Onko pakko jos ei tahdo?

Hyvin yleinen lause myös esimerkiksi minun suustani nuorempana, kun piti aamulla nousta ylös ja lähteä kouluun. Tuttu myös varmasti monen muunkin nuoren suusta. Se voi liittyä moneen asiaan, eikä sen taustoja edes omat vanhemmat voi, eikä jaksa aina ymmärtää. Nuoren ihmisen sisällä velloo monenlaisia ajatuksia, kun on kysymys koulusta. Se voi olla silkkaa uhmaikää, joka on meille kaikille varmasti tuttu käsite, tai se voi olla esimerkiksi ihan aitoa ahdistusta siitä, mitä päivä tuo tullessaan.

Omalla kohdallani se oli tuo jälkimmäinen.

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on kulovalkean tavoin levinnyt jälleen yksi haaste. Kerrankin kyseessä on haaste, jonka olemassa olo ei vituta, vaan se on päinvastoin postiivinen asia, vaikka se ei varsinaisesti mitään pystykään muuttumaan. Kyseessä on siis haaste, jolla pyritään nostamaan ihmisten päätä aiheesta: "Koulukiusaaminen". Suurimmaksi osaksi nämä haasteet ovat pysyneet omalta kohdaltani pitkälti pimennossa, mutta tänään kuitenkin luin erään hyvän ystäväni vastauksen tähän haasteeseen ja siinä yhteydessä hän kommentoi näin:

Lasten ja nuorten maailma on julma mesta jo valmiiksi. Kiusaaminen tekee siitä helvetin ja voi johtaa pysyviin traumoihin.

Tuon luettuani mietin omaa elämääni taaksepäin ja tunsin kuinka kaikki nuo nuoruusvuosien kummitukset palasivat pääni sisään ja repivät mieltäni kappaleiksi. Tunsin joka ikisen iskun, joka minuun on peruskoulun aikana iskeytynyt ja kuulin kaikki ne haukkumasanat, joita jouduin päivästä toiseen kuuntelemaan, voimatta tehdä sille itse yhtään mitään, samalla kun muut katsoivat sivusta ja korkeintaan nauroivat vieressä. Tuota kirjoittaessanikin sykkeeni nousi ja hengitykseni muuttui raskaammaksi, sillä kyseessä on aivan äärettömän raskas kokemus. Niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Minulla kummitteli taustalla jo valmiiksi hylkäämiseksi tulemisen pelko, joten kaikenlainen syrjiminen ja tökkiminen aiheuttivat vaan enemmän ja enemmän tuskaa sisälläni. Tuollaista taakkaa ei pitäisi kenenkään missään vaiheessa elämäänsä kantaa. Itse sain tämän kyseisen taakan kannettavaksi jo 7-vuotiaana. Kaikista ikävintä oli se, että minua kiusattiin, nimiteltiin ja lyötiin syistä, joille en itse mitään voinut. Olin erilainen, kuin muut. Kaikkihan me toki olemme enemmän tai vähemmän erilaisia, mutta minulla oli sekä ulkonäöllisiä "vikoja", että etnisiä.. tai voisiko sanoa peräti, että kulttuurillisia eroja jotka luokiteltiin siihen aikaan vioiksi.

Muistan, kuinka kuvittelin olevani henkisesti vahva persoona jo silloin, vaikka en siihen aikaan aiheesta mitään tiennytkään, mutta eipä mennyt kauaakaan, kunnes henkinen patoni murtui ja sisälleni vuoti litrakaupalla katkeruutta, itseinhoa, sekä yleistä vihaa. Vihasin itseäni, koska luulin oikeasti olevani vääränlainen ja vihasin muita, koska en voinut muuttaa itseäni muille mieluisammaksi. Päivästä toiseen koulutaksissa istuessani puristin hikisiä pieniä kämmeniäni yhteen ja toistin itselleni, kuinka minun täytyy vain niellä tämä kaikki ja kestää. Olin väärässä. Ei kenenkään tarvitse kestää kiusaamista. Ei pienintäkään sellaista. Minä tein sen virheen, että en heti uskaltanut avautua asiasta opettajilleni tai vanhemmilleni, koska pelkäsin kärsiväni koulussa vielä enemmän, jos muut saisivat selville, että olisin "vasikka". Näinpä pitkään ja hartaasti pidin pintani ja keräsin tuon kaiken vihan ja katkeruuden sisääni ja kotiin päästessäni vastasin päivän menneen ihan hyvin, vaikka todellisuudessa mieleni teki haudata itseni elävältä. Niinhän minä tavallaan teinkin, henkisesti.

Monta vuotta tämä sama oravanpyörä pyöri pyörimistään, eikä loppua näkynyt. Jossain vaiheessa sitä oli jatkunut jo niin pitkään, että olin koko asialle käytännössä täysin tunnoton. Olin hyväksynyt kohtaloni. Koin, että tämä sota on hävitty, eikä mitään ole tehtävissä. Laskin aseeni ja tunsin kuinka kirves takaraivossani halkaisi taistelutahtoni täysin, jättäen jälkeensä ainoastaan sieluttoman nuoren miehen alun.

Loppujen lopuksi tämä kaikki johti siihen, että minusta tuli väkivaltainen ja uhkarohkea. Koin, että väkivalta ratkaisee riidat, kun ei niistä puhumallakaan oltu selvitty. Harvase päivä vierailin rehtorin kansliassa, koska olin jälleen ollut tukkanuottasilla toisen koululaisen kanssa. Tällöin muutkin heräsivät ja tahtoivat väkisin selvittää, mikä sai minut muuttumaan sellaiseksi? Hieman väkisinkin vanhempani pakottivat minut lasten psykologin pakeille, jossa ajan myötä avauduin ongelmistani enemmän ja enemmän. Ensi kertaa elämässäni tunsin oloni edes jokseenkin kevyeksi. Koin ensi kertaa sen, että metsä vastaa, kun sille huudetaan. Minua kuunneltiin! Ja minun piti ainoastaan avata suuni ja uskaltaa sanoa, mitä tunsin, se oli uskomatonta!

Monen monta kivuliasta vuotta työstimme yhdessä terapeuttini, sekä vanhempieni kanssa näitä asioita juuria myöten ja niin vain koitti se päivä, kun psykiatri totesi, että "Sasu on kehittynyt tämän asian tiimoilta niin paljon, että uskon hoidon tulleen päätökseensä."

Tuosta päivästä alkaen olen poikkeuksetta aina kertonut ja näyttänyt tunteeni ja kehottamaan myös muita tekemään niin. Kiusaamisen jättämät arvet seuraavat minua luultavasti hautaan saakka, enkä tule luultavasti koskaan pääsemään entisestä minästäni eroon, mutta ainakin sen tiedän, että apua ei saa, jos ei uskalla pyytää, mutta pitää myös itse olla valmis ja halukas puuttumaan tilanteeseen, jossa kokee muiden kiusaavan toista.

Jos koskaan ikinä missään tilanteessa törmäätte tilanteeseen, jossa on havaittavissa pieniäkään kisuaamisen merkkejä niin tehkää päivän hyvä työ ja menkää väliin. Kukaan ulkopuolinen tuskin pystyy kiusaamista siltä seisomalta lopettamaan, mutta pienelle lapselle ja nuorelle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää tietää, että joku välittää. Heidän vanhempansa nimittäin eivät välttämättä välitä tarpeeksi tehdäkseen asialle jotain. Rohkaiskaa pienempiänne puhumaan opettajille, vanhemmille tai vaikka naapurin mummolle siitä, kuinka on paha olla.

Sinä voit pelastaa jonkun pienen ihmisen päivän. Parhaassa tapauksessa jopa elämän.