Blogi

Viimeisen viikon aikana vain viikonloppu on ollut aikaa, että mulle ei ole kolahtanut jotain laskua postiluukusta. Liiton jäsenmaksu, toisen liiton jäsenmaksu, lehtilasku, sähkölasku, puhelinlasku, eläinlääkärin lasku. Laskin nopeasti, että olen tässä kuussa maksanut laskuja kevyesti (tai no, ei niin kevyestikään... ) yli 500€. Tänään oli eka päivä siis todella moneen päivään, että postilaatikossa ei ollut muuta kuin vain Glorian Koti iltani viihdykkeeksi. Tai niin luulin.

Äsken nimittäin soi ovikello. Siellä oli naapurin kuuro mummeli, jolla oli kädessä kirjekuori. Pyyteli kovasti anteeksi kun tulee soittamaan ovikelloa näin myöhään (!!! 19.20!!!) mutta kun hänen postinsa välissä oli mulle osoitettu kirjekuori ja hän nyt vasta sen muisti tulla tuomaan. Että anteeksi vaan kauheasti ja tässä tämä kirje. En viitsinyt sanoa, että kirjeen olis ihan hyvin voinut vaan pudottaa postilaatikkooni. Kaipa mummeli on vähän yksinäinen, ja kirjeen tuominen oli loistava syy tulla soittamaan ovikelloa. Sinänsä en mummon kertomusta epäillyt, sillä kuoressa oli väärä osoite. Ja postinjakajallekin voi sattua.

Ja mikäs se siellä? Laskupa hyvinkin. Hautajaiskukista. Kiitos näkemiin. Onneksi ne kukat olivat niin uskomattoman kauniita, että laskun maksaminen ei harmittanut yhtään. Odotin jotain paljon pahempaa. Mutta pääsi tuokin taas iskemään puun takaa, olin nimittäin unohtanut koko laskun ihan tyystin.

Eipä siinä mittään, mutta 600€ raja kilahti rikki ihan komeasti. Olisin todella kiitollinen, jos loppukuukauden aikana ei enää tulis yhden yhtä laskua, tai olen todella nesteessä.

Tää ja ens viikko duunia vielä ennen loman alkua, ja alkaa jo pinna paukkumaan. Kärsivällisyys hyvien asioiden odottamisessa ei ole ollu mitenkään mun vahvin puoli koskaan. Kun tässä kuluneen viimeisen kuukauden aikana on ollu yhtä ja toista, tuntuu että on niin loman tarpeessa ettei enää haluaisi odottaa yhtään ainoaa sekuntia sen alkamista. Mutta on pakko odottaa. Pakko.

Kärsivällisyys on hyve, sanotaan, mutta on se vaan niin hemmetin vaikeeta. Ja mitäkö olen ajatellut tehdä lomallani? No en tasan mitään, paitsi ehkä käydä pari kertaa laskettelemassa jos silloin on vielä lunta, ja piipahtaa Tampesterissa tyttökaverin luona. Muuten aion vain loikoilla. Jos on semmonen fiilis että teen kotihommia niin sitten teen, mut en tasan ohjelmoi itselleni asioita tyyliin "lomallani pesen ikkunat" tai "lomallani järjestelen kaoottiset kaappini" tai "lomalla menen vihdoin käymään siellä missä olen jo pitkään suunnitellut". Päivät saavat tulla omalla painollaan ja myös mennä omalla painollaan, ja aion tehdä tasan sitä mitä huvittaa. Piste.

Noni. Hautajaiset oli eilen. Karmeat, niinkuin yleensä ovat. Ja kun vielä olin etupenkissä. Jotenkin vaan liian hirveää. Ulvoin silmät päästäni, mikä oli ennustettavissa, mutta eipä sillä ollut väliä. Niin itkivät muutkin. Paitsi leski.

Lesken käytös järkytti mua kaikkein eniten. Hän oli tyyni, rauhallinen ja oma lady itsensä, ja keskusteli kepeästi ihmisten kanssa ja tiedusteli heidän vointiaan. Silmät luonnottoman kirkkaana hän kierteli vieraiden joukossa jutustellen ja hymyillen. Ja voi luoja, että se repi mua kappaleiksi, sillä tiedän, että sitten kun romahdus tulee, se tulee lujaa. Toivottavasti voin olla lähellä silloin, kun se tapahtuu.

Nyt töissä, tyytyväisenä siitä että pitää keskittyä johonkin muuhun.

Joulupukki oli viime jouluna viisas ja toi mulle himoitsemani Sinkkuelämää -DVD-boksin. Päätin lykätä herkuttelua, koska kaikkihan tietävät että hyvää kannattaa odottaa. Päätin siis, etten korkkaa boksia, ennenkuin paras tyttökaverini pääsee mun luona käymään.

Paukut odotteluun meinasi kyllä loppua, kun helmikuun puoliväli koetti enkä vieläkään ollut päässyt Sinkkujen kimppuun. Onneksi sitten S tuli työmatkalle tänne ja viipyi luonani yötä. Pääsin vihdoin korkkaamaan lahjani ja sain onnitella itseäni mestarillisesta itsehillinnästä.

Nyt onkin sitten oikeastaan jokainen liikenevä vapaailta mennyt Carrien, Samanthan, Charlotten ja Mirandan seurassa. Valitettavasti seuraan ovat liittyneet mm. irtokarkit, jäde, suklaakeksit ja kaikenlainen muu mässy. Niinpä perse on levinnyt ihan kiitettävästi tässä viikkona muutamana. Ja kun selkäkin oli ankkurissa, niin ei päässyt edes harrastamaan liikuntaa. Nyt onneksi se on jo niin paljon parempana, että voin parantaa tapani. Harmi vaan, että yksi tärkeimmistä harrastusvälineistäni on sökönä =( No, jospa keksisin jotain muuta.

Sinkkuelämistä vielä, mä en oikeasti voi tajuta, miten Carrie jaksaa haikailla sen mr Big:n perään. Se tyyppihän on ärsyttävä egoisti, ja sitä paitsi se ei mun mielestä ole edes söpö. Odotan jaksoja, jolloin kuvaan astuu iki-ihana Aidan Shaw.... *puslääh*

Vaikka inhoankin termiä "uusavuttomuus", tulee mieleen välillä ihmetys siitä, kuinka nykyihminen elämässään ikinä pärjää. Välillä nimittäin törmää yksilöihin, jotka eivät tunnu edes löytävän omaa persettään, vaikka etsisivät sitä kaksin käsin taskulampun kanssa. Jos pää ei olisi kiinni hartioiden välissä, sekin luultavasti hukkuisi jonnekin. Esim. tänään multa kyseli täysin normaalilta vaikuttava nuorehko mieshenkilö, miten hän pääsee kotiin. Ajattelin että hän asuu jossain kauempana eikä ole kyytiä, joten kysyin missä hän asuu. No hän asui "Mallilassa", tässä samassa kaupungissa siis, kaupunginosassa johon on matkaa ehkä 5 km. Ja hän kysyi minulta, miten hän pääsee siihen kaupunginosaan missä hän itse asuu!! Ehdotin bussia tai kävelemistä. Neuvottomana tyyppi jäi peukalo suussa seisomaan ja hokemaan "niimmutku...", ja ilmeisesti odotti että hommaan jostakin itselleni auton ja lähden viemään hänet itse kotiin, tai vähintäänkin soitan hänelle taksin oven eteen. Kyllä mä nyt oletan, että normaali terve ihminen osaa ihan itse ottaa selville, miten hän pääsee omaan, samassa kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa, ja osaa varmasti ihan itse soittaa taksin jos ei muuta keksi.

Omista ongelmista pitäis aina tehdä jonkun toisen ongelma. Aina. Itse ei voida tippaakaan ottaa asioista selvää eikä laittaa tikkua ristiin sen eteen, että ongelma ratkaistaan jollain lailla. Ehei, vaan syy on jonkun toisen jos ei onnaa. Sitten voidaankin tyytyväisenä syyttää yhteiskuntaa, kun meni pieleen.

Huoh.

Sekavaa paatosta, mutku ei jaksa taas yhtään mitään.

Liikunnan puute tekee mut hulluksi!!! Voisin kiivetä ylös seinää, edellyttäen tietysti että tuo saatanan selkä ei olis niin kipeä, etten pysty. Perkeleen helvetti.

Suru on ollut viime aikoina läsnä aika tiiviisti. Surun viimeinen niitti on tulossa lauantaina, kun läheinen ihminen haudataan ja on ne viimeiset maalliset bileet. Juttelin J:n vaimon kanssa ja hän kertoi hakeneensa reseptin rauhoittavista, ettei tuntuisi niin pahalle ja että saisi nukuttua. Ymmärrettävää sinänsä, mutta.

Surun on tarkoituskin tuntua pahalle. Suru on aito tunne, se kertoo että todella välitit ja että todella rakastit, ja että sinusta tuntuu hirveälle kun se ihminen on poissa. Mutta nykyihminen ei halua enää tuntea surua. Koska elämän on oltava happyhappyjoyjoyresorttia koko ajan, ei surun ja tuskan tunteminen kuulu kuvioon. Ja kun sitä surua ja tuskaa kokopäiväinen mestariraiskaaja elämä kuitenkin paiskaa naamalle every now and then, voi olla varma että sitä jokainen saa osansa maallisen vaelluksensa aikana. Niinpä se halutaan tukahduttaa, vaimentaa, halutaan siitä tunteesta pois ja nopeasti.

Pysäyttävintä mitä eteen tämän asian tiimoilta on tullut, oli se kun eräs ihminen kertoi menneensä lääkäriin miehensä kuoltua. Hän oli halunnut lääkäriltä rauhoittavia, ettei sitten hautajaisissa itkisi. Voi hyvä jumala. Missä me enää saamme sitten itkeä, jos ei hautajaisissakaan saisi itkeä? Eikö ole maailman luonnollisin asia, että ihminen hautajaisissa itkee menetettyään rakkaansa? Eikö silloin kuulukin itkeä, ja niin että kuuluu naapuripitäjään asti, jos vain siltä tuntuu!!!

Kun J haudataan lauantaina, tiedän että itken kuin vesiputous. Hänen kuolemaansa liittyneet kyyneleet ovat olleet vähän aikaa kuivat, mutta tänään ne alkoivat taas vuotaa kun tilasin kukkakaupasta hautakukat. Ja tiedän, että lauantaina ne taas virtaavat kuohuen, mutta en aio tukahduttaa niitä, en todellakaan. Kerron kyynelilläni, kuinka paljon rakastin ja välitin. Lisäksi se on minulle keino puhdistautua ja jatkaa elämää eteenpäin, ilman yhtä tärkeää ihmistä. Joskus ne kyyneleet vielä kuivuvat, kun on niiden aika kuivua.

Nukkumaan terveenä, mutta heräsin rampana. Selkä oli päättänyt sanoa työsopimuksensa irti yön aikana. Mistä sitten liekään suuttunut, mutta nyt kävelen kuin Martti Ahtisaari. Vaappuen puolelta toiselle. Kävin lääkekaapin kautta ja otin välipalaksi kaikkea ravitsevaa kuten Burana 800mg ja Panacodia, mutta kipuun se ei auttanut mitään. Onneksi Panacod vaikutti sen verran, ettei vituta ihan niin paljoa.

Korvien väli alkaa ilmeisesti olla turhan sinkeällä, koska en saa nukutuksi vaikka mikä olisi. Mulla on ollut vapaa viikonloppu ja olisin saanut nukkua pitkään. Olen ollut täysin univeloissa ja silmät ristissä, ja riehakkaaksi tarkoitettu perjantai-ilta kavereiden kanssa loppui osaltani klo 22, koska piti lähteä kotiin nukkumaan. Mutta vaikka olen puolikuollut väsymyksestä, herään kuuden jälkeen. Niin kävi eilen aamulla, ja katsokaa, kuka nyt naputtaa täällä viestiä 7:40. Minä, herättyäni tunti sitten. Ja väsyttää niin että silmät on pudota päästä. Nukkumaan menin joskus puoli yhden aikaan. Suunnitelmani kuroa viikonlopun aikana univelkoja kiinni meni siis aivan rehellisesti metsikköön.

Onneksi perjantaina varmistui se seikka, että minulla on lomaa viikot 13 ja 14. Ihmiset töissä ovat kysyneet, mihin aion lomalla mennä. For the record: en todellakaan mihinkään, paitsi pariksi päiväksi tyttökaverin luokse Tampereelle. Aion vain olla kotona nauttien siitä autuudesta, ettei oikeasti tarvitse mennä yhtään minnekään. Ja mahdollisesti aion nukkua.

Paikallisessa aviisissa oli joku aika sitten hääliite. Oli sormuksen kuvia, pukuja, pitopalveluiden mainoksia ja morsiusparien haastatteluja.

Jutusteltiin sitten työkavereiden kanssa aiheesta häät. Tosin ei heilläkään omakohtaista kokemusta ole naimisiinmenosta, mutta monissa häissä toki ovat vierailleet. Itselläni on melko tuore kokemus ns. "Bridezilla" -ilmiöstä, eli siitä että normaalisti järkevä ihminen muuttuu hirviöksi kun häiden suunnittelu karkaa käsistä ja kaikki ystävät ja kylänmiehet eivät elä ja hengitä vain heidän häilleen. Juteltiin siitä, mikä siinä on että monilta ns. mopo ryöstää, kun on häistä kyse.

Tokihan kyse on todella merkittävästä juhlasta, en missään tapauksessa kiellä sitä. Mutta jos kaiken pitää olla niin pahuksen täydellistä, että oksettaa, on epäonnistumisen vaara jo melkoinen. Nimittäin niin kauan kuin asioista vastaavat ja asioita tekevät elävät ihmiset, virheitä sattuu ja täydellisyyteen ei välttämättä päästä. Ja jos elämä jo vuotta ennen pyörii vain häiden ympärillä, voidaan kysyä onko se enää ihan tervettä. Pahimmillaan häistä tulee sellainen stressi, etenkin morsiammelle, että pari päätyy eroon ennen häitä. Kyynikko toki tähän sitten sanoisi, että mielummin ennen häitä kuin häiden jälkeen... Mutta onko se sen arvoista? Ja pohdittiin myös sitä, että mistähän se johtuu että juuri ne joilla on ne hienoimmat, täydellisimmät, upeimmat, kalleimmat häät, myös eroavat usein aika pian häiden jälkeen. Tultiin sitten siihen tulokseen, että jos elämä on toista vuotta pyörinyt vain häiden ja niiden järjestämisen ympärillä, tulee elämään ihan totaalinen tyhjiö sitten kun häät ovat onnellisesti ohi. Ja sitten sitä katsoo sitä muukalaista vierellään, ihmistä josta vieraantui häiden kanssa hössöttäessään.

C'mon ihmiset, kenenkään häät eivät ole sen takia olleet hauskemmat ja ikimuistoisimmat, että siellä oli hienot kutsukortit. Häiden tunnelma ei tippaakaan nouse siitä, millaiset plaseerauskortit ovat. Juttu ei luista keveämmin, on hääkarkki sitten kääritty tylliin tai silkkipaperiin. Rentoutukaa, naimisiinmenoa suunnittelevat. Ja naiset, jos huomaatte ystävättärenne alkavan osoittaa Bridezillan merkkejä, niin läimikää siihen natkuun järkeä. Ja jos se ei auta: PAETKAA AJOISSA!