Blogi

Yhtä varmasti kuin torstaista seuraa perjantai, tulee muutamalta vakivittuilijalta minulle viikottainen tervehdys. Sisältö ei juuri innovatiivisesti uudistu, mutta kärppämäisen nopeasti he reagoivat tiettyihin mun profiilipäivityksiin. Lienee jonkinmoinen alert-systeemi käytössä eli kello kilahtaa heti, kun on aika ryhtyä naputtamaan viikottainen vittuiluRIVI. Minustakin yksi rivi on riittävä määrä tohon tarkoitukseen.

Olihan siellä eräs miekkonen rustannut oikein useammankin lauseen. "Olet nyt 10v. ilmoitellut siellä sun täällä. Ei taida löytyä. Minullakin on kuva sinusta." Jaha. No heitä nyt helvetissä NIIN vanha kuvatus jo helvettiin. Mitäpäs sie sillä teet, kun tuttavuutemme ei ikinä etene elävämmälle asteelle. Tai kahtele kuvaa joutessas, jos ei muuta hupia ole elämässä. Mutta asiaan! Aina toi sama kestoteema. Toistuvaisen ilmoittelun syyksi oletetaan se, että ketään/mitään EI ole löytynyt. Miksi?? Oi miksi, ihmiset? Että vaikka kuinka ennakkoluulotonta aikakautta elämme, niin ainoa sallittu kaava & malli on siis se, että ilmoituksella etsitään jotain, ja sitten se löydetään, ja sitten ilmoittelu lopetetaan. Koska muunlainen käytös on... mitä??

Kyllä 10 vuoden aikana ehtii löytyä sitä sun tätä. Yllättävästi yhä vieläkin, vaikken ole profiilejani ja tekstejäni isommin edes uudistellut. Silkkaa laiskuuttani. Ja olennaiset elämäni muutososiot voin kertoa sitten kirjoittelun jatkuessa. Jos kirjoittelu ei jatku, niin esitiedot piisasivat. Vaikka antaisin ihmisten jäädä ihmetyksensä kanssa pähkäilemään millainen hullu siellä jatkuvasti notkuukaan, niin näiden vittuilijoiden viitseliäisyys jotenkin kummastuttaa. Että NIIN paljon energiaa syydetään NIIN huonoon tarkoitukseen! Siis tämäkin heppuli, joka heittelee sieltä alemmudentuntoisesti "minullakin on kuvasi" - kuin tuo olisi joku megaluokan loukkaus. NO HEI KUULE, NIIN ON SADALLA MUULLAKIN VARMAAN. HARMI KUN SULLA EI OLE SITÄ MISSÄ NÄKYIS OIKEIN LÄSKIÄ JA LIHAAKIN. SITÄ SINÄ ET EHTINYT KOSKAAN SAADA, KOSKA DISKASIT ITSESI OLEMALLA TYMPEÄ TAI EPÄKIINNOSTAVA TAI KARKEA TAI HUONO KIRJOITTAJA. Älkää nyt jumalauta aliarvioiko älyäni ja ilmaisukykyäni kuvittelemalla, että se yksirivinen keskinkertainen tuotos saattaisi minut ekstaasiin...

On ne yksiä perkeleitä. Toisaalta sättivät, että mitäs siellä iät ja ajat notkutaan, ja toisaalta ajatuksena on näköjään vähän se, että kuka tahansa "normaali kunnon mies" pitäisi kelpuuttaa seuraksi. Ai miksikö ei?? No kun tekstuaalisesti on selkeästi kerrottu, ettei sellainen välttämättä kiehdo hirveästi MISSÄÄN mielessä. Ja tämän päivän pönttölistan kruunasi heppuli, joka totesi "Paljon sulla on tekstiä, mutta mitään ei tapahdu". Mistähän hän tietää mitä tapahtuu? Sehän ei tapahdu hänelle.

No nuo jutut nyt on ihan vaan pintascheissea, eikä oikeastaan edes jatkuvan kommentoinnin väärtejä. Kiinnostavinta on se miksi toistuvainen esiintyminen tietyillä areenoilla on ÄRSYKE, joka kirvoittaa avointa vihamielistä palautetta. Ehdotuksia, anybody? Mun täytyy vielä hiukan vaivata aivoa, että saisin kiteytettyä jonkinlaista sanallista ilmiasua sille mitä oletan/uskon/kuvittelen muhivan siellä turhautuneen 'vihapuheen' taustalla. Ai niin, pe-iltaanhan ne yleensä osuu useimmat, joten tarvitaanko jopa siihenkin rohkaisua päihdenesteen muodossa. Ensin vittuilua tuntemattomalle, ja sitten jatkamaan ilonpitoa baarissa, jossa naisille ei ehkä alle 3 promillen flänässä olekkaan yhtä helppoa suoltaa törkeyksiä. Joku niistä voi olla lupaava knekkaaja, ja tärskäyttää turpaan :)) Elämässä on riskinsä. Netissä on on niin siistii siinä mielessä.

No mikäpäs siinä - voinhan vaihteeksi HETKEKSI heittäytyä tyytyväiseksi, koska se olotila on kuitenkin hyvin pian haihtuva. Mikään maaginen mantra tai taikasana ei saa sitä jäämään päälle, koska olosuhteet ovat mitä ovat. Siinä ei rimpuilu auta.

Eilen oli unien suhteen taas vajaan unikiintiön kompensointipäivä eli totaalikoomaa melkein 12 tuntia. Siinä ajassa varmaan verensokerit ja verenpaineet jotenkin romahtavat, koska se olotila on niin armottoman voipunut ja hutera. Ärhentelykin on aivan samaa luokkaa kuin "oikeilla" diabeetikoilla liian pitkän syöntipaussin jäljiltä. Äreys kuuluu silloin vahvasti kuvioon, ja itku herahtaa itsestään. Kun sain eilen vihdoin kammettua itseni puoliväkisin normireitilleni, tuntui siltä kuin silmissä sumenisi. Aivoissa selkeästi vajaahapetusta.

Kun palasin yhäti pöpperöisenä, muori oli kasannut itseensä turhaumaenergiaa ja ryhtyi puhkumaan sitä päälleni. Koska vain nukun ja nukun, enkä saa edes pientä huonetilaa siivottua, minun on hakeuduttava laitoshoitoon. Hänellähän on jo dementikko-ukon hoidossa kylliksi ja yli voimienkin. jne. jne. "Ihmisen TÄYTYY olla masentunut, kun voi päiväkaudet röhnöttää sängyssään kuin mörön pesässä nousematta edes syömään tai juomaan." Ai-vaan.

Muori haparoi diagnoosinsa kanssa melkein oikeassa suunnassa, muttei ihan. Vierestä seuraten onkin tosi vaikeata erottaa milloin kyse on masennukseen liittyvästä runsaasta nukkumisesta (= pakenemista, koska mikään ei kiinnosta), ja milloin yliväsytyksen syyt ovat fyysisiä, kuten tässä kipu-uupumuksen ja unirytmihäiriön yhdistelmässä on. Kun ihminen on vetämätön, hän ei voi pakottautua liikkeelle ruoskien itseään jollain käskytyksillä tai komentosanoilla. Onnekseni en masennustestauskuponkeja nyt tarvitse. Muutama selkeä perusasia kertoo tilanteen laidan: Kiinnostaako jokin? Mikä kiinnostaa? Onko jotain mitä kipua uhmatenkin haluan päivittäin tehdä? Alkaako ajatus suuntautua iloa lisäävään toimintaan heti kun fyysiset voimavarat suinkin myöten antavat? Ovatko pahan ahdistuksen hetket suht nopeasti ohimeneviä vai juuttuuko niihin kiinni?

MUTTA jäljelle jää tietysti ISO ongelmakimppu, jota en pysty ratkaisemaan. Kun toimin vähillä energioilla, enkä kykene käyttämään niitä läheisteni kannalta hyödyllisiin toimiin kuten siivoukseen, ruuanlaittoon tai pyykkäykseen, olen kelvoton ja tavallaan "huollettava" itsekkin. Ilman saarnojakin siitä nousee tietynasteinen krooninen syyllistyminen. Teen toki tiettyjä avustavia taustajuttuja ja varmistelen heidän pärjäämisensä edellytyksiä, mutta sehän on kuitenkin epäolennaista, kun kokonaisuutta katsotaan. Ei minusta esim. tänä aamuna olisi ollut apua. Ukko ei jostain syystä herätellytkään muoria ottamaan normaalisti aamupalaa ja insuliineja, vaan antoi hänen korsnottaa puoleen päivään ja ateriapalvelun tuloon asti. Itse olin simahtanut joskus klo 9 aikaan, joten en ollut tilanteita valvomassa vaan unten maailmoissa. Tossa saattais diabeetikolle koomaisuus iskeä, kun dementikko ei älyä näitä juttuja. Tutkimattomat ovat hänen aivoituksensa. Toisinaan repii puoliväkisin muoria ylös jo kahdeksan jälkeen pyytämättä. Mutta hän ei mahda mitään sille ettei muista.
***
Eikä siihen salapoliisia tarvita selvittämään miten/miksi seuraavan päivän hitusen vireämpi olotila itselläni on kytköksissä siihen olenko vetänyt aamuyöstä namua naamaan, ja jos olen, niin minkä verran. Viime yönä ei ollut vedettävää, koska olin rituaalikarkkini vahingossa mässyttänyt etukäteen.

Oli jo SYYSVIIMOISTA esimakua tämän illan pyöräilyissä, koska hyytävähkö tuuli tunki usemmankin kalsarikerrostuman lävitse viiltävästi. Ei ihme, että osa kansasta rupeaa synkistymään ja hytisee kylmissään niin pahasti, ettei siihen auta kuin sauna ja riittävä määrä viunaa...

Ja viinahan voisi olla ratkaisuna niin monenlaiseen ongelmaan. Siihen turvautui viimeisenä oljenkortenaan eräskin uros, jonka kanssa sentään saatiin ajoissa (= heti) turhanpäiväiset tekstailut lopetettua. Kaveri antoi tosin reippaan & räväkän vaikutelman ehdottomalla, että olisi valmis tapaamaan vaikka ihan piankin. Sen perään sitten se strateginen niitti: "Kerrotko mittasi, painosi ja kuppikokosi. Itse olen 173/93, kaluni on 18 cm ja tosi paksu." Kiitin tiedosta, ja totesin ettei tapaamista tarvita. En siis väheksynyt hänen ELINTÄÄN, mutta toi mittojen tivaaminen on...öööööö... sanotaan vaikkapa älyllisten ominaisuuksieni räikeätä aliarvioimista tai kokonaan sivuuttamista. Mieshän ei silti luovuttanut vielä tuohon, vaan heitti ehdotuksen: "Entäs jos tuon kossua mukanani?" JUST.

Harmi hänen kannaltaan, että kossuhoukutin putosi huonoimpaan mahdolliseen saumaan. Juomisista ja juomattomuuksista on tekstaillen väännetty tuntemattomiksi jääneiden tyyppien kanssa aivan turhaa pärinää, joten kuittasin tällä kertaa asian tyynesti todeten: "Kovimmat kundit ei dokaa ollenkaan." Tulihan tossa vähän oikaistua muutamat mutkat suoriksi, mutta on toi totuus siinä missä jollekin viinan viisastava vaikutuskin. Ja se, että kovin monet tuttavuudet/suhteet/liitot/perheet/seikkailut/mestariteokset olisivat jääneet syntymättä ilman alkoholin myötävaikutusta.
***
Viime päivinä on ollut lievästi havaittavissa INNOSTUSTA kommunikointiin tavalla/voimalla, joka muistuttaa siitä miksi alunperin (netti)aikojeni alussa yleensäkin ryhdyin koko tutkimattomia reittejä ja touhuja tutkailemaan palavalla ja yhä yltyvällä innolla. Se helmeilevä hedelmällisyys, mitä luontevasti virtaava ja notkeasti toimiva viestintäyhteys kahden ihmisyksilön välillä voi tuottaa, on vertaansa vailla kokemuksellisena nautintona. Siinä jotenkin yhdistyvät asiat, jotka ovat minulle aina olleet elintärkeitä kuin hengittäminen: ilmaisu, ideavirtaus, vaikutteet, uteliaisuus, vaihtuvat virikkeet, yhteys, sanoma, sanominen.

Ja sitten laitetaan isoin kirjaimin kaikkein vaativin osuus: KUUNTELEMINEN. Jos sitä en suostu oppimaan vaikka hammasta (tai kahta) pureksien, en pääse kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen kirkkaimille lähteille, en edes lähellekkään. Jään pölisemään loputonta pitkää & syvää yksinpuheluani. Siinä kierrätän itselleni tuttuja teemoja, mutta mitään uutta tai tuoretta ei pääse syntymään omassa nupissa. Jollain tavalla mun pitää hätkähtää tai järkyttyä tai yllättyä, jotta uutta matskua lähtee muhimaan ajatusnauhalla. Kiihtyneenä ajatteleminen ei suju kovin hyvin, joten ensin pitää antaa ensireaktioiden tyyntyä ja tunnekuohujen haihtua. Nehän ON kuitenkin vain pintavaahtoa.

Latteata tai ei, haluan ikuistaa tähän oman mietelmäni:
"Jos ihminen osaa kysyä ja ihmetellä, hänen elämässään on tylsiä päiviä vähemmän kuin ilman kyseisiä taipumuksia."

No ei vainkaan! Ei karaistu meikäläisen hermo, pikemmin päinvastoin. Outoa toimintaa itseltäni on se, miten jään jumiin johonkin kommunikointituttavuuteen, jossa jo selkeästi mennään enemmän miinuksille kuin saadaan aikaan mitään myönteistä tai hedelmällistä. En edes muista milloin aloitin erään sinänsä kiinnostavan henkilön kanssa aika säännnöllisen tekstailun, vaikka yleensä haluan VÄLTTÄÄ nimenomaan tekstailua ainoana yhteydenpitomuotona. Se kun on ajatusten tai tunteiden välittämiseen aivan liian suppea ilmaisumuoto. Alinomaa tulee vääriä tulkintoja ja oletuksia. Siinä sitten intät ja selität ja vielä kerran selität että "mähän tarkoitin niinkuin sitä ja sitä". Rasittavaa ja turhaa.

No kumminkin sitä vääntämistä ja näpytystä on jatkettu, vaikka toisen ylisinutteleva "olet sellainen ja sellainen" -tyyli toisinaan on tehnyt tiukkaa. Hän esittelee omia oletuksiaan totuuksina, mikä saattaa sekin olla tekstiviestimuodon tuottamaa harhaa. Olemme pari kertaa puhuneet luurissa. Tänään hän sitten paljastaa taustasyynkin sille miksi on halunnut pitäytyä tekstailussa: "Olit ensimmäisessä puhelussa hyvin päällekäyvä. En halua sellaista. Siitä syystä tämä on tekstarisuhde." VÄÄRIN. Tämä ei ole MIKÄÄN suhde, ja tuosta sain hyvän & pätevän syyn panna vihdoin pisteen kaikelle elämäni ja ajatusmaailmani loputtomalle selostamiselle/selittämiselle sormet ruvella tekstaillen. Jos ihminen tekee päätelmänsä yhden (tuntemattomien kesken käydyn) jutustelun perusteella, niin antaa olla. Jäi vaan hieman kummastuttamaa miksi ihmeessä hän ryhtyi koko elämäntilannettaan ja ajatusmaailmaansa avaamaan tuosta lähtökohdasta. Ehkä hän sittenkin sitkeästi jahtasi ihannekuvaansa suhteesta, joka VOISI kehkeytyä. Jooei, ei voi kehkeytyä, jos ei aikaansaada ääniyhteyttä.

Muutama selkeä periaate on hyvä pitä itselläänkin takaraivossa, kun (viestintä)energiaa on rajallisesti. Jos vuorovaikutus on toistuvasti epätasapainoista ja sisältää toisen taholta vähätteleviä, jyrääviä ja määräileviä sävyjä, siinä ei ole kehittymisen mahdollisuutta. Näen tietenkin tuossa toisessa ihmisessä ITSENI, ja se on varsin opettavaista. Tajuan mikä omassa kommunikointityylissä saattaa loukata ja ärsyttää toista ihmistä, vaikka en tarkoittaisikaan. Esim. spontaani SUORUUS voi olla just tollaista "sähän olit niin päällekäyvä että se kerta riitti" -tyyppistä rehellistä näkemystä. Taitaa olla niin, että liian ERILAISET ihmiset eivät saavuta kovin mahtavaa yhteisymmärryksen tasoa - mutta eivät myöskään tietyiltä ominaisuuksiltaan ja reagointitavoiltaan LIIAN samanlaiset. Jos kummatkin räiskivät suorapuheista sarjatulta, niin kuviosta puuttuu kokonaan rauhoittava ja tasapainottava elementti, jonka avulla voisi päästä kiperistä konfliktikarikoista ylitse. Noh, tosiasiat on tunnustettava. Aina ei voi onnistua, vaikka olisi yritystäkin :((

Katselin viime viikolla alkanutta mainiota "Klikkaa mua" -sarjaa, joka on aiheensa puolesta tietysti minusta/minulle erittäin mielenkiintoinen ja kutkuttava sekä kätkätyttävä. Joku tv-kriitikontapainen kitisijä intti, että toi aihe (nettideittailun ihmeellinen maailma) ei ENÄÄ mukamas olisi ajankohtainen, kun "kukaan" ei enää kuvittele, että siellä nettideittipalstoilla pyörisi vain epätoivoisia ruikuttajaluusereita tai vonkaajia... Jaajaa... saattaahan joku vieläkin niinkin kuvitella, eikä välttämättä ole edes väärässä. MUTTA se on vain yksi pieni osa totuutta. Kaikenlaiset ihmiset suhailevat netissä, kuka milläkin motiivilla.

Tämäntyyppisten näytteiden lähettäjät voisivat hyvinkin olla mukana ko. tv-sarjan jossakin jaksossa tapaajina:

"Mies, joka sinulle nyt vastaa, on hyväkäytöksinen ja kohtelias herrasmies. Lisäksi olemukseeni kuuluu siisteys, huumorintaju ja olen myös ulospäin suuntautuva. Tupakointi ei kuulu tapoihini. Pukeudun hyvin työssä sekä myös vapaa-ajalla. Elän tasapainoista elämää, talous kunnossa, hyvä työpaikka. Ihmisissä arvostan rehellisyyttä, luotettavuutta ja avoimuutta. Minulle on myös tärkeää toisen ihmisen huomioiminen ja arvostaminen."

Kiljuuko JOKU innostuksesta tuota kuvausta lukiessaan? Tapauskohtaista varmaankin, mutta markkinointikirjeeltähän tuo vaikuttaa. Silloin kantsis tietysti funtsia KENELLE ja miksi suuntaa sitä markkinointiaan. Olen mielestäni omassa esittelynäytteessäni esitellyt ainakin muutamia sellaisia seikkoja, joiden perusteella noin tasapainoisen ihmisen seurassa voisin joko jähmettyä kauhusta tai tylsistyä puolikankeaksi. Hiukan ihmettelen miksi hän minua lähestyy; vai onko kyseessä monistustapaus = sama viesti lähetetään monille, joiden profiileista/ilmoituksista ei kenties ole luettu otsikkoa enempää.

Minä en pukeudu hyvin enkä ole tasapainoinen eikä ole talous kunnossa - mutta SE ei sinänsä ole ratkaisevinta. Lähestymistavan kliinisyys jotenkin hirvittää. Mitään inhimillistä säröä ei tunnu löytyvän. Ja minä olen NÄITÄ tapauksia aikanaan kyllä tavannutkin. Niistä kohtaamisista saisi aikaan näpäkällä käsikirjoituksella sellaista draamakomediaa, ettei joku ehkä uskois todeksi ollenkaan. Otetaan nyt ihan vaan yhtenä esimerkkinä "talous kunnossa" -tyypistä sekin ekonomitaustainen heppu, joka kahvilassa marssi tiskille, osti itselleen jotakin, ja paineli samantien pöytään. Siitä saattoi huomata, että hän on tarkan talouden mies. Kukaan tapaaja kun ei sitä ennen (eikä sen jälkeenkään) harrastanut NOIN tasa-arvoista käytöstä. Kliinisesti hän kaffekupin ääressä esitteli mieliasentojaan ja -tekniikoitaan ääneen sen näköisenä, ettei tänne nyt sentään SADAN KILSAN päästä ole tultu pelkästään jorisemaan joutavia. Kirjanpitoonsa hän sai merkata sille päivälle kyllä pitkän miikan bensakulujen muodossa, joille ei irronnut minkäänlaista vastinetta.

Ja siitähän taas tuleekin mieleeni heppu, joka aivan taivahan tosissaan kirjoitti "Kyllä minä pidän vähimmäisvaatimuksena suihinottoa, jos lähden täältä melkein sadan kilometrin päästä sinne asti tulemaan". Että sillä lailla. On se NIIN ihmeellinen ja monitahoinen ja tutkimaton se nettimaailma ettei aina meinaa todeksi uskoa..

Torjuntavoitto plakkarissa hampaan kanssa eli hieman lohjennut pinta vahvistettu ankaran namuttelun kestäväksi muovikerroksella. "Mut emmä näitä (nami)hommia lopeta.." Päätyminen/pääseminen kymmeneksi hammaskorjaamoon edellytti tottakai minulta koko yön läpivalvomista. Tuntui aivan ufomaiselta olla siihen aikaan aamupäivästä liikenteessä, ihan kuin olisin jotenkin väärällä asialla tai väärässä paikassa.
***
Mutta masentavampaan asiaan. Aivan fiksuinakin pitämäni tuttavat toistavat tiettyä (sinänsä ymmärrettävää) käytöskaavaa. Kun viestittelen ylläolevan tyylistä tarinaa eli "nyt on sitten vahvistettu hampaan namuttelunkestävyyttä", mulle pongahtaa palautussyöttönä viesti jossa kerrotaan: "Etkö siis aio ottaa opisksesi?" tai sama sanotaan kannustavampaan sävyyn: "Toivottavasti saat tuon namuONGELMAN vielä hallintaan!"
Ah ja voih. Tottelispas addiktiokin tuollaista suoraviivaisen selkeätä ohjeistusta. Päästään tyhjentävään kehäpäätelmään: silloinhan mitään addiktiota ei oliskaan.

Annettan nyt kommentit anteeksi heille, joille addiktio ei ole koskaan konkretisoitunut millään tasolla. Muistuuhan mieleeni sekin miten kävi, kun suklaaseen painottuvaa addiktitoistotapaa päädyttiin pähkäilemään jokunen vuosi sitten ns. ammattiauttajien pakeilla, ja vieläpä useassa eri yhteydessä jopa ihan tosissaan. Asiaa väännettiin ja käännettiin ja vatkutettiin, mutta minkäänlaista ratkaisuntynkääkään ei ollut kellään! ÄLLISTYTTÄVIN seuraus keskusteluista oli se, että JOKAINEN näistä kuuppa-ammattilaisista päätyi myöntämään käyttävänsä tietyn määrän namia PÄIVITTÄIN. Uskomatonta, mutta totta. Ei kai ne lämpimikseen rupea valehtelemaankaan. Tai sitten se oli huolella harkittu taktiikka: häivytetään ongelma vähättelemällä sitä tyyliin "OOOOH, otanhan minäkin Tupla-patukan päivittäin".

No sittemmin on selvinnyt jotain vielä järisyttävämpää. JOKAINEN, joka jostain syystä tai jonkin tahon lähettämänä päätyy tämmöisiin ns. arviointikeskusteluihin psyyke-alan ihmisten kanssa, saa papereihinsa VÄHINTÄÄN yhden tai kaksi persoonallisuushäiriötasoista merkkausta (=veikkausta, jotka voivat olla oikeaankinosuvia tai sitten aivan persiistä). Siksipä niillä ei ole juuri minkään vertaa merkitystä. Ja joku raukkaparka lähtee siitä paikasta itku kurkussa googlettamaan mokomaa vakavaa henkistä häiriötilaa, ja ahdistuu henkihieveriin :(( Onko toi vastuutonta vaiko vastuullista toimintaa; se riippunee aina sanojasta ja katsojasta ja tarkastelukulmasta. Keskuudessamme on ylidiagnosoituja ja alidiagnosoituja, ja niitä jotka eivät minkäänlaista diagnoosia edes ottaisi vastaankaan sekä niitä, jotka puoliväkisin VAATIVAT itselleen 'virallista' diagnoosia. Jos se elämää kirkastaa, henkistä hyvinvointia kohentaa, ja takaa mielenrauhan, niin mikäpäs siinä.

Hyödyin itsekkin tavattomasti käynneistäni - etenkin siinä vaiheessa kun päästiin päätökseen siitä etten ole kuin sekundäärisesti masentunut. Tai pikemmin taidettiin päätyä päätökseen siitä, että jokainen kroonistuneesta kipuvaivasta kärsivä ihminen ON ahdistunut ja masentunut. Häntä ei kuitenkaan voi(si) välttämättä diagnosoida varsinaisesti ahdistus- tai masennuspotilaaksi. Silti niinkin tehdään, koska kivustahan meillä monessa paikkaa ei piitata paskaakaan eli kuuloelimet sulkeutuvat sen sanan kohdalla. Sehän voi olla potilaan mielikuvitusta, ja on joka tapauksessa aina täysin subjektiivinen kokemus, jonka mittaaminen ja toteen näyttäminen on kyseenalaista. Tossakin työzargaa piisaa!

Pääsin jakamaan nämäkin mietteeni maailmalle, koska sähköpostini jämähti jumiin, juuri kun olin vasta ehättänyt lukaista vaki-inhoajani kannustavan statementin "häivy netistä, senkin haiseva vanha paksukaispaskiainen".

Otin taiteellisen vapauden hieman muokata kyseisen namulajikkeen nimeä, koska toi 'kirpeä käärö' rimmaa kivasti. Muuta KIVAAHAN siinä ei sitten ollutkaan. Irtokarkin uusiohimo iski silmille, tai siis pikemmin hampaistoon :(( Vasta viimetteeks satasella korjatusta mäsähampaasta rasahti palanen irti. Voe! Saattaa merkitä sitä, että hammas on niin pahasti mäsähtänyt, ettei se tule paikkausta kestämäänkään. Sitten onkin esissä isompi perusteellinen remppaus- ja rakennusproggis, jos sen meinaa suussa säilyttää.

JOS vielä erehdyn eksähtämään irtokarkkihyllystölle, niin valikoin vain pehmeitä lajikkeita kuten jugurttirusinoita ja tiettyjä irtosuklaakonvehteja ja hedelmämarmeladia. Ei mitään tahmakkaa natskutoffeeta tai jäystämistä vaativia zalmiakkikaloja tai kirpakoita päärynäveneitä tai pinnalta runsaasti sokeroituja marmeladineliöitä tai Tuttifrutti-hedelmänameja. Hapan, kirpeä & makea on sellainen yhdistelmä, jota kulunut kiille ja runsaasti paikatut hampaat eivät kestä. Mutta ensi yön namiseremoniaan olen varannut isohkon pussin lakukimaraa, ettei VAAN menis yhtään yökautta iliman nassutettavaa.
***
Eilisen ihmeellisen energinen olotila johtikin sitten valtaisaan lähes hypomaaniseen tekstari-inspikseen. Valvoessani naputtelin kaikenlaisille kuvioista pitempään kateissa olleille tutuille herättelyviestejä. Osahan siitä innostui kovastikin; mikä on sikäli ikävää, että jos/kun oma into ja kunto laantuu normaalille apaattiselle tasolleen, niin ei päästä etenemään viestinnässä mihinkään. Tai pirustakos mie sitä tiedän, kun en ole ennustelija!? Mutta ihan ilman ennustajan lahjojakin pystyn ounastelemaan, että noin hyvin valvotun yön jälestä jossain vaiheessa iskee taas lyijynraskas unisessio. Pakko on herätellä itseäni huomisen mittaan jossain vaiheessa tarttumaan luuriin ja perumaan (ah ja voih) jo AJAT sitten moneen kertaan siirreltyä gyneaikaa... Nyt kun on pakko käydä toi hammas-hole tsekkauttamassa perjantaina järkyttävään sika-aikaan klo 10, en pysty muuhun. Sitäpaitsi budjetti sanelee ankaraakin ankarammat faktat. Kurrrjaa.

Ahaa...palstatohtori ei sattunut lukemaan tätä blogia. Ehkä paremikin niin hänen kannaltaan. Lukijoistakaan kukaan ei TOHDI tarjota ratkaisuja, vaikka uskoisin heillä runsaastikkin niitä olevan plakkarissa. Toisen ihmisen neuvominenhan on tavallaan ilmaista terapiaa, ja hyvä tapa vaikuttua/vakuuttua omasta suhteellisen hyvästä fyysisestä ja psyykkisestä kunnosta ja terveydentilasta. Suosittelen mitä lämpimimmin.

Noh! Vakavammin puhuen: eihän visaisiin ja monisyisiin elämäntilanteen ongelmiin edes VOI olla jotain yhteen lauseeseen tai ohjeeseen kiteytyvää kirkastavaa mantraa. Sellaisethan KUULOSTAVAT kaikki hyviltä, kuten esimerkiksi: "Tee hyvinvointiasi edistäviä valintoja, luovu haitallisista riippuvuuksista." tai "Opettele kuuntelemaan itseäsi ja antamaan itsellesi parasta mahdollista." tai "Tiedosta mitä tunteita pakenet lohtusyömiseen ja vapaudu pakkotoiminnasta." jne. jne. jne. Mikä sitten hängertää? Kun ollaan omani kaltaisessa tilanteessa, nuo oivalliset ohjeet eivät enää ole ikäänkuin samalla kokemuskartalla. Noiden isojen askelien toteutukseen tarvitaan tietynasteista TERVEYTTÄ ja voimavaratasoa. Sitä ei voi kaivaa/löytää itsestään, jos sitä ei ole. Pitäisi siis aloittaa vielä paljon pienemmistä perusaskelista.
***
Nukkumaton vuorokausi veti kyllä aivan uuvuksiin. Kuten arvelin, sen päälle tulikin sitten tukevasti uneksintaa eli noin 11 tuntia putkeen. Vaikutukset tuntuvat siten, että puhe, nauru ja huumori irtoavat hereämmin kuin väsypäivinä. Olotilassa on rentoutta, joka ylivireisenä tai äreänä on täysin kateissa. Silloin provosoivasti kiskalla röökit suissa norkoavat teinitkin saavat vain iloisen vilkutuksen, vaikka odottaisivat kiivasta noitumista huudeltuaan "vitun ämmää" räkimisensä lomassa. Tuossa sen riittävän levon merkitysen näkee konkreettisesti.

Arvoisa palstalääkäri ja/tai -psykologi. Kerron tässä tyypillisestä päivästäni - ja kuulisin sitten mielelläni ammatti-ihmisen kommentteja siihen mitä asioita voisin korjata, ja miten. Siispä:

Edellisen vuorokauden unet ovat jääneet muutamaan huteraan tuntiin, joten saatuani unen päästä kiinni joskus klo 7 aikaan aamulla, nukunkin sitten yhtäjaksoisesti noin klo 15 asti. Silloin nappaan kännykkäherätyksen pois päältä, ja jatkan raskasta nukkumista puoli viiteen asti. Silloin syön aamupuuron ja otan verenpaine- ja kipulääkkeen. Olen edelleen voipunut ja uupunut, joten jatkan nukkumista noin iltakuuteen asti. Sitten onkin lounasaika. Tähän asti kaikki on sujunut hyvin, koska en ole vaihtanut Alzheimer- dementikon kanssa sanaakaan, eikä niinoleen riitatilannetta ole päässyt syntymään. Nyt tulee kuitenkin ongelma, koska äitini kädet ovat kiinni sienten putsauksessa. Hän pyytää isääni vaihtamaan tv:n kanavalle, jolla BB-extra alkaa. Ukko painelee namikoita käskyn mukaan, mutta saa vain koko digiboksin pimenemään.

Tässä vaiheessa tapahtuu VIRHE. Ponnahdan keittiöstä olohuoneeseen, ja kommentoin tilannetta sanoen "Niin, ei se aina onnistu tuon namikan käyttely, vaikka se saattaa näyttää vaivattomalta napsuttelulta." Ukko vetäisee hyper-raivarit, ja tällä kertaa ilmaisee suuttumuksensa vetäytymällä hänelle tyypilliseen katatoniseen sänkymurjotukseen. Samaan oirekuvaan kuuluu yleensä myös se, että hän kieltäytyy syömästä ja puhumasta. Äitini saa sitten itku kurkussa marttyyrina maanitella ja lepytellä äkäilijää. Tämä kuvio tosin on heidän keskinäisessä dynamiikassaan ollut AINA mukana, ja muistisairaus korostaa tiettyjä kielteisiä luonteenpiirteitä ja toimintatapoja. Toinen tyypillinen reagointitapa konfliktitilanteessa on se, että isäni käskee minun painua helvettiin, koska hän on isäntä talossa, tai ulisee suureen ääneen, että hänen on lähdettävä vaivaistaloon, koska hän ei saa olla kotonaan, ja kaikki askareet ovat minulle niin perkeleen vaikeita. (Yksin hän ei pärjäisi päivääkään, koska sairauden lisäksi elämänmittainen täyspassaus aiheuttaa sen, ettei hän saa edes jääkaapista otettua yhtään kippoa eikä laitettua niitä sinne takaisin.)

Äitini aloittaa äänekkään vollotuksen siitä miten hän kuolemansairaana joutuu vielä sienetkin putsaamaan (koska ne oli PAKKO ottaa vastaan, kun veljen vaimo toi, koska ei voi sanoa totuutta että ei jaksa mitään ylimääräistä) ja tekemään koko ajan kompromisseja murjottajan kanssa, ja olemaan varpaillaan ettei suututa sitä väärällä äänensävyllä. Ja sitten ei voi edes radiotakaan päivisin pitää päällä, kun minä olen nukkumassa, ja saatan ärähtää siitä äänihäiriöstä. Enkä ole kyennyt koskaan huonettani siivoamaan kunnolla enkä ole ikinä halunnut edes opetella ruuanlaittoa enkä kykenisi päivääkään selviytymään itsenäisesti mistään. Elämäni on ollut niin helppoa, kun ei ole tarvinnut oikein oikeita töitäkään tehdä ikinä. Ja itse olen oman elämäni pilannut juomalla ja elämällä holtittomasti, ja hankkimalla itselleni molempien polvien nivelrikon, kun en ole kyennyt laihduttamaan edes kahtakymmentä kiloa. Ja nyt hänen täytyy käyttää arkkurahansakin, koska kaupunki on nostanut kotihoidon ja ateriapalvelun hintoja niin paljon, ettei eläke riitä edes niihin.
***
En ehdi mitata verenpainetta, mutta arvelen alapaineen huitelevan jossain sadan kieppeillä, kuten yleensä. Kova kipulääkitys heikentää verenpainelääkityksen tehoa, mutta ilman kipulääkkeitä ei voi elää eikä liikkua eikä olla. Oikeastaan vahvempiin pitäisi siirtyä. Ongelmana on se, etten pääse koskaan laboratoriokokeisiin enkä lääkärien vastaanotolle, koska en kykene pääsemään päiväsaikaan liikkeelle, ellen valvo edeltävää yötä. Jos valvon, niin kertyneen univajeen ja ylirasituksen korvaamiseen menee 2-3 vuorokautta, jolloin toimintakykyä ei ole lainkaan. Noin valtavan väsymyksen syyt olisi tietysti selvitettävä. Kyseessä kun ei ole "en viitsi nousta" -ongelma, vaan "en pääse ylös, vaikka yrittäisin" -tilanne. Korkea verenpaine, esi-metabolinen oireyhtymä, ankarat kivut ja ankarien kipulääkkeiden sivuvaikutukset ovat vaikuttamassa tilanteeseen. Onneksi yleisen elämäntilanteen tuottama ahdistus on nyt lyhytaikaisempaa, koska niin iso osa ajastani menee unessa. Voisin tietysti yrittää pyrkiä julkiselle puolelle ns. masennushoitajalle. Hänen luonaan saa käydä 5-6 kertaa keskustelemassa, mutta nekin ovat virka-aikana, joten ongelma on sama kuin muutenkin: en ole hereillä.

Ai niin, kyseisenlainen unirytmitys on nyt jatkunut puolisentoista vuotta, ja viivästynyt edelleen, eli se ajankohta, jolloin pääsen yrittämään nukkumista, on siirtynyt aina vain eteenpäin. Elimistöni ja pääni tuntuvat vaativan 9-10 tunnin unet - tai sitten mennään tällä viime aikojen syklillä: joka toinen vuorokausi noin 12 tuntia unta, ja seuraava vuorokausi sitten saattaa jäädä 4-6 tuntiin tai kokonaan ilman. Olen kuullut ja lukenut, että kroonistuessaan tämmöiset viivästyneen vuorokausirytmityksen ongelmat ovat erittäin vaikeasti korjattavissa. Terve ihminen vielä voisi jossain määrin yrittää pakottautua liikkeelle riittämättömän levon jälkeen, mutta näillä omien sairauksien reunaehdoilla se ei kertakaikkiaan onnistu.

Ai niin, olen köyhä ja sinnittelen niukalla perustulolla, joten en voi hakea kovin usein vaihtoehtoisia palveluja tai näkemyksiä yksityisiltä terveyspalvelujen tuottajilta. En voi myöskään kustantaan itselleni fysikaalistra hoitoa tai hierontaa, joka olisi välttämätöntä pahojjen niskavaivojen takia. Nehän ovat osaltaan seurausta kyynärsauvojen käytöstä ja rangan virheasennoista. Vaikka lääkäri kirjoittaisi lähetteenkin, niin sv-korvauksen jälkeen jää silti liikaa hintaa hoitokerralle. Toimeentulotukenahan tiettyjä terveydenhoitomenoja korvataan, mutta jatkuvan uupumuksen takia olen ollut kyvytön hakemaan edes perustoimeentulotukea, koska sen vaatima virastobyrokratia ja paperirumba on todella raskasta.
***
En nyt ehdi ajanpuutteen vuoksi tarkemmin kuvata terveystilannettani ja oireitani, mutta ehkä tästäkin pikaisesta katsauksesta jonkinlaisen käsityksen saa. Luen todella mielelläni ratkaisuehdotuksia, joita asiantuntijoilta varmasti löytyy. Haluan kuitenkin vielä tähdentää, että mikään "Sinun täytyy reipastua ja ryhtyä tosissasi korjaamaan ongelmaa" -tyyppinen neuvo ei auta, koska jos minulla sellaisiin riittäisi voimavaroja, olisin tarvittavia korjauksia jo toteuttanut. Voimavarat eivät ikävä kyllä riitä likimainkaan edes päivän välttämättömimpiin toimintoihin.

Sekoitan ampiaisparkojenkin vrk-rytmin. Pöytälamppuni valo välkkyy niiden pesään parvekesohvaan, ja saa ne kiivaasti pyrkimään kohti valonlähdettä. Ikkunalasin täydeltä niitä ryömii ja raaputtaa ja kaaputtaa. Jokaöinen ilmiö ollut kesän ajan. Pesä olisi pitänyt havaita ja hävittää jo keväällä, sillä nyt aktiivisena aikana se ei onnistu. Viime yö oli niin kalsea, että amppariparat eivät kohmeisina päässetkään takaisin pesään, vaan jähmettyivät ikkunani väliin. Osa pääsi jostain rakosesta tunkeutumaan sisään, ja aloitti pörinänsä. VIUH MÄISKIS SLÄM - siinä aamuyö menikin niitä listiessä. En tunne enää armoa, koska ampiaistaisto käy jo hermoille kertakaikkiaan.

Isäukkohan sitten hömelöinti-tyylillään lähti päivällä huitomaan kärpäslätkien kanssa kaksin käsin ja suihkimaan jotain ötökkätököttiä sinne sohvapesän suuntaan. Huono homma! Siitähän ampparit vaan vimmastuvat ja ärsyyntyvät. Nappasivat ukolle pari pommia nokkaan. Syksyn kylmetessä kuulemma yhdyskunnan työläiset kaikki kuolevat, ja pesään jää vain kuningatar. Siinä vaiheessa se on rempaistava irti ja tuhottava. Parvekkeen käyttö oli koko kesän ajan tuon riesan takia melko rajoitettua. Näin se luonto ihmeineen on kaupungissakin usein yhtä lähellä kuin pyöräilypolullani seissyt pupu, joka tänäänkin tuokion tuijottaa tapitti minua kaikessa rauhassa kunnes lähti laiskasti loikkimaan lähimpään puskaan.
***
Budjettihan meneekin tosiaan katastrofiksi jo tässä vaiheessa, kun muutamat pakolliset laskut ja lääkkeet on makseltu. Nyt on ruvettava päivittäisiä kuluja tosissaan karsimaan; kaikkia näitä tapapaheita (raaputusarvat, rituaalinamit yms.) Eipä tarvitse lähteä ihan heti yksityiselle lääkäriasemalle kyselemään näkemyksiä tämän vuorokausirytmityksen korjaamiseen tai muuhunkaan. Ei yksinkertaisesti ole varaa.