Blogi

Kirjailijoille kait on tuttua tyhjän paperin syndrooma, ja taiteilijoille se tyhjän kankaan kammo. Kun se työ, se teksti, se täydellinen maalaus on siellä päässä mutta käsi on kuin halvaantunut eikä korvien välissä oleva visio vaan siirry paperille, kankaalle, kuvaksi, tekstiksi.

Vähän sama mulla tän blogin kanssa. Tuntuu, että ajatuksia olisi. Kannanottoja, sanottavaa, mielipiteitä, pohdintoja. Mutta kun tulee aika todella konkreettisesti muotoilla ne lauseiksi pilkkuineen ja pisteineen, tulee lamaantuminen. Ja lopulta päädytään siihen, että alunperin fiksunoloinen ajatus on sokellettu pikseleissä joltesakin käsittämättömään muotoon ja alkuperäinen punainen lanka on muuttunut violetin kautta siniseksi ja sitten lopulta katkennut jos ei peräti hävinnyt kokonaan.

Mä en ole taiteilija, kirjailija, tai mitään muutakaan hienoa, mutta kyllä välillä ottaa pattiin kun ei osaa ilmaista itseään. Edes VÄHÄN paremmin.

Jopahan taas oli unia viime yönä. mm. kasvatin poroja Puijon metsissä Kuopiossa ja vieläpä hyvällä menestyksellä, lensin tuulen mukana lumimyrskyssä, putosin katolta ja vaelsin preerialla 1800-luvulla. Liekö näillä asioilla kytköstä toisiinsa, mutta herätessä oli hillitön hedari ja piti soittaa töihin, etten pääse sängystä ylös ennenkuin lääkkeet alkavat vaikuttaa. Selvisin duuniin vasta kymmeneksi, onneksi mitään ratkaisevaa ei jäänyt tekemättä vaan hommat tuli hoidetuksi ajallaan.

Päänsärky on perseestä, migreeni suoraan alimmasta helvetistä. Se itää jossain selkärangan ytimessä ja hiipii sieltä vaivihkaa ylemmäs, kunnes tekee äkkihyökkäyksen joka pudottaa ihan samantien polvilleen. Ja kun se ei meinaa mennä pois. Tällä hetkellä olen niin lääkepöllyssä, etten tunne särkyä, mutta tiedän että se on siellä. Se ei ole mennyt yhtään minnekään, odottaa vaan että lääke lakkaa vaikuttamasta ja sitten se iskee uudelleen.

Typerä vaiva. Huomenna on onneksi perjantai.

Voi kun tuli hyvä mieli kavereiden puolesta. Ovat odottaneet niin kovin pitkään adoptiolasta, eikä mitään ole kuulunut. Nyt tuli tieto, että saavat tytön, heti kun vain pääsevät hakemaan =)

Suomessa on outo suhtautuminen kehumiseen ja kiittämiseen. En tiedä, ajatellaanko että positiivinen palaute on jotenkin itseltä pois tai tulkitaanko se perseennuolemiseksi (varmaan ainakin härmässä), mutta Suomessa tupataan painottamaan palaute aina sinne negatiiviselle puolelle. Jos jossain kämmää, tulee varmasti palautetta ja yleensä v-maiseen tyyliin. Hyvin tehdystä työstä sen sijaan harvemmin kiitos seisoo. Ajatellaanko sitten,että hyvin tehty työ tekijäänsä kiittää?

Kohteliaisuuksia suomalaiset eivät myöskään oikein osaa vastaanottaa. Tilanne on ehkä jonkin verran parantunut viime vuosina, ja lausuttu kohteliaisuus otetaan niinkuin pitää, muttei ole niin kovin montaa vuotta siitä kun kohteliaisuuden vastaanottajalla nousi kaikki tuntosarvet pystyyn. Mitä tuo minusta haluaa? Vittuileeko se?

Nämä kaksi asiaa ovat varmasti jonkin verran yhteydessä toisiinsa. Kun perinteisesti kehuja ei ole jaeltu, ettei vaikutettaisi pehmoilta, ja ettei toinen vaan luulisi liikaa itsestään, ei rehellistä ja aitoa positiivista palautetta osata ottaa suoraan vastaan. Ajatellaan ´heti, että siihen on jokin koira haudattuna. Sääli.

Ja mistä tämä pohdinta? Siitä, että kehuin työkaverin uutta kampausta, ja hän meni aivan sanattomaksi ja selkeästi kiusaantui, mikä on tosi harmi. Sillä hänen kampauksensa oli kaunis ja sopi hänelle täydellisesti. No, ehkä kun hän viettää tuokion peilin edessä, hän uskoo sen itsekin =)

Tänään on ollu kumman tahmea aamu. En meinannut millään jaksaa herätä aamulla, kun vekkari soi, ja aamutoimetkin sujuivat puolta hitaammin kuin normaalisti. Yleensä siihen vakisettiin (ylös, pesu, vaatteet päälle, meikit naamaan, tukka tötterölle) menee n. 20-25 min, nyt sain palamaan melkein kolme varttia!! Eli jumalaton kiire päälle, etten myöhästynyt töistä. Töissäkin jotenkin ihan pallohukkasena ja silmät päässä seisten. Edes aamupala ei auttanut asiaa.

Jospa tämä tästä, tai muuten ei taas kunnian kukko laula.

Voi jessus, että on ollut tolkuton viikonloppu, mitä ravitsemukseen ja nautintoaineiden käyttöön tulee. Ja liikunta about nolla. Hävetys. Listalla on ollu mm. pekonia ja munia, nakkeja, pihviä, raclette-juustoa, lisää pekonia, juustonaksuja, kaljaa, siideriä, viiniä, karkkia...

Luojan kiitos kaikki viikonloput ei ole tollaisia, ja luojan kiitos kaikki lihan tottelee kuria. Siispä lähden kohta rankaisemaan tuonne ladulle...

Siis kyllähän mä tiedän, että olen (yli)herkkä ja sentimentaalinen ihminen, eikä mun varmaan pitäis katsoa tietyntyyppisiä elokuvia ollenkaan. Mutta onhan tää nyt jo ihan naurettavaa, oikeesti. Siispä, voisitteko ystävällisesti sanoo mulle, että vois jo vähitellen lopettaa pillittämisen, jos siitä kun on nähnyt Karhu -elokuvan, on kulunut jo kolme päivää. Etenkin kun sille nallelle käy siinä elokuvassa ihan hyvin.

:´(

Tein eilen mukavia ostoksia ihan ruokakauppareissun yhteydessä paikallisessa sittarissa. Tähän liittyy oikeastaan sellainen häpeä-/tunnustusosio, koska hävettää tunnustaa etten näitä omistanut aikaisemmin. Mutta nyt minulla on ne: kolme ekaa Indiana Jonesia, jotka kaikki ovat omanlaisiaan helmiä! Siellä ne kököttivät halpiskorissa hintaan 6,95/kpl. Lähtivät lennossa matkaan ja jo eilen korkkasin ekan, Kadonneen aarteen metsästäjät, mussuttaen samalla autuaasti pop cornia.

Lisähubaa tulossa vielä kahden DVD:n verran =)