Unholy Confessions

Here I go again on my own.
Going down the only road I've ever known.
Like a drifter, I was born to walk alone.

Luin tuossa taannoin artikkelin, joka käsitteli nuoren miehen hämmennystä siitä, uskaltaako hän tulevaisuudessa enää seurustella tai edes hakea seuraa sen syvemmältä, kuin lauantai-illan uumenista. Tuon tekstin luettuani piti hetki ihan miettiä ja katsoa tarkasti, että minäkö sen olen kirjoittanut, kun näytti niin tutulta. Tekstissä kerrottiin huoli siitä, että kyseinen henkilö oli nuorempana tavannut naisen, joka veti häneltä jalat alta ja hänen sanoin kuvailtuna: "Tämä riitää." Samaan aikaan niin kovin virheellinen, mutta merkittävä lause. Harva pääsee oikeasti kokemaan sen, että käytännössä ensimmäinen kumppani, jonka kanssa voi kehittää jo hieman kypsempää suhdetta, saa aikaiseksi sanottavan nuo kaksi sanaa. Ei nykypäivänä. Nykypäivänä pikaisten yliopistollisten matematiikkayhtälöideni mukaan noin 90% ihmisistä vaihtaa kumppania 20-25 ikävuoden välillä ainakin 2 kertaa. Useimmat jopa useammin. SE, jos joku on nykyään arkipäivää, eikä se itseasiassa edes nykypäivänä v**tuakaan kiinnosta, kun kyse on niin tekopyhästä konseptista (lue: Love & Other drugs).

Vaikka kyseisen artikkelin henkilön tekstistä paistaakin silkka pelko, on siinä mielestäni myös ripaus todellisuuden tiedostamista. Kun puhutaan käsitteestä "se yksi oikea", on se varmasti kaikkia meitä jossain odottamassa. Mutta se, mitä useimmat eivät tiedä on se, että kun se juna menee, niin se sitten menee. Sen perässä on turha juosta, you had your chance. Kuten tämä yllämainitun artikkelin sankari totesi, niin hänelle juurikin se yksi olisi riittänyt ja kun se meni kaavan mukaisesti poikkeuksetta päin helvettiä, ei hän enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Se on ihan normaalia. Heille, jotka eivät tätä ole vielä kokeneet, ajatelkoot sen vaikka sillä tavalla, että jos missaat baarista tullessasi yön viimeisen junan, jolla pääsisit kotiin, eikä sinulla ole rahaa taksiin, niin samasta tunnetilasta on tässäkin tapauksessa kyse. Tunnetila, jossa tiedät, että seuraava juna tulee monen monen tunnin päästä ja VR:n tuntien ei välttämättä ollenkaan. Se on se tyhjyys ja epätoivo, joka vahvemmankin ihmismielen valtaa tuollaisena hetkenä.

Tämän tarinan sankari on sen seinän eteensä rakentanut ja se halu ja usko tuon seinän ylittämiseen vaappuu hataralla pohjalla.

Kun itse olen tästä samaisesta tunnetilasta jonka olen läpikäynyt, maininnut, on huutooni vastattu suurella ihmetyksellä ja negatiivisuudella. Mielestäni hämmentävintä on se, että ihmiset suhtautuvat asenteeseeni niin kuin yhteisö olisi asettanut minulle standardin, jonka mukaan minun pitäisi toimia ja nyt olen sitä rumasti häpäissyt. Tuohan on aivan täyttä paskaa. Parisuhdetta tarvitsevat ne, jotka pelkäävät olla yksin. There I said, now let the butthurt flow through you.

Se, että pärjää yksin, enkä nyt puhu vain ja ainoastaan itsestäni, tarkoittaa sitä, että elämänkumppani ei ole mikään välttämättömyys. Osaat pitää huolen itsestäsi, etkä itke itseäsi uneen vain sen takia, että olet yksin. Oma näkemykseni on hieman ristiriitainen sikäli, että universumilla on tapana astuttaa minut omien periaatteideni päälle ja joskus tulee mietittyä, olisikohan aika jo edes yrittää hankkia muutakin kuin niitä lauantai-illan kuuden tunnin kohelluksia, joista seurauksena on korkeintaan päänsärky seuraavana aamuna, mutta olen myös huomannut, että heti kun yrittää, on universumilla myös tapana palauttaa minut maan pinnalle. Nimittäin joskus sitä tulee oikeasti yritettyä ja lopputuloksena on syntymäpäivän kunniaksi kudotut rukkaset. Se on jopa jo tragikoomista. Saatoin jopa nauraa ääneen.

That being said, alussa mainitun sankarin tavoin, on hyvin vaikea suhtautua positiivisesti siihen 'myöhässä tulevaan maitojunaan', kun juuri hetki sitten olin kovaa vauhtia H-junassa menossa kohti tulevaisuutta. If you know what I mean.

Jos siis joskus kohtaatte henkilön, joka kertoo teille tämäntyyppisestä kokemuksesta, pysähtykää ja miettikää, onko teillä oikeasti mitään todellista sanottavaa siihen, vai ovatko argumenttinne vain yhteisön painostuksesta suollettua paskaa.

Jälleen kerran on aika päästää näppäimistöä fyysisesti pahoinpitelevä "digitaalikirjailijani" valloilleen ja valottaa hieman taas omia näkemyksiäni julkisessa muodossa.

Meille on varmasti kaikille elämämme aikana yritetty vanhempiemme toimesta iskostaa sitä kuuluisaa periaatetta, jonka mukaan ei saisi käyttää huumeita. Ei siinä, tavallaan ihan hyvä periaate. Ihminen on kuitenkin luonnostaan todella seikkailunhaluinen ja utelias, joten väistämättäkin olemme itse kukin kokeilleet enemmän tai vähemmän. Rakkaus on yksi niistä ja nyt aion avartaa sitä, miksi.

Monet kerrat olen nuorehkon elämäni aikana kerennyt miettimään tämänkertaisen kirjoitukseni aihetta ja minulla on muiden asioiden tapaan tästäkin vahvanpuoleinen näkemys.

Kerrottakoon heti tähän alkuun, että kyseessä ei toden totta ole elokuva-arvio muutaman vuoden takaisesta otsikkokaimasta.

Parisuhteet ja niiden luoma epätasapainoisuus

Kuten alussa mainitsin, nuoresta iästäni huolimatta minulla on aiheeseen liittyen vahva mielipide. Ja jälleen kerran pohjana käytän omakohtaisia kokemuksiani ja sitä, mitä olen vuosien varrella muiden tekemistä seuraamalla oppinut.

Tiivistettynä: en usko parisuhteisiin, tai niiden luomaan illuusioon paremmasta "minä"- kuvasta. Mielestäni se tekee monista ihmisistä aneemisia, epäsosiaalisia ja jollain tapaa kahliutuneita, eivätkä he mielestään ole täysin omia itsejään. Mistä lie mahtaa sanonta: "pallo jalassa" saada merkityksensä? Ymmärrän toki, että kyseessä on yksi iso matka johon pitää jatkuvasti panostaa, ennen kaikkea alkupuolella, jolloin nuo yllämainitsemani 4 piirrettä näkyvät tilastollisesti normaalia vahvemmin; yes, I've been there, mutta etenkin nykymaailmassa parisuhteeksi kutsuttu konsepti on niin haurasta tekoa ja kunnioitus sitä kohtaan laskee, kuin se kuuluisa lehmän häntä. Lopputulos: Paha mieli ja yleisesti ottaen sekä henkisesti, että fyysisesti paha olo. Useimmiten vielä pitkäksi aikaakin. Sitten voidaan rivissä kysellä toisiltamme, että mahtoiko olla sen arvoista?

I'm free as a bird now and this bird you can not change.

Osa tästäkin mielikuvasta ja näkemyksestä saattaa pitkälti johtua myös tästä omasta elämäntyylistäni, sillä olen omasta mielestäni sellainen oman tieni kulkija ja seuralaiseni vaihtuu jopa pelottavan usein, mutta tiedostan myös sen mitä ympärilläni nään ja mitä olen itse omista kokemuksistani oppinut, eikä siinä tunnelissa kyllä hirveästi valoa näy. Samaan aikaan, kun itse taistelen omien ajatusteni ja pelkotilojeni kanssa, ympärilläni niin läheisten kuin ystävienkin suhteet murenevat hiekkalinnan tavoin maahan ja silminnähden sateenpieksemät ihmisrepaleet vaeltavat kaduilla vastaan voivottaen olotilaansa. Näitä vierestä seuraten mietin mielessäni, että minä en aio olla yksi heistä. En tahdo tietoisesti aiheuttaa itselleni eron aiheuttamaa tuskaa. Kerran olen senkin kokenut ja tuo kerta riittää minulle vuosiksi, ellei vuosikymmeniksi eteenpäin.

Jälleen kerran on pakko sen verran omia sanomisiani tarkentaa, että en tokikaan tarkoita, että kaikki kulkevat tätä samaa polkua ja päätyvät henkiseen helvettiin, tai että täysin poissulkisin tätä mahdollisuutta itseltänikään mutta kuten sanottua, usko tähän kulkee aika heikoilla hangilla.

On toki jollain tapaa surullistakin, että oma kuvani näistä asioista on näin nuorena näin pahasti arpeutunut, mutta ehkä sillä on tarkoituksensa. Toiset tykkäävät kulkea omaa tietään, toiset tarvitsevat jonkun muun näyttämään tietä. Kaikki kunnioitus tietenkin heille, jotka ovat löytäneet sen "yhden" kuten sanotaan ja kaiken lisäksi vielä pystyneet pitämään siitä kiinni.

Untill next time.