To be or not to be. Klassisen kliseinen lause, joka valitettavasti sopii moneen asiaan ja tilanteeseen. Tällä kertaa myös tähän.

Tunnevammaisuus - Asenneongelma vai luonteenpiirre?

Palataan blogini aikajanalla parisen viikko taakse päin ja muistellaan, kuinka silloin kirjoitin painavalla sielulla aiheesta, joka ei ole ainoastaan puheenaiheena tulenarka asia, mutta myös tunnemaailman suurimpia mystereeitä. Nimittäin puheenaiheeksi muodostuu jälleen parisuhteet ja ennenkaikkea tunteet.

Kuten yllämainitussa aikaisemmassa blogissani mainitsin hyvin vahvasanaisesti, niin sekä henkilökohtainen että yleinen arvostus ja kunnioitus parisuhteita ja niiden pyhyyttä kohtaan on lähestulkoon sukupuuttoon kuollut ilmiö. Onnistumisen oletusarvo nykyisin on vahvasti kääntymässä epäonnistumisen puolelle ja siksi esimerkiksi tuoreimmat avioerotilastot eivät juuri ketään hätkäytä, puhumattakaan siitä kuinka usein "seurustelevilla" ihmisillä vaihtuu kumppani tai suhde soutaa ja huopaa on-off tilassa. Se on normaalia. Se on arkipäivää.

Se on perus maanantai.

Jokatapauksessa, jotta tällä kirjoituksella olisi jokin pointti tai edes pysyttäisiin siinä aiheessa, josta olen alunperin lähtenyt liikenteeseen niin jätetään johdanto nyt edes noinkin lyhyeksi.

Mitä minä pelkään?

Menneenä viikonloppuna koin eräänlaisen deja vu:n, tai ainakin jonkin sortin johdannaisen siitä. Kutsutaan sitä vaikka nimellä "A blast from the past". Siinä kokemuksessa siis ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta vaikka olen viime vuosina sisäistänyt ajatuksen tunnevammaisuudesta ja huomannut sen omassa toiminnassani, niin tämä oli jotain täysin uutta. Jos palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin, niin voin luvata ja vannoa, että koin jonkinlaisen "rakkautta ensi silmäyksellä"- kokemuksen ja myönnettäköön, silloin se oli aivan huikea tunne ja siihen aikaan toki uskoin näihin asioihin ihan eri tavalla. Tämän tunnemyrskun seurauksena kävin myös yhtä elämäni suurimmista sodista ja pitkän taistelun jälkeen selvisin siitä(kin) jotakuinkin "voittajana". Ihme kyllä. Jos siis tällaisessa tarinassa sellaista voi edes olla. Vuonna 2013, kolme vuotta edellisestä lähestulkoon samantyyppinen tilanne toistui ja uskokaa tai älkää vieläpä saman henkilön kanssa. Se mikä tästä tekee erikoisen, on se ettei se ollut enää sama asia. Toki tässä on tullut sekä vuosia, että kokemuksia mittariin lisää ja nämä vuodet ovat kasvattaneet niin minua, kuin vastapuoltakin todella paljon. Mieleeni heräsi tämän jälkeen todella ristiriitaisia kysymyksiä ja yli 24 tuntia jälkeenpäin en ole minkäänlaisia vastauksia saanut. Suurin kysymykseni on se, että voiko tämä aikaisempien vuosien tietyllä tavalla sama kokemus aiheuttaa ihmisen mieleen lukon, eikä homma toimikaan enää niin kuin se silloin toimi, tai miten sen ehkä toivoisi toimivan nytkin? En ole mikään psykologi, enkä sitä varmaan tule koskaan olemaankaan, who knows, mutta sen tiedän, että eihän kukaan mielellään sotaankaan lähde varsinkaan jos siellä on jo kerran ollut. Sama tunne on mielestäni rinnastettavissa tähän.

Voiko tässä siis olla kyse jonkinlaisesta pelkotilasta, vai onko se vain elämän aiheuttaman asennevamman tuoma sivuvaikutus?

Niin tai näin, mielestäni on kummallista ja ehkä vähän ikävää, että se mikä sai minutkin joskus hymyilemään ja tuntemaan hyvältä sisällä on nyt jollain tapaa pelkkää silmänlumetta, enkä jaksa edes tehdä asian eteen mitään. Not just yet. Toki aika näyttää, mihin tie vie, mutta tässä ollaan nyt ja eteenpäin ei pääse, kuin askel kerrallaan.

And I sold everything I had
For something
I can't seem to find

Kirjoitettaessa soi Joe Bonamassa - The Last Matador of Bayonne