Blogi

Muori ollut kuluneen viikon kotosalla voipuneena ja uupuneena. Jaksaa kuitenkin jaella toimintaohjeita vaikka punkan pohjaltakin. Eipä huushollitouhuista tietysti muuten mitään tuliskaan. Eikä meinaa oikein tulla nytkään. Joku pikku siivousprojekti käy ihan yli voimien, ja pyykinpesun kaltaiset operaatiot jäävät useimmiten ajatuksen tasolle. Tänäänkin olotila oli äreä ja nyreä, kun tiesin että pakollinen rasittava kauppareissu on edessä. Piiiiitkän listan kanssa puotiin keräämään tavaraa kärryyn, ja sitten vielä päälle lisäetuna moitteet väärinvalituista tai unohdetuista elintarvikkeista :(( Pääasia, että homma tuli hoidettua. Isäukkohan hoiti raskaimman osuuden eli kassien kantamisen ja tavaroiden roudaamisen kylmäkellariin. Liukenin paikalta, koska se setvimisvaihe kahden hermostuneen ja huonomuistisen touhutessa ostoskuorman kimpussa on..öööö...raastava.

On tässä muutakin raastavaa. Jos jaksaisin ahistua, niin ahistuisin. Ystäväni ei vieläkään ota yhteyttä. Olen henkisesti orpona. Ei tunnu kivalta. Riipaisee. En voi ruinata viestejä. Mitä voin tehdä? Nothing. Toinenkin haastava ja raastava asia on ilmassa. Olen joutunut vertaistukiyhteisössä tietyllä tavalla eristyksiin ja "boikotoinnin" kohteeksi. Parjauskampanjan primus motor on muuan immeinen, jolle tuli kerrottua suoraan päin näköä käsityksiä hänen toimintatavoistaan (= takanapäin marina, juorukierräys, mollaaminen, vähättely, manipulointi). Pelottava täti. Varmaan monen mielestä arvostettu ja kunnioitettava neuvonantaja - mutta minun kannaltani pelottava tapaus, josta kantsii pysytellä etäällä. Suora konfliktikin olisi helpompi sietää kuin tuollainen takanapäin tapahtuva toiminta. Hassuinta, että hän kuuluvasti julisti siirtyneensä toisen ryhmän jäseneksi; ja silti jaksaa tarmokkaasti sekaantua ryhmämme asioihin...

Putosin kielteiseen ajatuskuoppaan, kun vimmastuin. Sehän ei auta. Pitää erottaa ajatukset, tunteet ja ASIAT. Se helpottaa. Olen pohtinut perusasioita. Ryhmä ei tarvitse MINUA, vaan minä tarvitsen sitä. Palvelutehtäväni ei kuitenkaan saa olla mikään itseisarvo, joten siitä voisin vaikka luopua, jos tarpeen on. Samallahan se on kuitenkin hoitoa itselleni. Jo paikalle meneminen siis. En turhaudu, vaikkei muita kokoukseen ilmaantuisikaan. Tehokas "kampanjointi" lienee vaikuttanut siihen asiaan. Jotenkin outoa, että saman ongelman kanssa kamppaileva ihminen VOI mennä ääneen sanomaan uudemmille tulokkaille ohjeistuksena: " Teidän ei kannata mennä kokoukseen silloin kun sejase henkilö on illan vetäjänä." En ymmärrä mitä tarkoitusta tuo palvelee, ja miten se ketään auttaa tai hyödyttää?? Perusteluksi ei koskaan voi riittää se, että tätä sanojaa on loukattu, tai että hän pitää minua muutenkin vihattavana kusipäänä. Sellaisia ajatuksiahan on vuorotellen jokaisella. Ryhmätoiminnan pitää perustua yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin. Niiltä lähtee kyllä pohja pois, jos (näkymätöntä) valtaa käytellään sen pohjalta mikä ketäkin milloinkin vituttaa. Mutta NIINHÄN me ihmiset toimimme. Masentavaakin joo, mutta totta.

Nuo kähminnät ja hämmentelyt eivät kuitenkaan liian suurta painoarvoa voi saada. Olen paljon kovempien tosiasioiden äärellä. Eri elämäntilanne kuin näillä hämmentäjillä. Olen saanut ahdistua, itkeä, pelätä, rukoilla, toivoa ja olla toivottomana. Elämän rankimmat peruskysymykset ovat joka päivä käsillä ja käsittelyssä. Siinä voimia koetellaan. Jos ja kun kohtaan jonkun nyrpistelijän, voin kysyä reilusti: "Mutta mikä on sun ASIASI?" Jos asia on ohimenevä tunne tai vaihtuva mielipide, niin hohhoijaa...

Ja kyllä täällä (n)ahistuu tämmöinen isompikin ihminen. Siis toisinaan. Muulloinhan pienuus ja tuttuus ja luonnonläheisyys yms. ovat pelkästään myönteisiä asioita. Mutta eivät ole silloin kun juuri se pienuus kypsyttää totaalisesti. "Räpäräpä sehän oli se joka teki silloin sitä ja sitä ja toihan oli sen ja sen eksä ja toihan oli aikanaan hommissa siellä kaupassakin... jne. jne." Näitä jauhavat (toisiinsa kyllästyneet?) pariskunnat ja kioskilla/kaupassa kohtaavat tuttavat ja tietenkin torilla kaikesta kaiken tietävät paikalliset eukot ja ukkelit. Tarkoitus ei ehkä ole paha, mutta utelaisuus ei missään tapauksessa ole myöskään hyväntahtoisuuden motivoimaa. Eniten näitä päivystäviä juorujen kierrättäjiä kiinnostavat aina toisten vaikeudet ja harmit ja kolhut ja töppäilyt ja sairaudet.

Kivun ja väsymyksen takia kärttyinen ihminen (= mie) jotenkin vielä yliherkistyy kaikelle urkinnalle ja takanapäin pölötykselle. Missä kaksi kohtaa, niin kolmannesta puhutaan. Kai se on riskittömämpää kuin kertoa jotain todellista itsestään tai keskittyä hetkeksi kuuntelemaan tuttavan kuulumisia keskittyneesti ja vilpittömästi kiinnostuneena.

Kai sekin minua rassailee, että noiden kepukoiden käyttäjänä altistun jotenkin automaattisesti ekstrahuomiolle heti kun astun ihmisten ilmoille. Puolisen vuotta kyynärsauvontaa riittää siihen ettei enää juurikaan kuulu "Mitäs SULLE on sattunut" -kyssäriä. Mutta samalla sitten siirryn johonkin hevonvitun puolisäälittävään vammaiskategoriaan. Kornia. Kyynärsauvat ja kepithän on vain apuvälineitä. Kai ne pelottavat ihmisiä. Siksi muutamankin ohikulkijan pitää mun kohdalla vielä oikein sitä omaa rivakkaa askellusta jouduttaa ikäänkuin demona siitä että "minä tässä näin terhakkaana porhallan menemään kovalla kiireellä". Porhaltaja saattaa seuraavassa hetkessä tömähtää turvalleen tai selälleen jäätikköiselle kadulle, ja siirtyä sauvojenkäyttäjäksi itsekkin, tai pyörätuoliin tai mitä vaan. Elämän pelin arvaamattomuus ja viehätys piilee siinä, että lähes kaikessa osat tosiaankin saattavat vaihtua hetkessä, joskus jopa ihan sekunneissa.

Oma osani menneen viikon osalta joutais kyllä vaihdantaan ja sukkelaan. Muori kiidätettiin piipaa-autolla lähikaupunkiin sairaalaan viikko sitten. Alkoi taas tuttu tuskainen kiristävä kierre: ahdistusta, jäytävää lamaavaa pelkoa, hermoilua, tuskaisuutta, valtavaa väsymystä ja riittämättömyyttä tosiasioiden kestämisen äärellä. Tämän sortin 'realiteettiterapiaa' elämä nyt on silmille heitellyt. Muuan tuttava kuulemma opiskelee ihan oikeasti tuota realiteettiterapiaa, mutta siihen lajiin en ole perehtynyt. En tiedä voisiko se minua mitenkään auttaa; kun en meinaa hengissä tai järjissäni selviytyä näistäkään realiteeteista ja niiden kirpaisevista vaikutuksista. Uu-uu-uuvuttavaa.

Ja taas "jaan ajatukseni koko maailmalle". Liekö kovinkaan viisasta, mene ja tiedä. Parasta kun ei ehätä miettimään sitä, vaan ryhtyy tykittelemään tekstiä omasta päästään. Ou jees.

Joinakin päivinä ensimmäisten superkirkkaiden kevätpäivien aurinko LOISTAA suorastaan räikeänä silmiin, mutta tavanomainen yleensä näihin aikoihin ilmaantuva tavaton valoahdistus loistaa poissaolollaan... toistaiseksi. Kyse ei ole mistään maagisesta ihmeparantumisesta - vaan pikemminkin siitä, että erään kipurohtoni bonusvaikutuksena on eriasteisten ahdistusten lievittyminen.

Mutta nyt JOS olisin ahistumaisillani, niin aiheitahan piisaisi toki. Syvällinen sydänystäväni enimmäkseen viestirintamalla vaikenee, tai lähettää korkeintaan hätäisiä parin rivin lakonisia velvoitetekstejä. Niitäkin melkeinpä pitää ruinata. Mies on ilmeisesti edelleen masentunut, turtunut ja/tai henkisesti uupunut. En voi tietää sitä, koska hän ei kerro mitään. Ei ehdi tai ei halua tai ei jaksa... Aikanaan (tai siis näiden noin seitsemän vuoden aikana) olen tuosta aiheesta muutamatkin tuliset ja itkuiset pärinät pitänyt. Nyt en jaksa ryhtyä känisemään moisesta. Ihmisen tilanne on se mikä se on. Minun kiukutteluni tai vaikerteluni ei vaikuta siihen yhtikäs mitään. Korkeintaan pidentää vaikenemisen kestoa.

Sitten tämä 'tuleva ex-poikaystäväni'. Hän on taas tiiviisti keikkatouhuissaan ja valmistautuu lähtemään kauemmas pohjoiseen. Hänenkin kuulumisensa pitää lukea netistä orkesterin kotisivuilta tai jostain vastaavasta paikasta. Tuntuu turhauttavan pöljältä toljotella kirjoituksia ruudulta kuin joku fanipalvoja, joka posket hehkuen etäältä ihailee kohdetaan ja seurailee sen edesottamuksia :(( No minkäpäs näille tekee. En ole ennenkään voinut kauko-ohjailla yhdenkään (iältään) aikuisen miehen tekemisiä, menemisiä, naimisia tai muita valintoja.

Omituista olisi minunkin ruveta marisemaan oikein urakalla liveviritysten puutoksista. Kun hätääsesti ehkä just jaksan jonkun kanssa jutustella luurissa, jos edes sitäkään. Riippuu sekin vahvasti päivästä. Jos innostun, niin yhtä nopeasti väsähdänkin. Voimat ja jaksamistasot eivät vaan yksinkertaisesti riitä! Siksi mun pitää sitten välistä ruveta vähän niinkuin kadehtimaan toisten aktiivisempaa elämänotetta ja heidän jaksamisiaan ja tekemisiään ja reissuamisiaan ja heidän fantastisen glamoröösiä elämäänsä. Enemmän (tai yhtä paljon!) toi keikkatouhukin on kovin raakaa duunia ja ravaamista ja hikeä ja valvomista ja väsymistä. Vähempi on sitä glooriaa ja hurmosta ja kannustuskuorojen suoraa huutoa ja suosion säihkeessä paistattelua. Tai sitten homma on loputonta istumista pitkillä bussitaipaleilla.

Enhän mä itse mihinkään pitemmille retkille haikaile. Saan elämykset & kicksit varsin hyvin jo bussikiepeistä lähireiteillä. PAITSI silloin kun joudun keskelle pahinta iltapäivän teinihelvettibussiruuhkaa. Harmonia ja maltillisuus häipyvät mielestäni sillä hetkellä hevonkuuseen. En kestä niitä yliaktiviisia räkiviä räpättäjäpimatsuja. En en en. HUOH.

Menin elintaparyhmään, koska monen vuoden ajan oli aikomus mennä, joten nimeni oli listoilla. Turhaan, totean nyt. Mutta jos en olisi KERTAAKAAN mennyt, niin enpä olisi tiennyt. Myönteisesti herätteleväksi ja motivoivaksi tarkoitettu ryhmä vaikutti minun kohdallani aivan päinvastoin. Parituntinen sessio tuotti keskivaikean raivotilan ja parin vuorokauden migreenin. Näköhermo ärtyi eikä silmiä voinut avata. Punkan pohjalla makoillessa oli tilaisuus pohdiskella elämäntapakysymyksiä, sen minkä horrostilalta kykenin. Jotenkin oivalsin, ettei lautasmallien tai vyötärönympäryksien miettiminen palvele mun tämän hetken elämäntilanteessa mitään tarkoitusta. En liioin jaksa/viitsi ryhtyä hyödyttömään inttelyyn siitä voiko addikti korvata suklaatin hedelmällä (ei voi, ja siksipä hän ottaakin molemmat!) tai miten kimppuun iskevä mielihalu voidaan hallita tai selättää. Vai voidaanko...

Homman ideana on hakea muutosta. Mun jatkuvana 'urakkana' on selviytyminen. Muutosenergioita ei oikein löydy, eikä siinä taida auttaa vetäjien terävän pirtsakasti viskomat kommentit tyyliin "NIIN..elämähän ON valintoja". Minun hyvinvointiani edistävä valintani on hauskuuden ja naurun hakeminen.