Blogi

Mä en kerta kaikkiaan pysty pitämään vapaita viikonloppuja. Vapaiden jälkeen olen nimittäin kaksin verroin väsyneempi. Ei, parempi on vaan viettää viikonloppunsa töissä, niin saattaa yöllä jopa pariksi tunniksi ummistaa silmiäänkin. Helvetin kaverit, ja helvetin tuparit... Ja nämä sitten eivät kuulemma olleet edes viralliset tuparit, vaan ne järjestetään heinäkuussa. No, lyön vetoa, että hauskemmat ne eivät ainakaan voi olla, kuin mitä eiliset bileet. :D

Citykaveri ehdotti tapaamista toukokuulle ollessaan tulossa silloin kotikaupunkiini käymään. Rupesin selaamaan kalenteriani noin rutiiniluontoisesti merkitäkseni asian muistiin, mutta totesin järkytyksekseni, että koko toukokuussa ei ole enää kuin yksi vapaa viikonloppu. Yksi ainoa! Ja toukokuuhun on sentään kuitenkin kaksi viikkoa vielä. Mutta eipä siinä vielä kaikki: nämä menot oli kaikki varattu jo ainakin kaksi kuukautta aikaisemmin! Ja tarkennukseksi siis vielä, että yksikään viikonloppu ei ole työviikonloppu, lukuunottamatta yhtä kurssireissua.

Elämä tuntuu menevän eteenpäin kuin juna ja aina kun kuvittelee,että on aikaa vaikka mihin, huomaakin että sitä aikaa ei kerta kaikkiaan ole oikeastaan yhtään mihinkään. Enkä ole ainoa. Yksi näistä viikonlopuista on sovittu kavereiden kanssa tosiaan kaksi kuukautta sitten, ja tuntuu jotenkin säälittävältä, että yhteinen ilta kamujen kanssa on sovittava kalenteri kädessä. Ennen oli paljon helpompaa: puhelin käteen ja yleensä aina kaikille osapuolille sopi. Eipä sovi enää.

Kesäkuustakin on jo yksi viikonloppu varattu.

Miten onnellinen voikaan ihminen olla siitä, että aamulla on pakkasta. Se nimittäin tarkoittaa kahta asiaa: sitä, että heti ekan aamupissityksen jälkeen ei mene ylimääräistä varttia koiran pesemiseen, ja sitä että töihin pyöräillessä ei kurapaska lennä suuhun asti ja vaatteetkin melkein pysyy puhtaana.

Ihan kivaa joo että tulee kesä, mut voisko tän ajan huhtikuun alusta ainaski toukokuun puoliväliin jotenki skipata?

Mä olen ennenkin saanut kuulla, että mulle on helppo avautua ja puhua, ja olenhan mä sen huomannutkin. Toisinaan siitä on jopa hyötyä, mutta joskus se voi olla rasitekin. Mua ei haittaa se, että mun todelliset ystävät kertoo mulle huolistaan, vitutuksistaan, parisuhteestaan, seksielämästään, ruokahalustaan, suklaaostoksistaan (mini, pus) tms, mutta viime aikoina on alkanut hieman rassata puolituntemattomien ihmisten turhan henkilökohtainen avautuminen asioista, jotka saattavat minut itseni kiusalliseen tilanteeseen.

Ei mulla ole mitään intressejä kuunnella samassa työpaikassa työskentelevän ihmisen lemmensotkuista, jotka eivät kestä päivänvaloa, jos mulla ei muutenkaan ole tämän ihmisen kanssa mitään yhteistä. Kun nämä asiat vielä uskotaan mulle silleen "näähän jää sit vaan meidän väliseksi, okei", niin mun tekis mieli sanoa että älä please edes aloita kaatamaan mun niskaan mitään sellasta informaatiota elämästäsi.

Kiusallista asiassa on, että tämä ihminen pitää minua kovastikin ystävänään, ainakin antaa kaikkien näin ymmärtää, vaikken ole koskaan ollut hänen kanssaan muissa tekemisissä kuin satunnaisesti samassa työvuorossa. Itselleni ei tulisi mielen viereenkään koskaan kertoa mitään omasta elämästäni, ainakaan mitään luottamuksellista, mutta hän on kertonut minulle jo hirmuisen paljon enemmän kuin mitä olisin halukas tietämään alunperinkään.

Ei kai tässä ole oikein muuta tapaa kuin laittaa piste koko jutulle ja sanoa, että mua ei kiinnosta enkä halua olla missään sotkuissa millään tavalla osallisena. Olen jo ihan tarpeeksi nesteessä muutenkin.

Lohduttoman ruma kevätkausi on alkanut. Yleisempää on varmasti syysmasennus, mutta mulla on kyllä aina ollut enemmän jonkinlainen kevätangsti kuin syysmasennus.

Kevät on jotenkin niin kammottavan rumaa aikaa sen jälkeen, kun aurinkoiset hankipäivät ovat menneet. On harmaata ja kauheaa, ja kaikki lumen alla muhinut saasta ja kuona paljastuu kaikessa kerrostuneisuudessaan kuolleen maan ja maatuneen ruohon lisäksi. Valoisuus paljastaa tämän kaiken armottomasti, toisin kuin syksyllä jolloin voi paeta kynttilänvalon suojiin. Pöly tukkii kaikki ihohuokosetkin, ja joka paikka on niin likainen ja saastainen. Olis edes lämmintä, mutta kun ei ole.

Perseestä. Ja kun vielä kaiken hyvän lisäksi tietää, että tää ei tästä vielä kuukauteen helpota pätkääkään. Sitten onneksi alkaa vähän vihertää.

Sain just niin luokattomat haukut itseäni 20v vanhemmalta kollegalta, että olen oikeasti kuin halosta päähän saanut. Tai ehkä joku iski minua päähän kuuden kilon pajavasaralla, mene ja tiedä. Mutta suoraan sanottuna se oli sellaista tekstiä, että en voi käsittää mikä ihme sai hänet ryöpyttämään sellaista sontaa niskaani. Hänen käsityksensä mukaan olen mokannut vähintäänkin ihmishengen ja tyrinyt kaiken, lisäksi olen kyseenalaistanut hänen ammattitaitonsa ja kykynsä hoidella tämänkaltaisia asioita ja häpäissyt hänet kerta kaikkiaan. Ja tällä asialla nyt olen kerta kaikkiaan pilannut hänen pääsiäisensä ja tekstistä päätellen lopun elämänsä. Ja tuliko tämä päin naamaa reilusti? Ei tietenkään, vaan sähköpostissa!!

Ja millaisesta asiasta sitten oli kyse? Olin sanonut asiakkaalle, että teidän pitää mennä jatkossa sellaiseen ja sellaiseen paikkaan ja siitä tulee sitten lisätietoa kirjeitse kotiinne. Nyt vain soitin tänään hänelle ja sanoin että anteeksi, sanoin eilen väärin, teidän pitääkin mennä toiseen paikkaan, ja että sieltäkin tulee kirje kotiin eikä teidän itsenne tarvii varata mitään aikaa jne. Asiakas sanoi, "aijaa, olipa hyvä kun soitit, kiitos".

Kylläpä olikin kauhee asia minkä vuoksi minut piti haukkua typerimmäksi idiootiksi mitä tässä talossa on ikinä työskennellyt.

Välillä tulee mieleen että eivätkö vanhemmat kollegat tippaakaan ajattele sitä, millaisen kuvan he antavat itsestään vuosi sitten samaan firmaan tulleelle nuoremmalle kollegalle? Että sillä oikeasti voisi olla merkitystä, miten kohtelee nuorempaa samassa ammatissa toimivaa ihmistä. Että ne nuoremmat sitten aikanaan jatkavat heidän hommiaan ja olisivat kiitollisia ystävällisestä ja asiantuntevasta opastuksesta työhön. Mutta ilmeisesti tämä ihminen kaikkine oppiarvoineen on tällaista sielutonta, typerää paskaa niin paljon ylempänä, ettei tommosta tarvii ajatella. Peruskäytöstavoista nyt tietenkään puhumattakaan.

:(

Jos sukuni ei olisi ortodoksista, suhtautuisin varmaan eri tavalla kaikkialle levinneeseen virpomiskulttuuriin. Nyt se kuitenkin vain ärsyttää, jollei jopa vituta. Ovikellon rimputus kun on paisunut viime vuosina aika monumentaalisiin mittoihin. Tosin tänä vuonna olin hyvissä ajoin varautunut siihen, ja pakenin kotoa ennen aamukymmentä. Olin myös poissa melkein koko päivän palaten kotioven taakse vasta viiden jälkeen iltapäivällä.

Virpomisen ortodoksinen perinnehän on siunata sukua ja oman perheen jäseniä tulevaa vuotta varten, tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Sen tarkoitus EI ole kiertää mahdollisimman monen vieraan oven takana mahdollisimman monen karamellin tai lantin toivossa. Koko kauniista traditiosta on tullu monessa kohtaa jonkinlainen ihmeellinen ahneuden riitti, jossa halutaan vaan itselle hyvää. Ennen palkankin sai vasta pääsiäisenä, nyt pitää saada ne hyvät heti. Joidenkin olen jopa kuullut saaneen haistattelua osakseen, kun ovat kohteliaasti kieltäytyneet virpomisesta. Tämä onneksi lienee tosi harvinaista.

Mä olen tiukkapipo, ilonpilaaja ja vanha pieru, sehän on ollu tiedossa jo vaikka kuinka pitkään. Mutta ei tässä(kään) syy ole lasten, mielestäni. Tottakai pennut ovat herkkujen perään, sehän on selvä. Ja jos ei vanhemmat traditiosta mitään tajua, niin eipä nekään sitten osaa muksuja valistaa asiasta. Mutta voitaisko se virpominen rajata perheeseen ja lähisukuun, pliis!

Ortopedi oli katsonut koiran kuvat ja todennut, että kuva näyttää kyllä kovasti siltä että ristiside on vammautunut ja repäissyt mennessään kappaleen rustoa irti nivelestä, ja että polvi pitäisi varmaan tähystää. Hän ei kuitenkaan ole mikään "koiranpolvispesialisti" vaan suositteli erästä toista eläinlääkäriä tässä kaupungissa. Pitäisi viedä koira ainakin tutkittavaksi ja näyttää kuvat tälle spesialistille, joka sitten sanoisi kannattaako operoida vai ei. Eli ympäri käydään: tälle eläinlääkärille olisin alunperinkin vienyt koiran, jos olisin saanut ajan. Mutta kun en saanut ja koira oli niin kipeä, etten voinut odottaa vapaata aikaa.

Tähän mennessä pelkkään asian tutkimiseen ja lääkkeisiin on mennyt yli 200€ enkä osaa edes kuvitella, paljonko mahdollinen polvileikkaus tulisi maksamaan. Onneksi tunnen sen spesialistilääkärin ja tiedän, että hän kyllä sanoo minulle suoraan, kannattaako polvelle tehdä mitään vai mennäänkö kipulääkkeillä tästä eteenpäin. Uskollisen kaverin terveyden ollessa kyseessä, tuntuu halpamaiselta ajatella rahaa, mutta kun nuo ansiot eivät todellakaan ole Liliuksen luokkaa ja kahden viikon palkaton loma on rokottanut pankkitiliä aika lailla, niin kyllä se vaan pistää ajattelemaan, paljonko olen valmis eläinlääkärille uhraamaan.

Huoks.

Jotkut väittää, etteivät eläimet pysty suunnitelmalliseen toimintaan tai esim. osoittamaan mieltään mitenkään. Paskapuhetta, sanon minä. Meillä nimittäin on yksi otus, jolla juuri nyt on nenässä to-del-la iso herne. Olen koko aamun koettanut houkutella hernettä ulos, muttei ole ainakaan vielä tullut.

Karvaheppuli selkeästi kantaa mulle kaunaa siitä, että sen kipeää polvea on eilen murjottu ja että se kaiken kukkuraksi sai vielä piikin persauksiin. Enkä myöskään olis yhtään ihmeissäni jos tuo eläin osaisi puhua ja kertois mulle, että sillä on kankkunen rauhoituspiikin jäljiltä. Se nimittäin näyttää vähän samalle kuin minä lauantaiaamuna. Ja vaikka kuinka koetan sille leperrellä ja ottaa kontaktia, se vain katsoo loukkaantuneena poispäin eikä anna rapsuttaa tai muuta. Ja hännästä ei edes kärki heilahda.

Saas nähdä, kauanko mykkälakko jatkuu.

Tänään käytiin sitten röntgenkuvissa ja kunnon kliinisessä tutkimuksessa omalla eläinlääkärillä. Koira tutkittiin ensin valveilla, sitten rauhoitettuna, ja röntgenkuvattiin. Röntgenkuva paljasti ainakin kiistattoman nivelrikon ja kulumat, mutta herätti myös epäilyn jonkinlaisesta nivelruston irtokappaleesta polvessa siinä kohtaa, missä ristiside kiinnittyy nivelen alareunaan. Huomenna eläinlääkäriasemalla on vieraileva ortopedieläinlääkäri, joka katsoo ja lausuu kuvat. Sitten saadaan lopullinen varmuus, lupasivat soittaa sitten sieltä eläinlääkäriltä.

Jos kyseessä on nivelrikko, sitä voidaan hoitaa jossain määrin. Kuitenkin koira joutuu syömään lopun elämänsä kipulääkkeitä ja nivelrikkolääkkeitä, ja se vain, jos tilanne on niin hyvä kuin voi parhaimmillaan olla. Pahimmillaan nivelessä on irtokappale, joka ei välttämättä korjaannu edes kalliilla leikkauksella (johon mulla ei välttämättä ole varaa kun tässä on nyt muuta kaikenlaista), ja koira on rampa lopun elämänsä. Rauhallisen seurakoiran elämään se ehkä pystyisi, muttei välttämättä muuhun. Eikä tuon koiran psyyke ole luotu seurakoiraksi.

Tuossa se pikku raukka nyt makaa petillään, taju kankaalla villaisen huovan alla. Huominen kertoo paljon. Kerron täällä sitten kun on kerrottavaa. Nyt juon kaljaa.