Tappio. Tuo kaiken pahan alku ja loppu. Se viimeinen niitti siihen pieneenkin kipinään, joka jossain joskus uskoi siihen, että kaikki on voitettavissa, myös oma itsemme. Resepti katkeruudelle, vihalle ja onnettomuudelle.

Se on aina yhtä suuri pettymys. Niin elämässä, kuin urheilussakin.

Viime viikko oli henkilökohtaisesti monellakin tapaa äärettömän raskas. Fyysisesti, henkisesti, you name it. On vähintäänkin pieni ihme, että niistäkin hengissä selvittiin, vaikka tosiasia on se, että täpärällä sekin oli.

Tuo viikko toi silti mukanaan jotain hyvääkin. Sain jatkaa itsenietsimisprosessin eteenpäin viemistä, sekä sain kokea urheilujuhlaa äärettömän hyvää henkeä uhkuvassa urheiluseurassa. Nämä asiat ovat niitä, jotka jälleen kerran saavat minut nousemaan sängystäni aamuisin.

Itsensä etsiminen, sekä tutkiminen on erittäin syvällinen ja moniulotteinen kokemus. Se avartaa ja laajentaa mieltä ilman pienintäkään pisaraa minkään sortin huumausaineita. Suosittelen avoimesti kokeilemaan. Omalla kohdallani tuo tarkoittaa sitä, että en ole toistaiseksi täältä itseäni löytänyt, enkä usko myöskään ihan lähitulevaisuudessa löytävänikään. Tiedätte varmaan, että on hyvin vaikea laittaa pää tyynyyn paikassa, jossa koette olevanne tietyllä lailla muukalainen, tai ette vain koe kuuluvanne sinne, vaikka paikka itsessään olisi varsin tuttu. Siinä piilee varmasti yksi syy siihen, miksi kärsin niin paljon univajeesta, sekä muista uneen liittyvistä ongelmista. Ihminen ei yksinkertaisesti voi saada mielenrauhaa, jos pää on täynnä ajatuksia siitä, kuinka jossain muualla voisi tuntea itsensä tervetulleemmaksi. Älkääkä käsittäkö väärin, en missään nimessä ole yksinäinen. Minulla on toki suurehko läjä erittäin hyviä ystäviä, jotka päivästä toiseen jaksavat naamaani katsella, vaikka se ei aina heitäkään miellytä. Minulla on myös rakastava perhe, joka huolestuvat jo parinkin päivän informaatiokatkoksesta ja siitä olen erittäin kiitollinen. Kaikilla meillä on kuitenkin jotain, mikä määrittää sen, onko henkilölllä itsellään hyvä olla ja juuri tuo pienen pieni palanen on se, joka minulta tällä hetkellä puuttuu ja jota ei luultavasti täältä Suomen maalta löydy. Tarkalleen ottaen en edes tiedä, mikä se on, mutta kun sen löydän, niin vannon sen myös huomaavani.

Tuo viime viikko vaikutti minun kaltaiseeni ihmiseen ehkä jopa normaalia enemmän. Ehkä jopa enemmän, kuin pitäisi. Olen nimittäin aina ollut erityisen huono häviäjä. Aina ja ikuisesti. Oli sitten kyse leikkimielisestä korttipelistä, tai ihmissuhteista. En ole koskaan pystynyt purematta nielemään tappiota missään asiassa, enkä usko koskaan pystyvänikään. Se on asia, jolle en yksinkertaisesti mitään voi. Kun häviän, otan niistä väkisinkin itseeni, vaikka en tuohon tappiolliseen lopputulokseen mitenkään olisi voinut vaikuttaakaan. Se vaikeuttaa kaikkea. Omalla kohdallani se aiheuttaa syvää katkeruutta, vihaa ja synkkiä ajatuksia. Nuo ovat juuri niitä asioita, joita yritän päästä karkuun ja joihin tahdon etsiä sen kauan kaipaamani vastalääkkeen - ehtymättömän ilon. Uskon ja tahdon todella sitä, että jonain päivänä voin hyvällä omallatunnolla, ilman pienintäkään epäilystä sanoa voivani hyvin.

Helppoa se ei varmasti tule jatkossakaan olemaan, enkä oleta, että se tapahtuu hetkessä, mutta jos en pian tee asialle jotain niin tiedän, että ennemmin tai myöhemmin tuo jo pitkään kaulaani hiertänyt kuvainnollinen köydenpätkä ottaa minusta niskalenkin, eikä siitä voi seurata mitään hyvää.

Jokseenkin surkuhupaisaa tässä on se, että viimeksi kirjoitin siitä, kuinka ympäristöllä, ihmisillä ja pienilläkin asioilla voi olla suuria, postiivisia vaikutuksia jopa minunkin synkkään pääkoppaani. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut jälleen palaamaan pilvilinnoista erittäin kovalla vauhdilla takaisin, sillä kuin tyhjästä nuo kaikki mainitsemani elementit kääntyivät kertaheitolla minua vastaan ja polkivat minut maanrakoon niin, että hädin tuskin tukka näkyi. Nuo elementit olivat niitä, jotka antoivat hetkellisesti tietynlaisen turvallisuuden tunteen siitä, että eihän minun tarvitse onneani muualta etsiä, kunhan katson ympärilleni. Nyt, vain parisen kuukautta myöhemmin olen jälleen palannut siihen pisteeseen, jossa en pysty edes peiliin katsomaan, tuntematta oloani tyhjäksi ja tarpeettomaksi.

Tämä on jälleen ikään kuin eräänlainen oppitunti elämästä. On pakko kyseenalaistaa omaa toimintaa ja sitä, miksi kaikkien näiden lukuisten oppituntien jälkeen tekee edelleen samat virheet - uskoo ihmisiin ja etenkin itseensä. En toki väitä, etteikö itseensä pitäisi uskoa, tottakai. Kuitenkin jossain vaiheessa tulee se piste vastaan, jossa teet saman virheen ties kuinka monennen kerran, vaikka olet joka ikinen kerta luvannut itsellesi, että näin ei tapahdu.

No, näinhän siinä taas kävi.

Jälleen istun tässä sohvan kulmalla viskilasi vierelläni ja kirjoitan ehkä jopa katkeruuden tuoksuisena asioita julkisesti luettavaksi. Tämä kiertorata ei tunnu loppuvan sitten millään.

On siis tärkeää tietää omat rajat niin fyysisesti kuin henkisestikin. On äärimmäisen tärkeää huomata, koska pitää lopettaa ja koska tarvitset apua. Mukavuusalueen ulkopuolelle on silloin tällöin kiva mennä, mutta kun sitä tapahtuu jatkuvasti, ehkä jopa tietämättäsi ja se ei tuo mukanaan mitään hyvää, on silloin parempi tehdä asialle jotain, ennen kuin on myöhäistä.

Now it seems to me some fine things have been laid upon your table.

But you only want the ones you can't get.