Mistä ihmeestä (miestä) kevätvipinää(n)

Ja taas "jaan ajatukseni koko maailmalle". Liekö kovinkaan viisasta, mene ja tiedä. Parasta kun ei ehätä miettimään sitä, vaan ryhtyy tykittelemään tekstiä omasta päästään. Ou jees.

Joinakin päivinä ensimmäisten superkirkkaiden kevätpäivien aurinko LOISTAA suorastaan räikeänä silmiin, mutta tavanomainen yleensä näihin aikoihin ilmaantuva tavaton valoahdistus loistaa poissaolollaan... toistaiseksi. Kyse ei ole mistään maagisesta ihmeparantumisesta - vaan pikemminkin siitä, että erään kipurohtoni bonusvaikutuksena on eriasteisten ahdistusten lievittyminen.

Mutta nyt JOS olisin ahistumaisillani, niin aiheitahan piisaisi toki. Syvällinen sydänystäväni enimmäkseen viestirintamalla vaikenee, tai lähettää korkeintaan hätäisiä parin rivin lakonisia velvoitetekstejä. Niitäkin melkeinpä pitää ruinata. Mies on ilmeisesti edelleen masentunut, turtunut ja/tai henkisesti uupunut. En voi tietää sitä, koska hän ei kerro mitään. Ei ehdi tai ei halua tai ei jaksa... Aikanaan (tai siis näiden noin seitsemän vuoden aikana) olen tuosta aiheesta muutamatkin tuliset ja itkuiset pärinät pitänyt. Nyt en jaksa ryhtyä känisemään moisesta. Ihmisen tilanne on se mikä se on. Minun kiukutteluni tai vaikerteluni ei vaikuta siihen yhtikäs mitään. Korkeintaan pidentää vaikenemisen kestoa.

Sitten tämä 'tuleva ex-poikaystäväni'. Hän on taas tiiviisti keikkatouhuissaan ja valmistautuu lähtemään kauemmas pohjoiseen. Hänenkin kuulumisensa pitää lukea netistä orkesterin kotisivuilta tai jostain vastaavasta paikasta. Tuntuu turhauttavan pöljältä toljotella kirjoituksia ruudulta kuin joku fanipalvoja, joka posket hehkuen etäältä ihailee kohdetaan ja seurailee sen edesottamuksia :(( No minkäpäs näille tekee. En ole ennenkään voinut kauko-ohjailla yhdenkään (iältään) aikuisen miehen tekemisiä, menemisiä, naimisia tai muita valintoja.

Omituista olisi minunkin ruveta marisemaan oikein urakalla liveviritysten puutoksista. Kun hätääsesti ehkä just jaksan jonkun kanssa jutustella luurissa, jos edes sitäkään. Riippuu sekin vahvasti päivästä. Jos innostun, niin yhtä nopeasti väsähdänkin. Voimat ja jaksamistasot eivät vaan yksinkertaisesti riitä! Siksi mun pitää sitten välistä ruveta vähän niinkuin kadehtimaan toisten aktiivisempaa elämänotetta ja heidän jaksamisiaan ja tekemisiään ja reissuamisiaan ja heidän fantastisen glamoröösiä elämäänsä. Enemmän (tai yhtä paljon!) toi keikkatouhukin on kovin raakaa duunia ja ravaamista ja hikeä ja valvomista ja väsymistä. Vähempi on sitä glooriaa ja hurmosta ja kannustuskuorojen suoraa huutoa ja suosion säihkeessä paistattelua. Tai sitten homma on loputonta istumista pitkillä bussitaipaleilla.

Enhän mä itse mihinkään pitemmille retkille haikaile. Saan elämykset & kicksit varsin hyvin jo bussikiepeistä lähireiteillä. PAITSI silloin kun joudun keskelle pahinta iltapäivän teinihelvettibussiruuhkaa. Harmonia ja maltillisuus häipyvät mielestäni sillä hetkellä hevonkuuseen. En kestä niitä yliaktiviisia räkiviä räpättäjäpimatsuja. En en en. HUOH.

Kirjoitettaessa soi Leann Rimes