Blogi

Joo se vanha KUNNON aihe: KUN ON TUNTEET, ja mitäs niiden kanssa sitten teet... Viisaat (?) sanovat, että tunteihan tulee ja menee kuin nousu- ja laskuvettä tai meren aaltoja. Turha jumittua liikaa, parempi pyrkiä/pystyä tarkkailemaan vähän niinkuin ulkopuolisena. Mutta siinä piilee dilemma. Miten tarkkailla "ulkopuolisena" tunteita, jotka mellastelevat oman pään ja sydämen SISÄpuolella? Tekeekö niistä johtotähden vai kompassin vai merikartan - vai antaako niiden jäädä vain kiehtovaksi sivuääneksi, jonka komentoja ei tarvitse noudattaa.

Miten nyt sitten tekeekin, pitkästä niukkojen tunteiden kuivahkosta kaudesta havahtuminen on huikaiseva ja häikäisevä ja kipeää tekevä tapahtuma. Heräämistä, kärsimistä, riemua, raastinrauta sisikunnassa. Kun elämässä on ihminen, jonka haluaisin olevan elämässä. Siis yleensä. Hän kuitenkin puhuu jatkuvasti elämänsä päättämisestä/päättymisestä. Ei uhkaillen tai sääliä ruinaten, vaan enemmänkin rauhalliseen toteavaan sävyyn. Niin paljon saavutettu ja menetetty. Voimat huvenneet, ja mielekkyyden tuntukin. Kitkerä kamppailu ja selviytymistaisto ei jaksa maistua. Merkityksettömyyden tuntu vaivaa ja ahdistaa.

Mitä niihin kaikkiin sanoisin. Ettäkö "Älä nyt, kun olet NOIN hyvä tyyppi ja ihana ihminen ja seksikäs ja mahtava persoona." Kaikki sanomiset tuntuisivat latteilta. Kyse on kuitenkin ihmisen omasta valinnasta ja ratkaisusta. Voin antaa kannustusta ja yrittää konkretisoida ongelmien mittakaavaa ja kokoluokkaa. Toisen ihmisen ahdistusta ja elämänväsymystä en voi poistaa tai kyseenalaistaa. Ei väkisin voi ryhtyä innostumaan elämästä ja kokemaan iloa. Tiedän sen itse todella hyvin. Jaksamattomuus ja kyvyttömyys voi olla musertavaa. Ja samalla jokin toivon kipinä kuitenkin lepattelee. Sitä voin jotenkin pyrkiä voimistamaan, jos osaan. Puhun ja kuuntelen ja kosketan ja pidän yhteyttä ympäri vuorokauden, jos siitä tuntuisi olevan apua. Niinä hetkinä EN ajattele kertaakaan että "Ääh, tätä mä en jaksa." Eihän se heikoilla oleva epävarma ihminenkään jaksa, mutta ei pääse pakoonkaan itseään.

Raivostuttavaa. Ahistavaa. Lamaannuttavaa. Veren kiehauttavaa ja seisauttavaa samalla kertaa. Törmääminen aina SAMOIHIN ylisuulaisiin hyper-ylimielisiin teinimimmeihin. Haluavat haastaa ja provosoida ja yllyttää vimmastumaan. Onnistuvat siinä. Ovat mitään pelkäämättömiä. Ei ole ilmeisesti vielä ollut oikeata syytä pelätä. Kukaan ei ole fyysisesti tai henkisesti yrittänyt laittaa rajaa, tai sitten kaikenlaiset rajat ovat jo ylittyneet. Hypitään silmille (räkien) ihan estoitta keskellä kauppaa tai kaupunkia. Taannoin hermo kärysi kokonaan, kun nämä olivat vanhempieni ikkunan alla kiljahtelemassa ja hillumassa. Poistumiskehotukset aiheuttivat vain vittuiluvyöryn ja "pedofiiliraiskaaja" -huutelua 85-vuotiaalle isäukolleni, joka meni neitoja häätämään.

Omat ajatukset ovat aika kostonhimoisia ajoittain. Todellisuudessahan on olemassa keinoja saada kaikenlaiset huutelut loppumaan, mutta ne eivät ole kivoja ja tekevät kipeää, ja niistä voi saada itse syytteet niskaansa. Yhteydenotot mimmien vanhempiin eivät välttämättä johda mihinkään nekään - jos he ovat kotonaankin ylivertaisia määrääjiä "mä vittu teen mitä mä haluan" -tyylillä. Sitä on ehkä myöhäistä ruveta rippikouluiässä oikomaan, jos prinsessa-syndrooma on saanut kehittyä & kukoistaa esteittä siihen asti. Tai sitten se on jokin vimmattu kapinallinen huomionhakuvaihe. Pari rohkeinta edellä, ja muutama arempi hihittelijä perässä. Porukalla uskalletaan huudella, yksistään näytetään pelästyneiltä hiiriltä.

Ilmeisesti olen aina heidän päivänsä pelastus ja piristys, JOS vedän super-raivarit, ja alan meuhkaamaan täysillä. Tänäänkin pääsi käymään niin, kun ilmaantuivat yllättäen vakikahvipaikkani viereiseen kauppakäytävään kikattamaan ja hillumaan. Sitten tulivat oikein sisään asti "haastamaan", kun havaitsivat minut. He ovat nyt mielestään vielä vahvoilla, koska en tiedä johtajakaksikon oikeita nimiä; enkä ole jaksanut aktiivisesti lähteä niitä selvittämään. Nimien selvittyä olisikin sitten vaan ihan pienen aktiivisen irtioton paikka hoitaa se yhteydenotto teinien kotiin, ja varmistaa onko nyrpeälle haistattelukäyttäytymiselle saatu pohjustus ja siunaus sieltä. Siitä voisi jatkaa kysymällä maittaako sellainen lisähuomio, että koulussakin tiedettäisiin ketkä ovat niin tavattoman rohkeasti uskaltaneet huudella yksityistalojen alueella ja vanhojen ihmisten nurkissa törkeyksiä toistuvasti. Ehkä siitä koituisi misuille vaan meriittiä ja arvonnousua.

Fiksuuteen en oikein voi vedota, koska sitä ei tuntuisi olevan. Sujuvasti irtoaa sievästä suusta "Mikä vittu SUA traumatisoi" tai "Voi vittu mummo kun oot angstinen" - mutta ei se yläpään käyttely taida vielä ihan vahvin alue olla. Ehkä nämä ovat vielä pari vuotta allekkin rippikouluiän. Siellä ei vielä toi porukan sosiaalinen paine lähde vetämään toiseen suuntaan, vaan huono käytös on avoimesti ihailtua ja lisää suosiota. ÄÄH. Ei tässä voi vaikuttaa kuin omaan käytökseen.

"Jouni Hynynen tietää, että kissa muuttuu ennemmin tai myöhemmin lehmäksi." JOO, ja kaikki tietävät miten = menemällä sen kanssa naimisiin...

Hynynenkin on kuitenkin halunnut mennä naimisiin. Tehnyt silloin jo sen päätöksen, että kun kotona ennen pitkää majailee lehmä, niin kissat on haettava muualta (tai ainakin pillua) - tai sitten pysyteltävä uskollisena, ja siedettävä lehmäilyä.

Jotenkin toi askarruttaa mua, koska olen laiska (lehmä) enkä pyri mitenkään kissamaiseksi. Haisen kirpeälle hielle ja pesemättömille kalsareille, jos niikseen tulee. Kun olen raihnainen ja väsynyt, eikä ole käsillä riuskaa ukkoa, joka jeesaisi kotihommissa. Toisaalta, jos tänne tulisi joku ukkeli sanomaan "PITÄISKÖ sun siivota täällä.." , sanoisin sille "Eikun SUN pitäisi, jos koet sen kutsumukseksesi juuri nyt."

Kaiketi ihmisllä olis monta dilemmaa vähemmän, jos ne eivät haluaisi (järjenvastaisesti tietenkin) itsellensä SEKÄ vakituisen turvaisan parisuhteen iloja ja etuje ETTÄ ihanan ei-vakituisen suhteen jännitystä, kiihkoa, intohimoa ja arvaamattomuutta. Uutuudenviehätystä, joka satunnaistapaajilla voi kestää vuosiakin, kunhan ei tapeta sitä jankutuksilla "meidän suhteesta" ja sen vaiheista ja tulevaisuudennäkymistä. Kun käytetään SEKIN keskusteluaika ennemmin elämän ja kuoleman kysymysten pohtimiseen ja sihdataan rohkeasti sinne toisen ihmisen sisimpään. Sinne meidän täytyy kyetä pelottomasti näkemään, jos me joskus aiomme samassa huoneistossa oleskelle pitempiäkin aikoja.

Kenties olen omituinen olento, mutta minusta TUO (ylläoleva) on tärkeämpää kuin se onko huoneisto siisti vaiko siivoton. Jos ihmisten pään sisusta ja tunne-elämä on pahasti sekasortoista, ei se nurkkien puunaaminen taida kestävää harmoniaa tuottaa sisätilaan kuitenkaan. Viihde-elektroniikkaan kannattaa mun mielestä sijoittaa, jos on varaa. Kun kumpikin voisi katsella vaikka kaikessa rauhassa omia mieliohjelmiaan (ja tallentaa loppuja), jonkinlainen tyytyväisyyden taso ehkä säilyy talvikaudellakin. Huom! Mun ajatustavassa on tietysti kyse ihmisistä, jotka eivät tasoita päätään nestemäisillä päihteillä eivätkä pakene kumppanin epämiellyttäviä piirteitä humalan turviin. Ehkä vielä haasteellisempaa kuin se että pääsee aina baariin missä on ymmärtäjiä tai keikoille missä on suorastaan palvojia.

Onhan se jotenkin rohkaisevaa, että naisetkin tykkäävät kun Hynynen heistä kirjoittaa valkovuotomaisen realistiseen tyyliinsä. Siinä menevät yleistelytkin kivasti läpi, mutta pitäähän hyvän kirjoittajan osata kärjistää. Jokainen hynysmäisen fiksu mies tietää kuitenkin, ettei kahta samanlaista akkaakaan ole olemassa - vaikka miesporukassa on kiva nostattaa yhteishenkeä lausumalla totuuksia siitä millaisia "kaikki" naiset ovat. Minä vietän suht useinn aikaa miehen kanssa, joka sanoo suoraan ääneen sen olennaisen (nais)suhteista: "Pillua pitää saada, ja mieluiten kerjäämättä niin paljon kuin haluaa." Sanoohan se paljon muutakin. Henkevää ja kaunista ja julmaa ja viisasta, mutta ei ole ikinä yrittänyt pukea perusasiaa jonkinlaiseen romantiikan valekaapuun. Mulle on syntynyt jotenkin sellainen kuva, että muutamat naiset ovat mielellään ns. hyviä jätkiä, mutta jo tuollainen perustotuuden kuuleminen miehen suusta laukaisee heissä aikamoisia primitiivisiä (nais)reaktioita.