But like what you like, don't matter to me
Just leave the jack and take your hennessy
Take your Kanye out of my player please

Ensimmäisessä blogijulkaisussani tahdon otsikon mukaisesti tuoda esille muutamia pointteja kulttuurillisesta laskuilmiöstä, jonka voitte havaita myös esimerkiksi nykyisessä kansantaloudessammekin.

Itse olen kasvanut erittäin musikaalisessa ja muutenkin musiikillisesti monipuolisessa ympäristössä ja se on muovannut minua jo vuodesta -95 alkaen, kun olen ollut vasta 3-vuotias. Lähes parikymmentä vuotta jälkeenpäin istun kirjoittamassa tätä tekstiä ja muistelen menneitä vuosia ja kuinka rikastuttavia kokemuksia olen saanut, kun olen antanut kaikista rakkaimman johdatella tietäni. Musiikki ei ole minulle enään ainoastaan yksi taiteenlaji - se on elämäntyyli. Taitelijasielun siemen on kylvetty minuun jo niin kauan sitten, että juuret ovat liian vahvaa tekoa antaakseen periksi. Ei sillä, en haluaisikaan niiden antavan periksi.

It ain't real music without guitar.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että musiikkia ja sen taiteellista arvoa todella ymmärtääksesi ei riitä, että vain kuuntelet sitä - sinun on elettävä sitä ja annettava sen vallata sielusi, sekä sydämesi. Tämän periaatteen laiminlyönti näkyy mielestäni nykymaailmassa huolestuttavankin vahvasti, sillä nykymusiikkia ei suinkaan tuoteta sen taidearvon vuoksi, vaan sen rahallisen arvon vuoksi.

Tämä on helposti nähtävillä käytännössä missä vaan mihin menet. Ylikoneistettu, kymmenen tuottajan voimin valmistettu massamusiikiksi kutsuttu epidemia on levinnyt kuin kulovalkea ja sitä on kokoajan entistä vaikeampi päästä karkuun. Rehellisyys ja aito taiteilijan luoma maalaus korviesi valkokankaalle puuttuu täysin. Jotta en kuulostaisi aivan täydelliseltä kaavoihin kangistuneelta rokkarilta, niin myönnettäköön että ymmärrän maailman muuttuvan ja kokoajan pyritään kehittämään jotain uutta ja erilaista. Ei siinä mitään, mutta päivänselvää on se, että liika on liikaa. Nykyään ei voida kutsua edes provinssirock- nimistä tapahtumaa omalla nimellään, kun siellä soi järjestäen enemmän konemuusikkia kuin aitoa, vihaista, räkäistä rock n rollia, tai edes mitään siihen viittaavaa.

Mielestäni on surullista, että suurin osa nykynuorisosta eivät edes tiedä keitä ovat Jimmy Page, Robert Plant, John Paul Jones & John Bonham tai mikä on heidän muodostaman orkesterin nimi. Jotkut sanovat, että rock 'n' roll on kuollut. Ei, ainoastaan kunnioitus taidetta kohtaan on kuollut, eikä millään muulla, kuin 7:n numeroisilla palkkashekeillä ole mitään väliä.

Tässä samassa yhteydessä myöskin live konserteissa käynti on saanut aivan erilaisen käsityksen. Muistaako kukaan rymmyneensä klubeilla kansainvälisen rock 'n' roll musiikin pauhatessa korvissa ja viskipullon heiluessa kädessä? Niin, ei luultavasti, koska se kultuuri on ajettu alas Berliininmuurin tavoin ja levynpyörittäjät ovat vallanneet suuret esiintymislavat. Nykypäivänä kipataan parit sinertävät pillerit kurkusta alas ja mennään nauttimaan valoshow'n aiheuttamista epilepsiakohtauksista suurin joukoin. Itse en ole yhdessäkään tämäntyyppisessä tapahtumassa käynyt, joten edellinen mainintani pohjautuu lähinnä oletuksiin, mutta en usko sen kovin kauas totuudesta osuvan. Ihmiset tosissaan maksavat itsensä mielellään kipeäksi siitä, että sama artisti, joka heillä soi kotonakin olohuoneessa on nyt nähtävillä macbook pronsa kanssa jumalattoman isolla lavalla työttömien taustatanssijoiden seassa pyörittämässä levyjä. Ainoa elementti, jota voi edes käytännössä kutsua livemusiikille jo oikeastaan elinkeinona tutuksi tulleeksi showksi on ne värivalot, joita siellä pyörii aivan luvattoman paljon.

Jos ei sinulla aiemmin ole ollut epilepsiaa, niin nyt viimeistään kärsit sen aiheuttamista oireista.

Kirjoitettaessa soi Joe Bonamassa - Driving towards the daylight