Pitäisikö heittäytyä tyytyväiseksi..?

No mikäpäs siinä - voinhan vaihteeksi HETKEKSI heittäytyä tyytyväiseksi, koska se olotila on kuitenkin hyvin pian haihtuva. Mikään maaginen mantra tai taikasana ei saa sitä jäämään päälle, koska olosuhteet ovat mitä ovat. Siinä ei rimpuilu auta.

Eilen oli unien suhteen taas vajaan unikiintiön kompensointipäivä eli totaalikoomaa melkein 12 tuntia. Siinä ajassa varmaan verensokerit ja verenpaineet jotenkin romahtavat, koska se olotila on niin armottoman voipunut ja hutera. Ärhentelykin on aivan samaa luokkaa kuin "oikeilla" diabeetikoilla liian pitkän syöntipaussin jäljiltä. Äreys kuuluu silloin vahvasti kuvioon, ja itku herahtaa itsestään. Kun sain eilen vihdoin kammettua itseni puoliväkisin normireitilleni, tuntui siltä kuin silmissä sumenisi. Aivoissa selkeästi vajaahapetusta.

Kun palasin yhäti pöpperöisenä, muori oli kasannut itseensä turhaumaenergiaa ja ryhtyi puhkumaan sitä päälleni. Koska vain nukun ja nukun, enkä saa edes pientä huonetilaa siivottua, minun on hakeuduttava laitoshoitoon. Hänellähän on jo dementikko-ukon hoidossa kylliksi ja yli voimienkin. jne. jne. "Ihmisen TÄYTYY olla masentunut, kun voi päiväkaudet röhnöttää sängyssään kuin mörön pesässä nousematta edes syömään tai juomaan." Ai-vaan.

Muori haparoi diagnoosinsa kanssa melkein oikeassa suunnassa, muttei ihan. Vierestä seuraten onkin tosi vaikeata erottaa milloin kyse on masennukseen liittyvästä runsaasta nukkumisesta (= pakenemista, koska mikään ei kiinnosta), ja milloin yliväsytyksen syyt ovat fyysisiä, kuten tässä kipu-uupumuksen ja unirytmihäiriön yhdistelmässä on. Kun ihminen on vetämätön, hän ei voi pakottautua liikkeelle ruoskien itseään jollain käskytyksillä tai komentosanoilla. Onnekseni en masennustestauskuponkeja nyt tarvitse. Muutama selkeä perusasia kertoo tilanteen laidan: Kiinnostaako jokin? Mikä kiinnostaa? Onko jotain mitä kipua uhmatenkin haluan päivittäin tehdä? Alkaako ajatus suuntautua iloa lisäävään toimintaan heti kun fyysiset voimavarat suinkin myöten antavat? Ovatko pahan ahdistuksen hetket suht nopeasti ohimeneviä vai juuttuuko niihin kiinni?

MUTTA jäljelle jää tietysti ISO ongelmakimppu, jota en pysty ratkaisemaan. Kun toimin vähillä energioilla, enkä kykene käyttämään niitä läheisteni kannalta hyödyllisiin toimiin kuten siivoukseen, ruuanlaittoon tai pyykkäykseen, olen kelvoton ja tavallaan "huollettava" itsekkin. Ilman saarnojakin siitä nousee tietynasteinen krooninen syyllistyminen. Teen toki tiettyjä avustavia taustajuttuja ja varmistelen heidän pärjäämisensä edellytyksiä, mutta sehän on kuitenkin epäolennaista, kun kokonaisuutta katsotaan. Ei minusta esim. tänä aamuna olisi ollut apua. Ukko ei jostain syystä herätellytkään muoria ottamaan normaalisti aamupalaa ja insuliineja, vaan antoi hänen korsnottaa puoleen päivään ja ateriapalvelun tuloon asti. Itse olin simahtanut joskus klo 9 aikaan, joten en ollut tilanteita valvomassa vaan unten maailmoissa. Tossa saattais diabeetikolle koomaisuus iskeä, kun dementikko ei älyä näitä juttuja. Tutkimattomat ovat hänen aivoituksensa. Toisinaan repii puoliväkisin muoria ylös jo kahdeksan jälkeen pyytämättä. Mutta hän ei mahda mitään sille ettei muista.
***
Eikä siihen salapoliisia tarvita selvittämään miten/miksi seuraavan päivän hitusen vireämpi olotila itselläni on kytköksissä siihen olenko vetänyt aamuyöstä namua naamaan, ja jos olen, niin minkä verran. Viime yönä ei ollut vedettävää, koska olin rituaalikarkkini vahingossa mässyttänyt etukäteen.

Kirjoitettaessa soi UB 40