nämä kisat olivat aivan maaginen tapahtuma jo pelkästään KHL Jokereiden saavuttaman hopeamitalin ansiosta. Tuollaista tuhkimotarinaa ei ihan joka vuosi näe ja siitä pitää nostaa hattu todella korkealle. Tämä joukkue kasvoi ihan silmissä turnauksen edetessä ja sitä oli ilo katsella ja seurata. Joukkueesta nousi nipullinen uusia mielenkiintoisia yksilöitä, joiden peli kehittyi aivan mahtavaa vauhtia ja he jättivät kansainvälisille vesille itsestään todella positiivisen kuvan. Miehiset kyyneleet eivät olleet kaukana.

Jos koskaan on oikea tilanne sanoa, että hopea ei ole häpeä, niin nyt viimeistään on sen aika.

Kiitos KHL JOKERIT 2014.

ps. Pessimisteille luvassa hatullinen paskaa, minä tarjoan!

Helileijaa te tunteita ja tuoksuja huokuvat digitaali-ihmiset. On Sunnuntai, mutta ei ihan mikä tahansa Sunnuntai. On äitienpäivä! Hyvää äitienpäivää siis kaikille emoihmisille ja sen mielisille!

Kuukausi on jälleen vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Pahiten mielensä pahoittaneet ryytyneet sielut ovat saaneet hetken pysytellä koloissaan nuolemassa takapuolensa alueelle syntyneitä haavoja ja valmistelevat itseään jälleen seuraavaan kertaan. Vihaiset katseet ja internetin välityksellä ilmaistut hel-vetin tärkeät mielipiteet muuntautuvat edellistäkin tärkeämmäksi kaaokseksi, jossa kukaan ei voita. Ah, tätä digitaaliaikakautta. On se niin mukavaa!

Eilinen sen sijaan oli täynnä pettymyksiä. Ensin Suomi hävisi Latvialle jääkiekon MM-kisoissa 3-2, josta itseään Petteri Sihvosmaisesti "vuosisadan jääkiekkotietäjä"- tittelillä kutsuvat digitaalitaliaivot innostuivat aivan totaalisesti ja lyttäsivät Suomalaisen jääkiekon perusteitta maan rakoon. Heh, menkää katsomaan suomalaista junttikuulaa, jos oikeasti haluatte nähdä jotain traagista.

Tuossa onkin sitten aika selkeästi mainittu se, miksi eilinen oli entistäkin surkeampi päivä. Pääasia, että oli edes kaljaa. Tuo jokavuotinen taiteellinen syöpä laskeutui ydinsaasteen tavoin jälleen mieliimme, korviimme ja televisiovastaanottimiimme, vaikka kukaan ei sitä pyytänyt. Oli nimittäin €uropliisujen finaali Kööpenhaminassa. Tunnetaan myös nimellä Politiikkaviisut. En edes voi sanoin kuvailla, millainen taiteen massamurha on kyseessä. Voisin kirjoittaa tästä vaikka kokonaisen Harry Potter- tyyppisen saagan, enkä varmasti siltikään saisi kaikkea haluamaani tuotua esille. Joku musiikillisesti purkkapoppiin puutunut €uropliisuvalopää saattaa sanoa, että "eihän sitä ole pakko katsoa" ja on siinä aivan oikeassa. Tosiasia on kuitenkin se, että nykymaailmassa ja mediassa ei yksinkertaisesti tuon kaltaisilta asioilta voi pysyä piilossa, niin se vaan on. Joka toinen hehkuttaa sosiaalisessa mediassa sitä kuinka Seinäjoen pojat pääsivät nyt finaaliin aivan jäätävän rumalla kappaleella. Ei hyvä helvetti se on oikeasti aivan sanoinkuvaamattoman huono kappale. Muita esiintyjiä kuulin vähän niin kuin taustamusiikkina, joten niihin en varsinaisesti voi ottaa kantaa, mutta jos pelkästään Suomen musiikillinen itsemurha saa ihmiset menemään päästään sekaisin, on silloin oltava jotain todella pahasti pielessä. Todella.. todella.. pahasti. pielessä.

Varmasti kyseessä on monille myös tietynlainen perinne, joka on ollut jo vuosia tapana toteuttaa, piittaamatta siitä, minkälaisia esiintyjät ovat. Kuulostaa kyllä ihan mukavalta tavalta viettää aikaa läheistensä kanssa, ei siinä mitään. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että tällä tapahtumalla ei ole musiikin kanssa mitään tekemistä. Ei sitten niin minkäänlaista osaa taikka arpaa. On mielestäni erityisen surullista, että joskus tuota oikeasti voitiin kutsua laulukilpailuksi ja jokainen maa erottui omintakeisella esityksellään muista ja niissä korostettiin monesti oman maansa kulttuurillisia arvoja. Eikös se kuulostakin vähän siltä, mitä sen pitäisikin olla? Mutta ei, kun nykyään kaikki ja tarkoitan nyt oikeasti KAIKKI esiintyjät ja kappaleet ovat sitä samaa massapaskaa, mikä tulee korvista ja perseestäkin ulos jo pelkästään kävelemällä kaupingin läpi. Kappaleet ovat aneemisia, elämäänsä kyllästyneiden studiotyöntekijöiden kymmenen minuutin paskaisia rävellyksiä, johon jälleen kerran joku täysin musiikillisesti taidoton persenaama määkii päälle ja autotuneen rinnastettavat efektit ja korjaukset luovat niin yleisölle, kuin artistillekin illuusion siitä, että he olisivat oikeasti hyviä. Uskallan väittää, että jos esimerkiksi nämä eiliset esiintyjät laitettaisiin vuoron perään laulamaan raakaa, puhdasta ja rehellistä karaokea, tyhjenisi kyseinen tila yleisöstä hyvinkin äkkiä.

Lisäpäänsärkyä tähän farssiin tuo se pisteytyslogiikka. Toki on ymmärrettävää, että kun musiikillinen panostus on niin pieni ellei olematon, on pisteet annettava poliittisesti tärkeille maille, jotta ei vain syntyisi kansainvälistä selkkausta. Mutta jos nyt kuitenkin pitäisi pala kurkussa, kyynel silmässä ja ase ohimolla sanoa, että kyseessä on edes jonkinsortin laulukilpailu, niin silloin sen pisteytyksen pitäisi myös olla rinnastettu siihen kilpailun alkuperäistarkoitukseen. On mielestäni huvittavaa, että politiikallakin on näin suuri osuus tällaiseen taidefarssiin.

Oikeasti. Tällaisessa maailmassako me elämme? Maailmassa, jossa sana 'taide' on vain häilyvä käsitys ja politiikka jyrää peräti lasten hiekkalaatikkoleikeissäkin. Maailmassa, jossa ulkonäkö on rehellistä taitoa tärkeämpi asia. Miettikää, että ette tule koskaan tietämään, miltä yksikään euroviisukappale kuulostaa, kun kaikki tulee nauhalta. Jopa siellä finaalilavalla. Kyll, jopa siellä. En malta (kauhulla) odottaa, mitä seuraavat vuodet tuovat mukanaan. Koska tulee oikeasti se piste vastaan, jossa oikeasti punon sen hirttosilmukan ja teen itsestäni kattojojon? En epäile sen olevan kaukana, on tämä niin typerä ja aneeminen maailma, jotta vähemmästäkin ihminen vähintään alkoholisoituu pahemman kerran.

Onneksi on yksi ihminen maailmassa, joka keinoja kaihtamatta luo paremman mielentilan. Hänen nimensä on Äiti ja nyt painun onnittelemaan häntä tästä taakasta, jonka olen hänelle luonut. Tee sinäkin niin.

Seuraavaan kertaan...

Mitä on kateus? Tai pikemminkin mitä on mustasukkaisuus? Tarkoittavatko nuo kaksi samaa asiaa? Kävelevätkö ne tunnemaailmassa käsi kädessä, vai eroavatko niiden tiet tietyssä pisteessä? Voidaanko olettaa, että niissä on peräti ripaus sairautta?

Sairaus on vahva sana tällaiselle aiheelle, mutta hetken näitä kysymyksiä aivojeni jallussa keitelttyäni, en saanut tuota sanaa enää pois päästäni. Ihme sinänsä, että useimmiten päästäni katoaa noin 75% asioista hyvinkin lyhyessä ajassa. Ei, en ole dementikko. Olen vain taiteilijasyndroomasta kärsivä rentun ruusu. Kuivunut sellainen.

Kaikki me uimme välillä syvissä vesissä. Toisilla jalat yltävät juuri ja juuri pohjaan, kun taas toisilla meinaa loppua voimat ja silloin annamme tunteilemme täyden kontrollin käyttäytymisestämme ja vaikka emme muita tahtoisikaan satuttaa, iskemme puukon sokeasti siihen jo valmiiksi palasiksi revittyyn sieluun tiedostamatta niitä seuraamuksia, joita tällainen raaka ja alkukantainen toimenpide saattaa pahimmillaan aiheuttaa.

Luottamus. Mielenkiintoinen käsite. Luotammeko me oikeasti toisiimme vai luommeko me vain sekä itsellemme, että muille sellaisen illuusion sanasta luottamus vain siksi, että olemme toisillemme läheisiä? Emmehän me oikeasti voi tietää, luottavatko esimerkiksi parhaimmat, läheisimmät ystävämme meihin, vai epäilevätkö he päivittäin sitä, koska hiivimme pimeällä kujalla heidän taaksensa lyödäksemme tuon puukon heidän selkäänsä? Jos totta puhutaan, meistä kukaan ei oikeasti ja aidosti täysin tunne ketään, joka et ole sinä. Me vain elämme siinä toivossa, että ne ihmiset, jotka olemme lähellemme päästäneet, pitävät niin verbaaliset, kuin fyysisetkin puukkonsa tupessa ja pyrkivät tutkimaan läheistensä sielua niin sanotusti turvallisesti vinkkelistä. Kaikissa meissähän kuitenkin asuu pieni paholainen, jonka perkeleellisiä aikomuksia vaikuttaa meitä ympäröiviin ihmisiin ja olentoihin pyrimme jatkuvasti hukuttamaan käyttäytymällä inhimillisesti. Mahdollisimman seesteisesti.

Kun ajattelen näitä kolmea asiaa (kateus, mustasukkaisuus & luottamus) samanaikaisesti, mieleeni herää omat henkilökohtaiset ystävyyssuhteeni ja niistä aikanaan kantautuneet epäluottamuslauseet. Pariinkin otteeseen on nimitäin vuosien varrella korviini kantautunut väitös siitä, että olen ollut epäluotettava. Se ei ole tapahtunut varsinaisesti siinä hetkessä, vaan kyseessä on ollut pidemmänkin aikaa muhinut aikapommi, joka on vasta myöhemmin naamani edessä räjäytetty. Nämä tapahtumat ovat poikkeuksetta aina liittyneet parisuhteisiin ja naisiin. Eikä nimenomaan missään tapauksessa omiin parisuhteisiini tai naisiini, vaan juurikin muiden luottamusongelmiin, jotka ovat heijastuneet sittemmin minuun. Mielestäni murskaavinta näissä tapahtumissa on ollut se, että minulle ei varsinaisesti ole annettu minkään sortin mahdollisuutta kertoa omaa osaani tarinasta, vaan kaikki puolusteluni on hukutettu syytöksiin ja epäilyksiin siitä mitä olen mahtanut tehdä. Kyllä, ilman minkäänlaista totuuspohjaa. Minua on epäilty siitä, että olisin toiminut niin sanotusti ystäväni parisuhteen kolmantena pyöränä tällöin siis rikkoen legendaarista "bro codea". Olen myös ollut todella lähellä menettää pitkäaikaisempiakin ystävyyssuhteita sen takia, että minua kohtaan ollaan toimittu ennakkoluuloisesti. Ja kaikki vain sen takia, että olen joskus saattanut omalla tekemisilläni asioita hämmentää. Asioita, jotka eivät näihin tapahtumiin millään tavalla liittyneet.

Se, mitä yhteistä näillä tapahtumilla on ollut on se, että joka kerta lähtökohtana on ollut se, että tuo pariskunta, josta epäluottamuslause on usein yli kuohunut, on omalla ajallaan käynyt keskustelua aiheesta: "jos saisit valita, kenen kanssa kaveriporukastamme menisit mielelläsi sänkyyn?" Ja vaikka saattaakin kuulostaa hieman ylimieliseltä, niin oma nimeni on näissä keskusteluissa pariin otteeseen esiintynyt ja siitä nämä sopat ovat aina alkunsa saaneet. Eivätpä nuo toisaalta omia sanojani ole, joten se siitä ylimielisyydestä.

On toki ihan mukavaa kuulla silloin tällöin, että joku on tuota mieltä, mutta kuitenkin ihmettelen sitä, miksi tuollaista keskustelua käydään? Tai jos käydään, niin onko parisuhde silloin aivan täysin terve? Eihän tuollaisesta keskustelunaiheesta voi kukaan osapuoli hyötyä. Toinen osapuoli muuttuu mustasukkaiseksi ja se kolmas pyörä on tietämättömänä väkisin siihen soppaan ängetty. Ja kaikki tämä vain siksi, että tuo keskustelu piti käydä. Ymmärtäisin ehkä paremmin jos tuon keskustelun aiheena olisi julkkikset, mutta että arvioinnin kohteena on se kaveriporukka, jota nähdään harvase päivä. Ympäristössä, jossa pienikin kipinä voi sytyttää tulipalon. Sen, mitä olen huomannut on se, että tuo kipinähän kytee niin kauan, kun tuo parisuhde on ehjä, mutta heti kun se sidos rikkoutuu, niin jostakin on syyllistä haettava ja silloin nämä keskustelut nousevat pintaan. En minä ainakaan tahtoisi tietää tuollaista, jos parisuhteessa olisin, koska luultavasti reagoisin melko samalla tavalla. Eihän tuo voi olla tervettä. Ei millään.

Nyt kun sitten näitä asioita ja tapahtumia on jälleen jallunkatkuisessa pääkopassani jälleen pyöritelty, herää väkisinkin epäilys siitä, kuka näin ajattelee ja teeskenteleekö joku seurassani? On varmasti sanomattakin selvää, että tuo tunne ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Ei millään mittarilla. On täysin eri asia kohdata ongelmansa ja katsoa oletettua paholaista silmiin ja kertoa huolensa, kuin hymyillä teennäisesti hiljaa myöhemmin naamalle räjähtäen, samalla järkyttävän kokoisen paskamyrskyn synnyttäen. Puhumattakaan siitä, että se kolmas osapuoli on tilanteesta täysin tiedoton.

Tähän loppuun on vielä sanottava, että alussa en täysin itsekään tiennyt, mitä tuo väsäämäni "otsikkokuva" tässä yhteydessä merkitsi, mutta tässä kirjoittaessani se selveni myös minulle itselleni.

Mustasukkaisuudella on 5 vaihetta:

Mustasukkaisuus - Kateus - Viha - Kieltäminen - Pakkomielle.

Ja mitä pidemmälle tuo ketju etenee, sitä sumeammaksi käy järkimaailman taival pimeällä tiellä. Älkää siis sumentako näkökenttäänne ja purkako huonoa itsetuntoa, tai mitä lie se ikinä onkin muihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Olkaa järjestelmällisiä ja kohdatkaa tuo epämiellyttävää epäluottamusta aiheuttava henkilö. Keskustelkaa niin kuin aikuiset ihmiset, älkääkö tehkö kärpäsestä härkästä, sillä pahimmillaan se särkee ystävyyssuhteita ja herättää pelkoa. Varsinkaan, jos jo etukäteen tiedätte, että kenelläkään muulla ei ole sormiansa pelissä, kuin teillä itsellänne.

Niin sanotun pitkän viikonlopun jälkeen on sunnuntain kunniakis hyvä ottaa hetki happea ja syventyä asioihin, jotka olemassaolollaan aiheuttavat sekä myötähäpeää, että tietynlaista surkuhupaisaa, päässä soivaa hekotusta aiheuttaen laajan skaalan erilaisia tuntemuksia vitutuksesta... noh, vitutukseen. Tuntemuksia, joita ei edes jaloviinalla huuhdota. Heh. Tällaisten asioiden johdattelemana on jälleen mukavaa palata arkeen, jossa pölyinen toimistopöytä odottaa, kitkerän katkeruuden sävyttämän kahvikupin kera ja viikonloppuna loton sydäntänikin olemattomammat voitot kalvavat edelleen mieltä. Töihin se on taas s**tana mentävä :-).

Rasiallista!

Tuossa tulin miettineeksi teknologian kehitystä ja sen vaikutusta meihin ihmisiin ja siihen, kuinka me kanssakäymme muiden kädellisten kanssa ja kuten monien muun asian ohella, tuokin kehityskäyrä näyttää nokian myyntituloksiakin surullisemmalta. Toisiinsa suhteutettuna toki. Jos mietitään sitä, mitä tuo tekninen kehitys on meidän elämiimme sosiaalisessa muodossa tuonut, ei siinä voi kuin päätänsä pudistella ja mennä sohvan nurkkaan istumaan sikiöasentoon ja itkeä. Se, että teknologia kehittyy, on itsessään oikein hieno asia ja se luo uusia mahdollisuuksia, sekä helpottaa ihmisten elämää. Surullista siinä on se, että tuo helpotus on aivan liian suuri. Ei tarvitse kuin katsoa ulos ikkunasta, niin tietää mitä ajan tässä takaa. Sosiaalisesta kanssakäymisestä on tullut käytännössä vain ja ainoastaan digitaalista. Hyvin harvoin tuolla oikeasti näkee enää nuoria tai sen enempää vanhempiakaan ihmisiä nauttimassa esimerkiksi tästä meille suodusta normaalista poikkeavasta lämpimähköstä maaliskuun säästä. Ja vaikka näkisikin, niin puhelimet ja padithan siellä on suurimmalla osalla kädessä, milloin mikäkin keskusteluohjelma tai SoMe- palvelu auki. Varsinaisesta, asiallisesta keskustelusta ei ole tietoakaan. Ei sillä, että sen enempää olisin tehnyt aiheesta empiriistä tutkimusta, mutta näkeehän tuon päällekin päin. Me Suomalaiset olemme muutenkin jo niin epäsosiaalista kansaa parhammillammekin, että tuollainen täyslamaannus ei voi yksinkertaisesti tehdä hyvää kenellekään. Äkkiseltään kun ajattelee, niin käytetyin tapa uusiin ihmisiin tutustumisessa on joko facebook, kik- messenger tai jokin vastaavanlainen palvelu. Ja jos eivät nuo ole itsessään jo tarpeeksi sanoinkuvaamattomia tapoja tutustua yhtään kehenkään niin lisättäköön siihen vielä käytännössä seuranhakupalveluksi tarkoitettu Tinder.

Voi hyvänen aika.

Tuo palvelu ei ole välttämättä kaikille niinkään tuttu, mutta tiivistettynä se toimii siten, että voit tehdä sinne käyttäjän, määritellä ikähaarukan sekä sukupuolen ja jopa sen, kuinka pitkältä matkalta muita henkilöitä haetaan. Sieltä voit sitten selailla muiden profiileja ja periaatteessa pelkän naamakertoimen perusteella päätellä, onko ihminen mielestäsi kiinnostava vai ei. Voi kyllä kuulkaa, siihen ollaan tultu. Enää ei mennäkään ulos tapaamaan uusia ihmisiä, tai sitä ainakin tehdään todella vähän. Nykyään ei tarvitse kuin painaa paria nappia niin saat eteesi listan sinua mahdollisesti kiinnostavista henkilöistä. Voi hyvä helvetti. Hommahan toimii siis siten, että ainoat asiat jota tiedät näistä henkilöistä, on ikä, sukupuoli, kuinka monta kilometriä teillä on välimatkaa ja sen, MITÄ YHTEISIÄ KIINNOSTUKSEN KOHTEITA TEILLÄ ON FAECBOOKISSA!! Ja tällä menetelmällä perustetaan oikeasti pariskuntia. Jos sana 'pinnallisuus' pitäisi määritellä, niin olkoot se sitten tiivistettynä sanaan Tinder. Myönnettäköön, että kokeilin jokin aika sitten itsekin kyseistä palvelua nähdäkseni, mistä se järjetön hype oikein johtui. Tosiasia on se, että nauroin ääneen sille, kuinka surullista puuhaa se oli. Voit selata vaikka 150 eri profiilia sen enempää kiinnittämättä huomiota muuhun, kuin heidän ulkonäköönsä ja sinä itse päätät, tykkäätkö vaiko et. Tuon applikaation tehtävä on sitten yhdistää sellaiset henkilöt, jotka ovat toistensa profiileista tykänneet jonka jälkeen avautuu chat mahdollisuus, jossa sitten "syvällisempi tutustuminen" voi alkaa. Tarkoittaen siis sitä, että selvitetään, mennäänkö teille vai meille?

Tuo on varmasti ihan hyödyllinen kapistus joillekin joilla ei varsinaisesti ole minkäänlaisia sosiaalisia standardeja, mutta pakostikin mieleeni juolahtaa ajatus siitä, että minne ovat jääneet ne klassiset tavat hankkia seuraa kiinnostavista ihmisistä? Kohottaahan se varnasti itsetuntoa, kun joku internetissä tykkää profiilistasi (tai oikeastaan mahdollisuudesta päästä tanssimaan vaakamamboa kanssasi), mutta kyllä itse ainakin arvostan selkeästi enemmän sitä, että oikeasti otetaan itseä niskasta kiinni ja kerätään se rohkeus menemällä ulos ja tutustumalla ihmisiin käyttämällä omia sosiaalisia taitoja. Joita meiltä Suomalaisilta siis luonnollisesti löytyy!

En tahdo itseäni nostaa jalustalle, tai varsinaisesti kehuskella, mutta esimerkkinä vain tuli eräs oma kokemukseni mieleen. Tuossa pari kuukautta takaperin nimittäin kävin eräässä vaateliikkeessä katsomassa uutta nahkatakkia ja siellä takkia minulle myi sellainen oikein nätti ja pirteä tyttö ja sanoinkin kaverilleni lähestulkoon heti, mitä olin tuosta naisesta mieltä. Myöhemmin samaan kauppakeskukseen palattuani koin pakottavaa tarvetta päästä sanomaan nuo ajatukset ääneen myös hänelle ja samalla kokeilla omia sosiaalisia rajojani. Marssin siis tähän samaiseen liikkeeseen ja kyseisen myyjän uudelleen tavattuani heitin kaikki korttini pöytään ja kysyin suoraan, lähtisikö tämä kanssani joskus ulos. Tarinan alun hienoudesta huolimatta, se sai suht brutaalin lopun, josta ei paljoa jälkipolville jää kerrottavaa.

Aikaisempia kirjoituksiani lukeneina voitte varmasti kuvitella, että tällaiselle kivisydämmelle tuollainen tilanne on äärimmäisen vaikea ja varmasti ihmettelette myös sitä, miksi näin tein. Niin ihmettelin minäkin. Pointtihan tuon koko tarinan kertomisessa on se, että mieletäni tuollaista pitäisi tapahtua enemmän. Ei nyt ehkä varsinaisesti juuri tuollaista, mutta tuon tapaista. Mennään ulos ja pyritään tutustumaan ihmisiin tavalla, joka meille on luontevaksi luotu ja loppujen lopuksi teknologialla tapettu. Pitää uskaltaa mennä sinne epämukavuusalueelle ja kokeilla niitä rajoja, koska rajojen rikkomisesta ne parhaimmat onnistumisen tunteet tulevat. Uskokaa tai älkää.

Jokainen kirjoittaa oman tarinansa, omilla metodeillaan. Sitä en voi kenenkään päähän valitettavasti vasaralla takoa. Mutta se, mitä tahdon tehdä, on rohkaista muita konttaamaan sieltä digitaaliluolistaan haistelemaan keväistä ilmaa uusia kokemuksia ja tuttavuuksia hankkien.

Sei ole niin vaikeaa, kuin miltä se tuntuu.