Unholy Confessions

There are no obstacles, there are only speedbumps.

Siitä onkin hetki aikaa, kun tänne on viimeksi tullut höpöteltyä mitään, mutta toki se on ihan hyvää vaihtelua, sillä ei näitä kukaan jatkuvasti jaksa lukea :-).

Elän pienoisessa ristiriidassa oman itseni kanssa sikäli, kun olen aika ajoin joissain asioissa todella kärsimätön, tai ainakin siltä se itsestäni tuntuu. Kaikki pitäisi tapahtua tai saada nyt ja heti, eikä motivaatio riitä pitkäaikaiseen tekemiseen. Toki, vaikka emme sitä myönnäkään, niin kaikilla meillähän on tuo samantyyppinen piirre. Se on normaalia. Ristiriita tässä syntyy siitä, että kuitenkin olen harrastanut musiikkia vuodesta -95 saakka ja vaikka se oli silloin vain ja ainoastaan juurikin harrastus ja paikoin myös pienen ihmisen motoriikkaa ja älyä kehittävää puuhaa, niin jossain vaiheessa siitä on tullut vakavaa ja sillä ollaan ruvettu takomaan jopa jonkin verran rahaa ja silloin kuvaan astuu kärsivällisyys, sekä pitkäjänteisyys. Tässä yhteydessä sitä on kyllä löytynyt ja löytyy edelleenkin. Tarkoitan siis sitä, että toiveenani olisi joskus tienata musiikilla elantoni, mutta sen saavuttaminen ajasta ja paikasta riippumatta vaatii pitkäjänteistä yrittämistä, eikä mikään tapahdu hetkessä, paitsi toki niillä joita markkinoidaan päivästä yksi alkaen massan tietoisuuteen. Tiedätte kyllä, keistä puhun. Tosiasiahan on se, että musiikki säilyttää mielenkiintonsa ja nostattaa tekemisen halua onnistumisten kautta, joten jo pelkästään senkin takia sen parissa jaksaa päivästä toiseen puuhastella.

Hieman reilu pari vuotta aloin tutkimaan laulutaidon ihmeellistä ja yllättävää maailmaa ja hyppäsin kertaheitolla niin sanotusti pimeään tuntemattomaan. Useat vuodet ennen sitä olin toki lauleskellut itsekseni, mutta pari vuotta sitten siitäkin tuli hieman vakavampaa, kun eräs kaunis syyskuinen iltapäivä äitini 50-vuotis syntymäpäivillä astelin n. 70 päisen ihmismassan eteen lavalle mikki kädessä, ystäväni säestäessä kitaralla vieressä.Tämä hetki kuuluu edelleenkin niihin klassisiin "elämäni vilisi silmissä"- hetkiin ja kaikessa hienoudessaan se oli yksi ahdistavimmista kokemuksista, sillä enemmän tai vähemmän skeptisenä ihmisenä suhtauduin omaan laulamiseeni kyseenalaistavasti. Lisämausteen tähän toi tietenkin se, että yleisö ei ollut ainoastaan 70 henkinen. Yleisö oli täynnä sukulaisia, tuttavia ja ystäviä. Selvinpäin. Ei oltukaan enää Keravan Panama Jackissa jossa katsojat tykkäävät mistä vaan, kunhan tiesivät biisin. Nyt oli tosi kyseessä. Siitä piti suoriutua kunnialla. Sain vihdoin hengittää esityksen jälkeen ja yllätyksekseni sain todella positiivista palautetta. Siitä hetkestä lähtien uskoin jälleen itseeni ja tahdoin tuoda saamaani lahjaa entistä enemmän esille ja julki. Tahdoin kehittyä esiintyjänä, muusikkona ja ennenkaikkea laulajana.

Samana syksynä koin toisen samanlaisen ilmiön, kun idolsistakin tuttu Anna Paatero kysyi, että pysyyköhän tällä puupäällä kitara kädessä, jos lähdettäisiin vaikka hieman keikkailemaan. Kitaransoittoni siihen aikaan rajoittui pitkälti perussointuihin, joiden pohjalta myös valitettavan moni kappale on alunperin sävelletykin (G-C-D-Am-Em). Tahtoni esiintyä ja kehittyä otti kuitenkin vallan ja vastasin kysymykseen myöntyvästi. Vastattuani tajusin, että mitä olin juuri tehnyt. Asetin eteeni sellaisen seinän kiivettäväksi, että sen ylittämiseen menisikin hetki. Ensimmäinen esiintyminen oli tuloillaan parin viikon päästä ja valehtelematta siitä seuraavasta parista viikosta 95% ajastani käytin siihen, että se kitara todellakin pysyisi kädessäni. Ensiesiintyminen koitti ja siinä toistetaan jälleen tuo sama tunnetila, joka oli myös laulaessani ensimmäistä kertaa esillä. Sekin meni hyvin ja yleisön tukevasta humalatilasta huolimatta kommentit olivat miellyttäviä. Koin voittaneeni en pelkästään itseni, mutta ennenkaikkea epäilijäni. Tämän jälkeen kitaralla säestämisestäkin tuli huomattavasti helpompaa ja luontevampaa. Välillä mietin, olisinko koskaan tosissani tarttunut kitaraan, ellei siihen olisi annettu pakottavaa syytä?

Reilu kaksi vuotta näistä kahdesta tapahtumasta eteenpäin olen kehittänyt sekä lauluääntäni, että kykyäni soittaa akustista kitaraa ilman, että se kuulostaa kuolevalta kissalta. Tänä päivänä 30.10.2013 olen päässyt jopa siihen pisteeseen, että kykenen säestämään itse itseäni ja laulamaankin vielä kaiken lisäksi. Toki tuo trubaduuri touhu on minulle vähän samassa tilanteessa kun pelkkä laulaminen silloin 2 vuotta sitten. Oloni on hieman jännittynyt, eikä se ole täysin luontevaa, mutta uskoni siihen, että ylitän myös tuon hidasteen kunnialla on vahva. Nuo kaksi yllämainittua kokemusta valoivat minuun niin vahvan uskon siemenen, että sen jos joku vielä kitkee pois, niin syön hatullisen paskaa!

Voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä siitä, mitä olen pelkällä omalla tekemiselläni tässä parin vuoden sisään saavuttanut ja mitä se luultavasti tulevaisuudessa tuo mukanaan. Nämä ovat juuri niitä kokemuksia, joita ihminen tarvii säilyttääkseen motivaation ja kärsivällisyyden, asiasta ja tekemisestä riippumatta. Viime viikolla vein trubaduuriuteni(?) uudelle tasolle ja videoin omaa soittoani. Epäilyksistä huolimatta nousin barrikaadeille ja latasin videot youtubeen, edelleen hieman skeptisenä omasta tekemisestäni. Tiedostin toki kokoajan sen, että eihän nämä ole niin hyviä pätkiä, kuin mitä ne voisivat parhaimmillaan olla, mutta kuten eräässä aikaisemassa bloggauksessani mainitsin, niin: "If you never try, you'll never know." Niistäkin videoista olen saanut yllättävän positiivista palautetta, sekä hyvää, rakentavaa kritiikkiä, jonka avulla osaan kehittää itseäni jälleen asteen enemmän oikeaan suuntaan. Alta löydätte jälkimmäisen videon. Kappale on varmaan monille tuttu ja etenkin nuorille, Sons Of Anarchy on varmasti tv-sarjana tuttu, joten kappale on luultavasti helpohko kuunnella. Videossa on pari kohtaa jossa ääni heittelee kuulijan korvia seinille, mutta rehellisesti sanottuna olin vaan niin laiska, etten jaksanut duunata uudestaan tai ylipäätään tehdä asialle mitään :D.

Näin viikonlopun ja ennenkaikkea sunnuntain kunniaksi on aika jälleen päräyttää pientä tekstin pätkää siitä kiinnostuneille luettavaksi. Otsikko itsessään saattaa antaa tekstistä monille todella aggressiivisen sekä vihaisen kuvan, mutta tosiasia on, että tekstin sisältö on todellakin jotain muuta.

Kuten yllä näkyvä symboliikkaa huokuva kuva kertoo, niin tämänkertaisen blogikirjoituksen aiheena on tiivistettynä yrittämisen, epäonnistumisen ja pohjalta nousemisen tiivis yhtälö nimenomaan musiikin maailmassa ja miksei myös elämässä yleensäkin. Monille etenkin viimeinen käsite: "pohjalta nouseminen" on yllättävänkin vieras termi ja siksi myös moni täysin kykeneväinen ja lahjakas muusikonalku jää kansalta näkemättä ja kuulematta.

It's a long way to the top, if you wanna rock 'n' roll

Lähes 20 vuotta eri instrumentteja soittaneena olen itse kohdannut jos jonkinlaisia motivaatioon, onnistumiseen ja etenemiseen liittyviä kriisejä ja lukemattomat kerrat mielessäni on pyörinyt kysymys: "onko kaikki tämä oikeasti sen arvoista?". Joka kerta olen kuitenkin yrittämisen ja sen myötä onnistumisen kautta pitänyt kiinni siitä, mikä on todistetusti pitänyt minua kasassa, kun elämä on riepotellut puolelta toiselle. Olen matkani aikana oppinut, että luovuttaminen heijastuu ihmisen yleiseen hyvinvointiin, sillä luovuttamalla muutamien epäonnistumisten jälkeen se pitkään jo muutenkin muhinut kipinän tynkä sammuu ja elät elämääsi jälkeenpäin tuntien itsesi jollain tapaa keskeneräiseks, vaikka et sitä varsinaisesti tiedostaisii. En toki väitä, ettäkö rajojensa ulkopuolelle olisi missään tapauksessa hyvä mennä, jos ei tekeminen tunnu hyvältä - sehän on päivänselvää.

Aion purkaa tätä jossain määrin hieman sekavaa tekstiä teille lukijoille luonnollisesti omakohtaisten kokemuksieni ja henkilökohtaisen pohjalta nousemisen kautta.

Häämuusikkkona ja muutenkin biletapahtumissa soittavana olen kuullut mielipiteitä ja palautteita laidasta laitaan ja useimmiten palautteen antaja on yleisöstä puoliksi lavalle kontannut noin keski-ikäinen mieshenkilö, joiden pääpointtina on usein se, kuinka bändi on hänen mielestään huono, koska settilistalle ei kuulu Irwin Goodmanin tuotannosta kuin kappale nimeltään "Juodaan viinaa". Palautehan tuokin, mutta voiko sitä oikeasti ottaa tosissaan? Uskaltaisin väittää, että ei, tai ainakaan itse en näissä tapauksissa muuta kuin nyökkää jä hymyile. Edellinen esimerkki on toki sikäli hieman ontuva, sillä tarinamme sankarin palaute ei varsinaisesti ole niinkään itse soittotaitoon liittyvä, mutta oletan ett ymmärrätte pointtini.

The closer you stand to the fire, the more it burns

Kuten meillä kaikilla varmasti on jo tiedossa, niin muiden ihmisten mielipiteiden ei saa antaa painaa vaakakupissa liian paljoa, mutta joskus tulee tilanteita, joissa sanat kirjaimellisesti satuttaa ja hämmentää niin paljon, ettei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Hieman yli vuosi sitten sisällä asuvani muusikko todisti tämän avoimin silmin. Niihin aikoihin laulaminen julkisesti oli minulle vielä suhteellisen uutta ja myönnettäköön, että olin niin syvällä lapsen saappaissa, että näin jälkikäteen tämä kokemus on tuonut oikeasti jopa positiivisia asioita, toisin kuin silloin. Hääkeikalla ollessani sain luonnollisesti illan mittaan ja soiton jälkeen palautetta eri henkilöiltä ja siitä tapahtumasta jäi tapansa mukaan erittän hyvä tunnelma. Little did I know, there was a storm coming. Muutama viikko tämän jälkeen sain tuoreen häätriomme eräältä osapuiolelta noin puolen tunnin mittaisen läksytyksen siitä, kuinka hänen mielestään en osaa laulaa ja soittaminen kanssani tuntui jopa hieman väkinäiseltä. En tietenkään osannut tällaista aavistaa, kun siitä ei mitään merkkejä aiemmin ollut ja siksi se ensinnäkin hämmensi minua todella paljon. Suurin tunnemyrsky, sekä kyseenalaistus kohdistui kuitenkin niiden sanojen sisältöön, jotka lopulta mursivat minut täydellisesti. Sisälläni velloi vihan, surun, epäuskon ja hämmennyksen aiheuttama mollivoittoinen myrsky ja ensimmäistä kertaa elämässäni en rehellisesti sanottuna tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Pari viikkoa tilannetta ja niitä kirveleviä sanoja puituani sisälläni kuitenkin syttyi vihan ja kostonhalun liekki, joka oli kaikessa negatiivisuuden sekä positiivisuuden ristiriidassa loppujen lopuksi juuri se asia, jota siihen aikaan tarvin. Kosto on toki todella vahva ja aggresiivinen sana, mutta sillä on hyvä kuvailla senhetkistä tunnetilaa. En antanut niiden asioiden ja sanojen enään kiduttaa minua vaan päätin, että täältä pesee - you'll see! Keskityin itseni ja laulamiseni kehittymiseen enemmän kuin mihinkään pitkään aikaan ja aivoni asettama "täältä pesee"- mentaliteetti oli suurehko tekijä joka kerralla, kun avasin suuni laulamisen muodossa. Hieman yli vuosi jälkikäteen olen oikeasti ja aidosti tyytyväinen siihen, että joku nousi barrikaadeille ja antoi minulle sekä itsestäni, että musiikillisesta osaamisestani lyhyen, mutta erittäin ytimekkään oppitunnin. Nykyään tilanne on jo hieman ottanut oikeaa suuntaa ja kyseinen henkilökin on huomannut harjoitteluni tuottaman hedelmän ja on oppinut sitä arvostamaan ja mikäs sen paremmalta voikaan tuntua?

Tiivistettynä tämänkertaisen kirjoitukseni pointtina on siis se, että kaikki me käymme joskus pohjalla, mutta eriasia on se, osaako ja haluaako sieltä nousta pois ja näyttää sekä itselleen, että muille kuinka paljon yhdellä ihmisellä voi oikeasti olla annettavaa.

Jos ja toivottavasti kun joku lukijoista samaistuu tähän tai on kokenut samankaltaisen tilanteen omassa elämässään tekemättä sille mitään, niin olkoon tämä edes jonkinlainen oljenkorsi kohti parempaa ja voittoisampaa huomista.