Blogi

Saatana. Koiralla on jo pitkään (viimeisen vuoden) ollut ongelmana toisen takajalan ontuminen kovan rasituksen (esim. kahden tunnin lenkki umpihangessa, höpelönä se juoksee koko ajan) jälkeen. Ontuminen on kestänyt sen illan ja jalka on ollut aina seuraavana päivänä täysin normaali. Olen aina hieronut ja venyttänyt sitä hellävaraisesti ja se on tuntunut auttavan, lisäksi koira ei ole reagoinut minkään nivelen taivutteluun. Niinpä olen antanut asian olla ja pitänyt sitä lihaskramppina jota hieronta ja venytys on helpottanut.

Nyt kaksi viikkoa sitten käytiin heittämässä umpihankilenkki vajaat kaksi tuntia, ja koira tietty painoi koko ajan sata lasissa. Ja koira kolmella jalalla samana iltana. Mutta myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Joten vein sen lääkäriin joka totesi, että takapolvesta taitaa olla ristiside ainakin osittain pamahtanut joskus aikoinaan, ja sen pohjalta sitten polveen on kehittynyt vuosien saatossa nivelrikko. Määräsi tulehduskipulääkekuurin ja sanoi, että jos koira alkaa taas kuurin jälkeen ontua niin sitten vaatii jo tarkemmat tutkimukset ja kuvantamiset, ja voi olla että siitä ei kyllä hyvä tule.

No, eilen loppui lääkekuuri ja tänään koira sitten selvästi vain vartin aamukävelyn jälkeen aristi jalkaa oltuaan vähän aikaa levossa.

Voi vittujen kevät. En paremmin sano. Nimittäin tuo koira on niin metsästyshullu, ja niin aktiivinen liikkuja, että sillä hajoaa pälli jos se ei pääse juoksemaan kuin sekopää. Ja mitä siitä syksyllä tulee, kun lähden metsälle ja koiran pitäisi jäädä kotiin? Sanonpahan vaan, että mökki olisi revitty siinä vaiheessa maan tasalle, kun tulisin kotiin. Helvetin helvetti. Ja tuo koira niin elää metsästykselle ja juoksemiselle, että tiedän että se kärsii, jos se ei saa niitä tehdä.

Se on vaan siinä, että mä en oikeasti kestä jos toi koira pitää lopettaa. Se on nimittäin kiltein koira, mitä olen koskaan nähnyt, ja luonteeltaan vaan niin ihana, että toista saa hakea urosten joukosta.

Mitä hittoa mä teen?? En voi tässä ajatella vain itseäni ja omaa mukavuuttani, tiedän että mun on ajateltava myös koiran parasta ja mitä elämää on ramman metsästyskoiran elämä? Ei mitään. Mutta miten minä teen päätöksen?

Helvetin helvetti.

Eilinen vierähti terveissä merkeissä, tänään olen ollut totaalisesti rappiolla. Täydellisen liikunnan harrastamattomuuden kruunasin menemällä leffaan ja mässyttämällä siellä hervottoman sammion pop cornia (todella yllättävää) sekä säkillisen irtokarkkeja. Sen päälle meinasin nälissäni mennä ahmimaan pizzan, mutta onneksi kävelin kiinalaisen ravintolan ohi ja sieltä tulvivat jumalaiset tuoksut sieppasivat minua kauluksesta. Rasvaa tirisevän pizzan sijasta päädyin hotkimaan chilikatkarapuja ja kasviksia joskus Suomen parhaaksikin tituleeratussa kiinalaisessa ravintolassa. Nam. Kotiin tulin juuri sopivasti löhöämään sohvalle katsomaan tanssiohjelmaa ja sitten saunaan.

Nyt tuhoan paketillista hapankorppuja oikean voin kera ja tuumin, että laihdutuskuurihan alkaa aina huomenna. Eikö?

Eilen hiihdin jäällä olevalla hiihtoladulla, joka oli loistokunnossa. Pohja oli tampattu todella pitäväksi. Lue, kovaksi. Luikuttelin hyvä vauhtia eteenpäin ja ajatukseni harhailivat mukavasti, kun sitten tuli karu herätys takaisin tähän maailmaan suksen tökätessä johonkin. Ennenkuin huomasinkaan, otin oikealla kannikalla oikein kunnolla osumaa jäiseen ladunpintaan.

Ensinnäkin, se todellakin oli kova. Toisekseen, ilmeisesti mulla ei sittenkään ole niin paljoa tuota pehmustetta persauksissani kuin luulin. Kolmannekseen, pelkäsin että jää lohkesi. Näkyvää railoa ei kuitenkaan tullut esille, onneksi. Mutta voi mun ahteri-parkaani. Siihen nousi aivan hervoton, nyrkin kokoinen pahka ja nyt se on muuttunut sangen mielenkiintoisen väriseksi.

En olisi tähän päivään mennessä uskonut, että elävä liha voi olla tuon väristä. Pitkälle mätänemistilassa oleva, ehkä, mutta ei tuore. Ja tarkennukseksi mainittakoon, että tunnen siis olevani erittäinkin elossa.

Koska en koskaan opi kerrasta, aion jatkaa hiihtämistä tänään.

Olen nauttinut lomastani täysin rinnoin ja kaikin tavoin. Ihme kyllä sen tajuaminen, että olen lomalla, vei vain pari päivää. Joskus on pahan rääkin jälkeen tuntunut, että lomavaihdetta ei meinaa saada ollenkaan päälle ennenkuin loma on jo mennyt. Mutta nyt on toisin, luojan kiitos.

Viikon alkupuolen mätänin mökillä hiihdellen, syöpötellen ja laiskotellen, ja se oli mukavaa =) Onnistuin turvottamaan itseäni 1,5kg ja se on kyllä hillitöntä, sillä liikuin joka päivä tosi paljon. Toisaalta sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka vähäpätöisessä asemassa liikunta painonhallinnassa on, jos ruokavalio on päin helvettiä. Ja tämän viikon aikana olen totisesti pitänyt huolen siitä, että se on ja pysyy niin pielessä kuin vain olla ja voi. Nyt ei piiperrellä terveysruokia. Olen herkutellut estoitta joka päivä ja viitannut kintaalla kaikelle terveelliselle suuhunpantavalle (tai ainakin melkein, söin sentään eilen tomaatteja). Ja voi että se on hellinyt sielua!

Eilen illalla oli paluu sivistyksen pariin ja tänään pyörähdin kaupungilla parturissa ja tapaamassa kamua kuumilla päiväkahveilla. Sitten jälleen sukset jalkaan ja tällä kertaa järvenjäälle hiihtelemään arskan helottaessa naamaan. Nyt olen pehmeä hiihdosta ja saunasta, ja kokkailen jotain hyvää kohta.

Loma on niin parhautta. Voisipa tämä jatkua forever.

Lähdettiin kaverin kanssa ulos syömään alkuillasta,kuudelta. Sen jälkeen ajateltiin, et käydään ehkä yksillä jossain jos siltä tuntuu, mut ehdottomasti ei sit muuta....

Lopputulos: löysin itseni ensin toisesta baarista, sitten kolmannesta, sitten Happoradion keikalta ja tulin pikkutunneilla kotio :D Helmee, pitkästä aikaa. Niin, ja tapasin vanhan ystäväni vuosien takaa, mikä oli illan parasta antia, ehdottomasti.

Ei sitten niin hyvää ettei jotain huonoakin. En olisi välttämättä halunnut saada tietää hyvän ystäväni pettävän vaimoaan työkaverini kanssa. Vittu. Pitikö sen naisen tulla mulle avautuu, pitikö? Kun se vaimokin on mun ystävä. Nyt ahistaa.

Piti sit herätä jo viideltä, etten vaan myöhästy lomalle jäämisestä :D :D

Viimeiset työpäivät ovat menneillään. Perjantaina klo 15.45 koettaa vapaus! Ja nyt tuntuu,että näitä viimeisiä päiviä ei meinaa jaksaa, ei sitten millään.

Jo eilen tunnelma oli jokseenkin epätoivoinen aamulla, mutta tämä aamu oli vielä eiliseenkin verrattuna omaa luokkaansa. Tuntui, että silmät eivät kerta kaikkiaan aukea. Kun kello soi, ensimmäinen ajatus oli "ei helvetti soikoon voi olla totta", ja tuntui, että jo pelkkä vuoteesta nouseminen hengästytti. Aamutoimista ei meinannu tulla mitään, ja töihinkin kerkesin viime tipassa. Sitä paitsi kurkkuun koskee.

Ainoa ajatus, mikä pitää minua hengissä, on ajatus tulevasta lomasta. Ja eilen tapahtui jotain kivaa: sain työkaverilta hänen mökkinsä avaimen ja pääsen sinne mökille ensi viikon ma-to, ihan vain olemaan ja polttelemaan tulta takassa, hiihtelemään jäällä, vaeltelemaan metsässä ja muuta semmoista. <3

Helvetti, että ihmisellä onkin korvat päässä. Silleen on nimittäin pakko kuulla/ kuunnella asioita, joista ei aina olisi niin väliksi, etenkään tässä työyhteisössä.

Satuin syömään samaan pöytään tanttalauman kanssa ja menossa oli keskustelu kesälomista. Siitä, mihin aikaan kelläkin on tarkoitus lomansa toivoa ja silleen. Lomia kun ei vielä ole tulevalle kesälle jaettu. Meidän työpaikalla lomat tulevat käytännössä aina touko-elokuulle, ja jokaiselle sitten vuorollaan siellä toukokuussa. Kun kylmä tosiasia nyt vain on se, että kaikki eivät voi olla yhtäaikaa heinäkuussa lomalla ja että kaikki eivät aina saa lomiaan samaan aikaan kuin muu perhe. No, yksi isosuinen ja -ääninen tantta siellä oli sitten oikein täydessä vauhdissa selostamassa, miten hän on anonut lomansa heinäkuulle, ihan niinkuin aikaisempinakin vuosina, koska "meidän Petterin firmassa" kesälomat ovat aina heinäkuussa. Ja monologi päättyi julistukseen: "Perkele, jos mulla on kesäloma touko-kesäkuussa, niin se on sitten sairasloma heinäkuussa."

Tässä vaiheessa mä annan itselleni täyden kympin. En nimittäin tehnyt sitä mitä mieli teki eli alkanut avautua akalle siitä miten helvetisti tuollaiset vitun loiset korpeavat minua, vaan söin ruokani ääneti loppuun ja läksin pois. Ja tulin avautumaan tänne.

Kun se nyt vaan on sillä lailla se asia, että lomat kiertävät. Jokaiselle sattuu vuorollaan loma jonain muuna kuukautena kuin heinäkuussa. Se nyt vaan on niin. Systeemi on IHAN JOKAISELLE yhtä reilu tai epäreilu. Jokainen joustaa vuorollaan, ja jokainen saa vuorollaan. Paskempi tuuri yksinä vuosina, parempi toisina. Ja mun mielestä se on oikeastaan ainoa järkevä tapa ratkaista asia tällaisessa maassa, jossa kesä ei todella kestä puolta vuotta. Ja koska töissä on vaan joidenkin pakko olla silloinkin,kun aurinko paistaa. Mua vituttaa aivan suunnattoman paljon tuollaiset itsekkäät omaan napaansa tuijottajat, jotka asettavat itsensä ja oman etunsa (tässäkin asiassa) toisten yläpuolelle ja perustelevat sekä itselleen että toisille, että heidän kohdallaan on tehtävä asiassa poikkeus vain siksi, että se on heidän mielestään oikein. Mitäpä siitä, että kyseinen tantta on saanut lomailla heinäkuussa kaksi edellistä vuotta jo. Ja sitten tuo, että aletaan latelemaan ehtoja tyyliin "jos en saa sitä niin sitten minä jään sairaslomalle".

Olisin muuten tanttana aika varovainen siitä, kenen aikana tuollaista suustani päästän. Korvat kun kuuntelevat. Ei, en aio mennä kielimään, ei kuulu tapoihin. Mutta muut eivät ehkä ole yhtä solidaarisia.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=1663831

Mua ei helposti sanattomaksi saa, mut nyt veti mykäksi.

Taas uusi kompastuskivi :/ Ovat keksineet Mars-suklaamunan.

*huokaa*

Tosi halpamaista.

Se oli kertalaaki ja riippuvuus päälle. Aivan mielettömän hyvää. Aivan fantastisen ihanaa. Ja mikä hassuinta, mieleen ei tuliskaan ostaa tavallista Mars-patukkaa. Ehei.

Nyt vain huokailen ja ajattelen kassissani olevaa Mars-munaa. Otin sen mukaan että voin illalla hemmotella töissä itseäni jos vituttaa. Mutta luulenpa,että se ei "säily" iltaan asti. Huonosti säilyviä kun ovat, tiedättehän.

*huokaa taas*