Aikuistumattomuuteni lyö minut lamaan :(

Vilkaisin muutamia blogeja. Olen helteen lamaamana muutenkin; ja nyt lamaannun vain pahemmin, kun luen sieltä sun täältä miten ihmisen pitäisi niinsanotusti AIKUISTUA. Järkevöityä, kantaa vastuuta, kyetä pysyviin tasapainoisiin ihmissuhteisiin, kenties myös lisääntymisiin - ja mitä kaikkea siihen aikuistumiseen sitten katsotaankaan kuuluvaksi. Pelkäänpä, etten täytä minkään listan kriteerejä.

En kykene itsenäiseen elämään, koska ei ole eväitäkään. Ei jääkaapissa, eikä muutenkaan. Jos ja kun tarvitsisin apua, sitä ei kukaan tyrkytä, enkä jaksa sitä hakea. Olen siis siellä missä minun (vielä) annetaan olla, olkoon se sitten vaikka niinsanotusti toisten nurkissa. Muutenhan olisin koko ajan yksin, ja olen jo jotenkin helvetin väsynyt siihenkin. Yksinäisyydestä voi tulla pysyvä identiteetti tai eräänlainen kaikkea ihmisen olemista määrittävä leima.

Vastuullinen asioidenhoitokin on hankalaa, kun huonoimpina päivinä jopa yhden/kahden puhelunkin soittaminen on täysin ylivoimaista. Energioita ei vaan mistään saa taiottua lisää tässä reunaehtojen karsinassa missä minä pyristelen. Osan ajasta on koko- tai puolisyyllinen olo. Huonoudesta, kyvyttömyydestä, syrjäytymisestä, kelvottomuudesta, kaikesta mitä pitäisi hävetä, jos vaan jaksaisi :( Noiden tuntemusten lomassa voin pohtia pelkäänkö elämää vai kuolemaa enemmän. Muutama muukin yhtä valoisa aihe vilkkuu mielessä.

Luulisi olotilan olevan riittävän synkeä. Mutta saa sen huonommaksikin, jopa hetkessä. Niin käy aina kun kohtaan jossain täydellisesti aikuistuneen, vastuullisen, rationaalisen, nousujohteisesti elämässä kehittyneen ja aina vaan suurempiiin kehitysaskeliin tähtäävän ihmisen. "Kaikki kunnossa" voisi olla tatuoituna hänen otsaansa, mutta tatskatkin hänellä ovat jotain paljon merkityksellisempää merkkikieltä tai kuvastoa viestivää lajia. Teinejä tapasin ison lauman tänään pihalla, kun pari niistä hääräsi mopon kimpussa. Niitäkin tavallaan kavahdin, koska joukkovoimaa vastaan ei kannata ruveta kitisemään mitään. Se on pieni kavahdus, mutta tunnekokemus, jonka aikuistunut superitsenänen ihminen minussa herättää, on aito KAMMOTUS. Haluaisin huonouttani vajota maan alle. Toinen vaihtoehto on tunnustaa huonouteni reilusti ääneen ja häipyä paikalta jonnekkin suuntaan.

Ja hitto kun pyörässä ei ole valoja, sillä nyt alkaa olla jo pimiää. Tätä se on, kun kukaan ei laita eikä viritä eikä väsää eikä korjaa mulle yhtään mitään! Enkä pysty ite, kun niin monenlaiset survival- taidot on jääneet hankkimatta, ja kyllä se nyt niin vallan perkuleesti kaduttaa... Jos katuminen olis muutakin kuin energianhukkaa, niin sillä sais jo yhdet fillarin valotkin varmaan palamaan.