Uskonto. Tuo iänikuinen väittelyn ja kritiikin polttoöljy. Missä olisimmekaan ilman sen luomaa epävakaata ilmapiiriä? Toki, palo syntyy vain, jos sen sytyttää. Kuten minä luultavasti tällä kirjoituksellani.

Olen ateisti, avoimesti. Onneksi ollaan kuitenkin jo vuodessa 2014, eikä suinkaan 1940-luvulla, jossa uskominen johonkin oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Aina on kuullut sanottavan, että jokaisella on valinnanvapaus, sekä oikeus puhua vapaasti. Bullshit. Ei ennen vanhaan. En toki ole ihan niin vanha, että olisin sitä välttämättä omin silmin todistanut, mutta minulle riittää se, että nykyään jokainen saa oikeasti ja pelkäämättä olla asioista mitä mieltä haluaa. Oh the happy days.

Ateistina suhtaudun luonnollisesti erittäin skeptisesti kaikkeen tällaiseen hoopoiluun, mutta se ei tarkota, ettäkö tuomitsisin ne joita se oikeasti koskettaa. Ei. Nykytilanne on siinä mieliessä puolin ja toisin edullinen, että minä voin esimerkiksi verrata Jumalaa pääsiäispupuun, eikä todennäköisesti kukaan kohautakaan olkapäitään, mutta myös minunkaltaiseni ihmiset eivät katso alaspäin niitä, jotka toisin ajattelevat.

Se, mitä uskonto on minulle omaan elämääni tuonut niin hyvässä, kuin pahassakin on todella minimaalista. En voi kun miettiä, miksi pitää uskoa johonkin ulkopuoliseen saadakseen voimaa, kun päivänselvä asia on, että usko itseensä on kaikista tärkein? Itse sinä teet omat ratkaisusi ja selviät omista kriiseistäsi. Ei kukaan pilvenhattaralla istuva pitkätukkainen setä sitä puolestasi tee. On toki ihan hyvä tavalla tai toisella uskoa johonkin, eihän se väärinkään ole. Uskonhan minäkin musiikkiin ja parempaan huomiseen. Täten varoitan jo etukäteen, että seuraava lause saattaa aiheuttaa vihamielisiä tunteita joissakin. Nimittäin ainoa erohan Jumalaan ja musikkiin uskomisessa on se, että toinen näistä on oikeasti konkreettinen asia. There, I said it. Jokainen voi itsekseen miettiä, kumpaa tarkoitan.

Olen monesti miettinyt itsekseni sitä, mistä tuollainen vouhotus on ylipäätään saanut alkunsa? Kyllä, raamattu niin, mooses näin. Ristiinnaulitseminen sitä, juudas tätä. Olen tietoinen, valitettavasti. Suurin kysymys kuitenkin on, mikä on saanut niin suuren massan aikoinaan uskomaan johonkin niin hataralla pohjalla vaeltavaan tarinaan, että se on tänäkin päivänä listaykkösenä, kuten musiikkimaailmassa tavataan sanoa. En tahdo tietenkään vähätellä tämän kyseisen iltasadun voimaa ja tarpeellisuutta ihmisten keskuudessa, mutta tosiasia on mielestäni se, että kuka tahansa on voinut kirjoittaa tuon. Kirjoitetaanhan nykypäivänäkin kirjoja, eikä täällä kukaan vieläkään usko Harry Potteriin tai Frodo Reppuliin.

Suuri syy ainakin omalla kohdallani oli aikoinaan se, että kun meidän ikäiset ensimmäisen kerran istutettiin koulutusjärjestelmän muovisille, hiostaville penkeille, meille ruvettiin alusta alkaen paasaamaan siitä, mikä on kenenkin mielestä mikä ja miksi mihinkin pitäisi uskoa. Ei meille annettu vaihtoehtoja. Me, kuten suurin osa väestöstämme muutenkin olimme liian nuoria kyseenalaistaaksemme meille syötettyä opetusta.

Olenko ainoa, jonka mielestä tuo on jo lähtökohtaisesti väärin?

Myönnän, olen joskus nuorempana kokeillut rukoilla. Oikeasti ja aidosti. Siihen aikaan taisin jopa uskoa, että ehkä jokin suurempi voima auttaa minua milloin mistäkin sen hetkisestä ikävästä tilanteesta. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että tosiasiassa siitä ei ollut mitään hyötyä. Tai ainakaan en tiedostanut sitä. Toki, meille on myös pienenä lapsena paasattu ihan yhtälailla siitä, kuinka Joulupukki tulee lentävien porojensa avulla jouluaattona käymään ja syömään minun piparit. Minun piparit. Kuitenkin Joulupukkiin oli aina paljon helpompi uskoa, koska hän oli oikeasti nähtävillä joka vuosi. Sitä ei tarvinnut kyseenalaistaa. Toki, vertauskohteina nuo kaksi ovat aika huono yhdistelmä, mutta se pointti, mitä ajan takaa on näitä kahtakin tärkeämpi. Kasvettuamme olemme kaikki oppineet kyseenalaistamaan enemmän tai vähemmän kaikkea. Myös sen, onko Joulupukki oikeasti olemassa? Pahoittelut, jos jonkun mielikuvitus särkyy, mutta ei. Joulupukki ei ole oikea. Miksi tähän samaan lopputulokseen ei olla päästy myös uskonnon saralla? Mikä on se kantava voima (kirkon mahtipontinen pelkoa luova olemassaolo), jonka avulla suurin osa Suomenkin väestöstä jaksaa porskuttaa menemään tuolla ties kuinka vanhalla verukkeella: "Ei Jumalaa tarvitse nähdä, hän on aina läsnä."

Yeah. Right.