There are no obstacles, there are only speedbumps.

Siitä onkin hetki aikaa, kun tänne on viimeksi tullut höpöteltyä mitään, mutta toki se on ihan hyvää vaihtelua, sillä ei näitä kukaan jatkuvasti jaksa lukea :-).

Elän pienoisessa ristiriidassa oman itseni kanssa sikäli, kun olen aika ajoin joissain asioissa todella kärsimätön, tai ainakin siltä se itsestäni tuntuu. Kaikki pitäisi tapahtua tai saada nyt ja heti, eikä motivaatio riitä pitkäaikaiseen tekemiseen. Toki, vaikka emme sitä myönnäkään, niin kaikilla meillähän on tuo samantyyppinen piirre. Se on normaalia. Ristiriita tässä syntyy siitä, että kuitenkin olen harrastanut musiikkia vuodesta -95 saakka ja vaikka se oli silloin vain ja ainoastaan juurikin harrastus ja paikoin myös pienen ihmisen motoriikkaa ja älyä kehittävää puuhaa, niin jossain vaiheessa siitä on tullut vakavaa ja sillä ollaan ruvettu takomaan jopa jonkin verran rahaa ja silloin kuvaan astuu kärsivällisyys, sekä pitkäjänteisyys. Tässä yhteydessä sitä on kyllä löytynyt ja löytyy edelleenkin. Tarkoitan siis sitä, että toiveenani olisi joskus tienata musiikilla elantoni, mutta sen saavuttaminen ajasta ja paikasta riippumatta vaatii pitkäjänteistä yrittämistä, eikä mikään tapahdu hetkessä, paitsi toki niillä joita markkinoidaan päivästä yksi alkaen massan tietoisuuteen. Tiedätte kyllä, keistä puhun. Tosiasiahan on se, että musiikki säilyttää mielenkiintonsa ja nostattaa tekemisen halua onnistumisten kautta, joten jo pelkästään senkin takia sen parissa jaksaa päivästä toiseen puuhastella.

Hieman reilu pari vuotta aloin tutkimaan laulutaidon ihmeellistä ja yllättävää maailmaa ja hyppäsin kertaheitolla niin sanotusti pimeään tuntemattomaan. Useat vuodet ennen sitä olin toki lauleskellut itsekseni, mutta pari vuotta sitten siitäkin tuli hieman vakavampaa, kun eräs kaunis syyskuinen iltapäivä äitini 50-vuotis syntymäpäivillä astelin n. 70 päisen ihmismassan eteen lavalle mikki kädessä, ystäväni säestäessä kitaralla vieressä.Tämä hetki kuuluu edelleenkin niihin klassisiin "elämäni vilisi silmissä"- hetkiin ja kaikessa hienoudessaan se oli yksi ahdistavimmista kokemuksista, sillä enemmän tai vähemmän skeptisenä ihmisenä suhtauduin omaan laulamiseeni kyseenalaistavasti. Lisämausteen tähän toi tietenkin se, että yleisö ei ollut ainoastaan 70 henkinen. Yleisö oli täynnä sukulaisia, tuttavia ja ystäviä. Selvinpäin. Ei oltukaan enää Keravan Panama Jackissa jossa katsojat tykkäävät mistä vaan, kunhan tiesivät biisin. Nyt oli tosi kyseessä. Siitä piti suoriutua kunnialla. Sain vihdoin hengittää esityksen jälkeen ja yllätyksekseni sain todella positiivista palautetta. Siitä hetkestä lähtien uskoin jälleen itseeni ja tahdoin tuoda saamaani lahjaa entistä enemmän esille ja julki. Tahdoin kehittyä esiintyjänä, muusikkona ja ennenkaikkea laulajana.

Samana syksynä koin toisen samanlaisen ilmiön, kun idolsistakin tuttu Anna Paatero kysyi, että pysyyköhän tällä puupäällä kitara kädessä, jos lähdettäisiin vaikka hieman keikkailemaan. Kitaransoittoni siihen aikaan rajoittui pitkälti perussointuihin, joiden pohjalta myös valitettavan moni kappale on alunperin sävelletykin (G-C-D-Am-Em). Tahtoni esiintyä ja kehittyä otti kuitenkin vallan ja vastasin kysymykseen myöntyvästi. Vastattuani tajusin, että mitä olin juuri tehnyt. Asetin eteeni sellaisen seinän kiivettäväksi, että sen ylittämiseen menisikin hetki. Ensimmäinen esiintyminen oli tuloillaan parin viikon päästä ja valehtelematta siitä seuraavasta parista viikosta 95% ajastani käytin siihen, että se kitara todellakin pysyisi kädessäni. Ensiesiintyminen koitti ja siinä toistetaan jälleen tuo sama tunnetila, joka oli myös laulaessani ensimmäistä kertaa esillä. Sekin meni hyvin ja yleisön tukevasta humalatilasta huolimatta kommentit olivat miellyttäviä. Koin voittaneeni en pelkästään itseni, mutta ennenkaikkea epäilijäni. Tämän jälkeen kitaralla säestämisestäkin tuli huomattavasti helpompaa ja luontevampaa. Välillä mietin, olisinko koskaan tosissani tarttunut kitaraan, ellei siihen olisi annettu pakottavaa syytä?

Reilu kaksi vuotta näistä kahdesta tapahtumasta eteenpäin olen kehittänyt sekä lauluääntäni, että kykyäni soittaa akustista kitaraa ilman, että se kuulostaa kuolevalta kissalta. Tänä päivänä 30.10.2013 olen päässyt jopa siihen pisteeseen, että kykenen säestämään itse itseäni ja laulamaankin vielä kaiken lisäksi. Toki tuo trubaduuri touhu on minulle vähän samassa tilanteessa kun pelkkä laulaminen silloin 2 vuotta sitten. Oloni on hieman jännittynyt, eikä se ole täysin luontevaa, mutta uskoni siihen, että ylitän myös tuon hidasteen kunnialla on vahva. Nuo kaksi yllämainittua kokemusta valoivat minuun niin vahvan uskon siemenen, että sen jos joku vielä kitkee pois, niin syön hatullisen paskaa!

Voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä siitä, mitä olen pelkällä omalla tekemiselläni tässä parin vuoden sisään saavuttanut ja mitä se luultavasti tulevaisuudessa tuo mukanaan. Nämä ovat juuri niitä kokemuksia, joita ihminen tarvii säilyttääkseen motivaation ja kärsivällisyyden, asiasta ja tekemisestä riippumatta. Viime viikolla vein trubaduuriuteni(?) uudelle tasolle ja videoin omaa soittoani. Epäilyksistä huolimatta nousin barrikaadeille ja latasin videot youtubeen, edelleen hieman skeptisenä omasta tekemisestäni. Tiedostin toki kokoajan sen, että eihän nämä ole niin hyviä pätkiä, kuin mitä ne voisivat parhaimmillaan olla, mutta kuten eräässä aikaisemassa bloggauksessani mainitsin, niin: "If you never try, you'll never know." Niistäkin videoista olen saanut yllättävän positiivista palautetta, sekä hyvää, rakentavaa kritiikkiä, jonka avulla osaan kehittää itseäni jälleen asteen enemmän oikeaan suuntaan. Alta löydätte jälkimmäisen videon. Kappale on varmaan monille tuttu ja etenkin nuorille, Sons Of Anarchy on varmasti tv-sarjana tuttu, joten kappale on luultavasti helpohko kuunnella. Videossa on pari kohtaa jossa ääni heittelee kuulijan korvia seinille, mutta rehellisesti sanottuna olin vaan niin laiska, etten jaksanut duunata uudestaan tai ylipäätään tehdä asialle mitään :D.

Kirjoitettaessa soi The White Buffalo - House of The Rising Sun