Blogi

Absolutely hellish! Eli aivan he-le-ve-tin persiistä taas koko päivä. Kirottua. Epätoivoa, raivoa, turhautunutta karjuntaa, totaalikilahdus, hetkellinen kapina-ajatus ja alistuneeseen mykkään murheeseen palautuminen. EN MÄ VOI näille mitään. Siis lähiomaisille ja olosuhteille, joissa heidän kanssaan (liian) tiiviissä symbioosissa elelen. Muori oli muutaman päivän taas sairaalassa virumassa, mutta keuhkotautisen kakomiselta kuulostava köhäröhä ei paljon siitä helpottunut. Tuon ajan oli pakko yrittää jotenkin pyörittää päivittäistouhuja ja tulla toimeen isäukon kanssa. Omat voimavarat olivat tietenkin kortilla. Yritin vielä päivittäin päästä hetkeksi hengittämään ja lepäämään tänne omaan tukikohtaan. Ja pääsinkin, mutta sekin meni pakonomaiseksi rentoutumisen suorittamiseksi. Huoli ja pelko ja hermostuneisuus jäyti koko ajan tauotta takaraivossa.

Muori pääsi eilen kotiin ja aloitti vointiinsa nähden erittäin tarmokkaan käskytyksen ja päsmäyksen ja sättimisen. Koska "mitään" ei ollut kukaan tehnyt tai hoitanut hänen poissaollessaan. No ei NIIN, koska aika & energiat menivät isäukon jälkien korjaamiseen ja erilaiseen vahtimiseen ja muistutteluun eri asioista. Ei Alzheimer-henkilö muuten oikein pärjäile, kun syöminenkin saattaa unohtua, vaikka ruokaa kannettaisiin eteen. Perjantai onkin sitten perinteinen pakollinen siivouspäivä, joka kiristää hermoja jo ennalta. Kun ei aina jaksaisi, mutta on PAKKO minunkin keppini kanssa vaappuen kanniskella petivaatteita parvekkeelle ja takaisin.

Tänään siihen sitten vielä vähän muuta hässäkkää sekaan; ja parista varomattomasta sanasta laukesi isäukon kanssa armoton huutaminen puolin ja toisin. Eka raivoaalto laantui, mutta sitten tuli seuraava: "Ja painu sinä saatana nyt ulos siitä ja laita ovi kiinni perässäsi." Menetin hetkeksi hermoni täysin. Itku kurkussa painuin pihalle, ja uhosin mielessäni etten palaa ihan heti takaisin. Lähden saatana hakemaan vaikka viinaa, ja annan niiden kahden hötteröpään pärjätä siellä keskenään miten pärjäävät, tai eivät. Palasin jo takaisinkin, ja huusin vanhuksille ääneen uhkaukseni. Samalla se valahti veks kuin sadevesi hatun lierin päältä lorahtaa maahan. "ÄÄH emmä jaksa ryyppäämään ruveta, enkä MÄ muutenkaan selviä, jos häippäisen täältä oman onneni nojaan." En vaan selviä, kun rahalliset ja muut tilanteet ovat nämä mitkä ovat. Vaisuksi ja ohimeneväksi jäi siis meikäläisen uhmakas kapina-aalto.

Namilla lohduttautuminenkin tuotti odotetun kielteisen lisäbonuksen, kun takahampaan pieni lohkeama rapsahti viisi kertaa isommaksi montuksi, jota kieli nyt kalvaa. NOH. Enpähän jaksa enää ainakaan olla pätkääkään raivokas. Ennemminkin olen neuvoton sen suhteen mitä pitäisi tehdä, kun seuraava rähinätilanne isäukon kanssa iskee. Sehän iskee väistämättä viimeistään ensi viikolla. Oma hermo pitäisi saada pitämään paremmin, mutta sepä just onkin se likimain mahdoton tehtävä. Joojoojoojoojoojooo... tiedän tiedän miten keskushermostoon vaikuttava kipukama vaikuttaa, ja vaikken tietäiskään, niin tässä(kin) se nyt selvästi nähtiin ja etenkin KUULTIIN. Huutaminen ja ovien paiskominen oli sitä luokkaa. Sääliksi käy äitimuoria, joka voipuneena ja uupuneena joutuu sitä jatkuvaa torailua kuuntelemaan ja siitä kärsimään.

Satunnaisotanta tämän kaupungin kaduilta kertoisi takuuvarmasti, että olen yleisen (erheellisen?) käsityksen mukaan miellyttävä ja hymyilevä ja empaattinen ja hauska ja huomaavainen ja kohtelias ihminen jne. jne. jne. SEKIN on totta enkä voi sitä muuksi muuttaa. Enkä edes halua. Hyvät tavat kaunistavat ja joidenkin naamalle hymy istuu paremmin kuin synkeän myrtynyt perusilme. Vaikeuksia tulee silloin, kun pitäisi vakuuttaa jollekulle, että mulla oikeasti on VAIKEUKSIA. Millä hitolla saisin silloin väännettyä suupieleni alaspäin ollakseni masentuneena ja ahdistuneena uskottava. En ole onnistunut, ja siitä on koitunut pahoja viiveitä esim. asiantuntija-avun saamisessa silloin kun sen paikka on.

Anyway! Piti kertomani, että tarpeen ja tilanteen tullen osaan yllättää itsenikin sillä miten sähäkästi irtoaa terävä töykeys. Ihan ajatustakin nopiammin. Tässä eräänä iltana olin juuri havahtunut torkuiltani ja vispasin kroppaani Kotiteollisuus-yhtyeen 'Mahtisanat' -biisin kaikuessa taustalla. Siihen saumaan sattui soittamaan joku tuntematon kontaktiareenoiden kautta. "Sinulla oli kiinnostava ilmoitus..öööö." - "Jaha, no mikäs siinä kiinnosti?" - "No en mä tiedä mutta ööööö.." TOSSA KOHTAA KYLLÄSTYIN JA KYSÄISIN: "Diggaatko tätä Hynysen biisiä?" - TÄH TÄH.
"Niin että lukeutuuko Kotiteollisuus suosikkeihisi?" - EI EI. "NO SITTEN VAAN SULLE KOVASTI KUULEMIIN." Släm.

Kenties toi oli yksi maailmanhistorian turhimmista puhelinkeskusteluista, mutta eipä ollut ainakaan ylipitkä! Huom! Enhän minäkään mikään superfanittaja ole, mutta toi kyseinen biisi on tehovoimainen. Jos kohtaisin Hynysen, kysyisin siltä miksi soitanto kuulostaa tossa kappaleessa niin paljon paremmalta kuin muissa... Onko se soitettu paremmin vai tuotettu paremmin vai sävelletty paremmin, vai mikä piru siinä mahtaakaan olla?? Paha mennä arvuuttelemaan, mutta näissä elintärkeissä asioissa luotan aina omaan korvatuntumaan. Jonkun toisen korvaanhan sama hurmioon suistava musa ei välttämättä kuulosta MILTÄÄN, tai korkeintaan ärsyttävältä mölinältä. Simmosta se on.

Hrr... Tuikea itäviima jäähdytti tämän kämpän kylmäsäilytystilaksi, koska ikkunat (itäänpäin) fuskaavat ja falskaavat. Kahvat irtoilevat ja kiinnityssysteemit on hajonneet jo edellisen asukkaan aikana. En ole jaksanut kinuta korjaustoimenpiteitä. Jaksaminen on kortilla. On vain muutama asia, joita jaksan päivittäin (kyllästymättä) tehdä, siis nukuskelun ja lepuuttelun ohella: lehtien lukeminen, kahvin siemailu, bussilla ajeleminen, suklaan syöminen ja mini-Ässän raaputus. Ai niin, viimeksimainittuun rituaaliin kuuluu kyllä myös vadelmalaku ja salmiakkilaku, jotka palastellaan ja nautitaan yhtä aikaa. Hyvä yhistelmä! Suosittelen kylmästi tai lämpimästi.

Jaksamisen lisäksi kortilla on moni muukin asia, mutta pankkikortilla sensijaan ei kohta yhtään mitään täytettä olekkaan :(( Voi rähmänrähmä. Pari päivää 'hillitöntä' luksustelua, ja sitten sitä ollaan kurimuksessa ja kusessa useiden viikkojen ajan. Jotenkin kohtuutonta. Pienimmän perustulon ja perusturvan taso vaan on sellainen, ettei se millään riitä. Ainoa todellinen omaisuuteni onkin AIKANI. Soisin sen olevan omassa määräysvallassani. Olen tyytyväisin, kun saan toimia omassa rytmissäni. Eritoten aamupäiviin osuvat pakolliset jutut (lääkärin vastaanotot tms.) ovat kauhistus jo etukäteen.

Ensi viikolle olisi osumassa kahteen päivään peräkkäin iljettävä aamupainotteinen pakkomeno. Tänään en ollut vielä klo 11 likimainkaan tajuissani, kun havahduin kädet puutuneina pumpun pompotuksiin. Mutta olotila oli LIKIMAIN kivuton keskeytymättömien yöunien jälkeen. Taidanpa tylysti perua nuo ensi viikon kammotukset, ja vastata itse seurauksista. Ehkei tässä ole virkumpia aikoja luvassa ennenkuin siirryn kokeilemaan niitä menninkäsitohtorin promoamia huumemömmöjä. Tiedä millainen huippuvireys sitten iskeekään!! Voi mennä ylivireeksi suorastaan.

Jaha, enpä pääse kärkisijoille ainakaan kuukauden ahkerimman kirjoittelijan listalla, mutta eipä ole tarviskaan :) Enkä ole laittanut lärviäni näkyviin blogin viereen kuten useimmat, enkä aio laittaakkaan. Arvuutelkoot perkeleet. Itse tässä ihailen akkunastani luonnon lumisia koristeluja pation aidan kaiteella ja pensaiden oksilla ja puiden rungoilla. Koukeroista lumikuorrutusta ja hauskoja veistoksellisia kerrostumia; kuin jättimäinen lumipisara putoamaisillaan.

Tapasin viime perjantaina kipuklinikalla pienikokoisen mumisevan menninkäistohtorin. Suhtauduin häneen hieman epäluuloisesti, mutta kaiketi tuo oli asiansa osaava heppuli. Malttoi kärsivällisesti selostaa miksi tuntuva elopaino on riskitekijä silloin, kun mietitään polviin varaosia eli keinoniveliä. Jaksoi myös paneutua kipulääkityksen kokonaisuuteen, joka ei ole tähän mennessä oikein kunnolla kiinnostanut ketään. Eipä hänelläkään tietenkään mitään poppakonsteja tahi taikarohtoja ollut tarjottavana. Seuraavassa vaiheessa kokeiluun/käyttöön tulevat ilmeisesti vahvemmat kipurohdot. Niissä resepteissä lukkee sitten reilusti jo 'huumeresepti'.

Ennen sitä päätin kokeilla hieman uutta annostelumallia. Ahistustakin liennyttävä hermokipurohto kerta-annoksena iltasella (koska se tuottaa aivan armottoman kovan päiväväsytyksen), ja toista kipulääkettä sitten aamuin sekä illoin. Jos saan aamusatsin jälkeen vetäistä vielä tunnin jatkotorkut, niin vireystila saattaa olla jopa kohtalainen. Ainakin tänään oli jonkin aikaa, mutta nyt jo raukeus iskee kimppuun. Jotkut päivät nyt muutenkin vaan on vielä vetämättömämpiä kuin toiset. Heti kun kivun saa jotenkin hallittavaan malliin eli hieman hillittyä, niin alkaa jopa nähdä jotain ympärillään. Muutenhan vaellan tuskaisessa usvassa.

Huomiselle luvassa suorastaan juhlaa. Kauan kaivattu "tilipäivä", ja vielä ihanata niskaa avaavaa fysiokäsittelyä. Köyhällehän tuo niukan nihkeän perustulon maksatuspäivä on sikäli juhlaa, että voi patsastella kauppapuodissa lehtihyllyn äärellä harrastamassa sikamaisen törkeätä luksusporsastelua... Eli siis sitä, että ostoskoriin suhahtaa jokin mulle täysin turha & tarpeeton kiiltäväpintainen meditatuole kuten Kauneus&Haureus, tai siis Kauneus ja Terveys -lehti. Rakastan tasokkaita suomalaisia aikakauslehtiä! Himoitsen niitä kuten joku muu ehkä voisi himoita menestystä, seksiä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Lehtien ilmestysmispäivämäärät syöpyvät päähäni tarkasti, ja ostan/luen säännöllisesti ainakin seitsemää eri lehteä. Miksikö? Varmaan siksi että lehteen on pakattuna 'yksissä kansissa koko elämä'. Erilaisia aihepiirejä, kurkistuksia moniin suuntiin ja monenmoista virikettä. Mutta kaikessa on puolensa. Myös kääntöpuolensa. Lehtiin upotetulla rahalla olisin voinut ostella itselleni muutamankin ehjän paidan vuoden kuluessa. Puhumattakaan, jos mukaan lasketaan totoon ja raaputusarpoihin uponneet fyrkat. Luksusta sekin, mutta liian hinnakasta jännityshakua varattomalle.

Hmm...kohta alkavat olla käsillä ne ajat, jolloin aktivoituu jokakeväinen henkinen riesa eli ns. valoahdistus. Tänäänhän päivä on sumean harmaa, joten mieliala pysyy tasaisena. Heti kun häikäisevän kirkas aurinko ilmaantuu taivaalle, ilmaantuvat myös jonkinasteiset levottomuuden ja lievän ahdistuksen oireet. Talven ja kevään taitekohta, jossa valo voimakkaasti lisääntyy, tämä murrosvaihe on aina hankala.

Onko pakko aloittaa taas VOIMAsanalla. Perrkules! Kommunikaatio sulostuttaa elämääni vähintään yhtä paljon kuin päivittäinen suklaapatukka (Tupla tai Kismet). Toisinaan suistin kuitenkin akuuttiin epätoivoon, koska nettiareenoilla ja muilla areenoilla monet miehet ovat liikkeellä niin tiukalla panotavoitteella. Ufointa on heidän kuvitelmansa siitä, että kaksi tuntematonta voisi jotenkin "alustavan" erotiikkasopparin hieraista keskenään, ja sännätä sitten sitä toteuttamaan. Kyllä MUN kokemukset tapaamiskentiltä kertovat jotain vallan muuta. En tosin ole siellä penisjahdissa ollutkaan. Ihan omana ajattelevana itsenäni vaan; ja silloin on jonkun panomiehen makuun aivan liikaa tätä ns. filosofista lätinää ja yleispölinää. Vaivaton työstö jää haaveeksi. Se samainen haave on kyllä tuhansilla muillakin, vaikka joskus 'ajatusvaihtoon' verhottuna.

Tuore kokemus on eilisillalta. Vaihdeltiin muutamat tekstarit, joilla yleensä vuorovaikutusta käynnistellään. Ja sitten jo pian näytölläni vaativana välkkyykin kysymys: "Mikä on suhteesi seksiin? Tahdon löytää naisen, joka haluaa paljon ja usein." Kyllä kiinnostus tossa kohtaa kylmenee ennen lämpenemistään. En ole jätkän lärviä nähnyt edes kuvassa, ja jo pitäisi pystyä halukkaaksi ilmoittautumaan. Tai sitten tää 'suhde' seksiin pitäisi olla valmiina. Jotensakin nurinkurista. Siis haluta ennalta, ja etsiskellä sitten jostakin halujensa tyydyttäjää. Onneksi ei ole enää mun elämää sellainen. Haluan sitten, kun haluttava henkilö on paikalla. Jos ei viiteen vuoteen osu, niin sitten ei osu. No big deal. Yhdentekevään kylmäksijättävään hyytävään kertakäyttökähmintään on tuhlattu riittämiin/liikaa seksuaalienergiaa. Omissa käsityösessioissa on aina orgasmitakuu eikä kulu aikaakaan kuin 2 minsaa. (humour) Vaikken mie kiireinen ole...

Hyvä on! Olen varmaan omituinen ja poikkeus ja whatever. Mutten pidä traagisena sitä, jos ei ole vuoteen live-erotiikkaa framilla. Eihän mulla ole työtäkään eikä rahaa eikä terveyttä eikä "onnea" noin niinkuin kapea-alaisessa kaavamaisessa merkityksessä. Sen onnen saan minkä itse pystyn ottamaan.

Tai siis: sen ILON elämästä saan minkä pystyn itse näissä olosuhteissani irti ottamaan. Joka päivälle edes jotain pientä. Ajelen vaikka piruuttani huvikseni bussilla, jos en muuta keksi. Yleensä keksin kyllä muutakin. Hulluilla on halvat tai jopa ilmaiset huvit. Ihmisten tarkkailu on yksi hauskimmista. Kevyt pikatesti on esim. ihmisten katsominen suoraan silmiin silloin kun he eivät odota sitä. Reaktiot ovat yllättäviä. Toi on testi itsellenikin, koska usein huomaan katsovani toisen ohi tai yli tai viistoon, tai muuten lymyilevästi. Pälyilen kuin olisin omalla lomalla linnasta. Niinhän asia EI ole. Minähän lusin päättymätöntä tuomiota kivun kanssa. Vapautumispäivää ei ole tiedossa. Ehkä sitä ei edes ole. Pirustako sitä tietää.

Otsikon kysymykseen saan vastata: en tiedä. Ei ole aavistustakaan. Menen loppuviikosta kipupoliklinikalle. Jos siellä kysellään milloin on viimeksi ollut kivuton päivä, niin en pysty sitä muistamaan. Jokseenkin hyödytöntä edes pohtia koko asiaa. Oletan, että monet ihmiset pelkäävät kipua ja liikuntakyvyn menetystä valtavasti. Ainakin ne, joilla on valtavasti kaikenlaisia "Elämässä PITÄÄ olla sitä ja sitä" -vaatimuslistoja sekä itselleen että läheisilleen. Sellainenkin rimpuilu ihannenormien puristuksessa on jatkuvaa loputonta pursuittia. Aina jahdataan jotain, koska muuten... niin MITÄ? Mitä tapahtuu, jos joutuukin köyhäksi, raihnaiseksi, sivulliseksi, hitaasti raahustajaksi?? Siinä voi tapahtua montakin tosi pelottavaa asiaa. Ei voi kiitää enää tukka putkella sinne tänne ja näyttää tehokkaasti kiireiseltä. Joutuu näkemään ympäristönsä tarkemmin. Joutuu tyytymään pelkistettyyn ja kutistettuun elämänpiiriin. Ei voi huvittautua tai lohduttautua ostelemalla kaikkea mitä mieli tekee.
Joutuu armottomaan selviytymisrulettiin.

Näistä on joskus käyty keskusteluja, joissa tulee "hauskasti" esiin miten terveiden ja ei-köyhien näkökulmasta asiat menevät... "No sähän sitten käytät asionteihin taksia kun sulle ne matkat korvataan" STOP. Ei korvata, koska pystyn käyttämään bussia, vaikken kävelemään pysty sataa metriä. "No sähän sitten saat tietysti jotain kotiapua, kun jodut sisätiloissakin aina käyttämään keppiä toisessa kädessä." STOP. Ei mitään apua nykyisin saa, jollei pysty siitä yksityisille firmoille maksamaan. "No sossuhan varmaan maksaa sulle digiboksin ja telkkarin ja vastaavat." STOP. Ei todellakaan maksa. Kaikesta normiin kuuluvastakin saa lähestulkoon tapella, ja kaikki mikä voidaan evätä, se evätään. "No mutta sullehan tulee varmaan se leikkaus minkä jälkeen kivut häviävät." STOP. Ei tule. Ortopedi totesi, että leikata pitäisi, mutta hän ei silti aio sitä minun tapauksessani tehdä. Rahalla voisi ostaa toisen mielipiteen, mutta köyhän kohdalla reitti umpeutuu tuossa. "No mutta eihän KUKAAN voi tuolla tavalla elää!" Tjaa. Näin sitä vaan kuitenkin on elettävä.

Ristus että voikin olla totaaliapatian sumentama päivä. Päivän "piti" olla jokseenkin merkittävä, koska rakas ja raivostuttava äitini (kaikkien kroonisten marisevien marttyyrien kuningatar) täyttää tänään 80 vuotta. Merkittävä on saavutuskin; etenkin kun HÄNEN äitinsä aikanaan lopetti tyystin hengittelemisen juuri kyseiset lukemat täytettyään. Siis samaisen päivän iltana. Ilmankos muori on ollut lievää törkeämmän ennakkopelon ja -paniikin vallassa sen minkä lukuisilta vaivoiltaan on jaksanut.

Aamu alkoi ärhentelyillä, koska vastoin tapojani ja tahtoani jouduin nousemaan aamupuuron syöntiin ennen YHDEKSÄÄ. Joku helkkarin onnitteludelegaatio änkesi puoliväkisin niin käsittämättömän varhain käymään. Painelin takaisin peiton alle, mutta päivä oli vääjäämättä pilalla. Valvoskelin pitkälle aamuyölle jäytävien polvikipujeni takia, joten unta kuulaan pitäisi yrittää ottaa sitten aamusta, jos sitä sattuu saamaan. Jos EI saa, pää ei lähde käyntiin ollenkaan. Humisevaa usvaa vaan. Juuri sellainen päivä, jolloin kömmin joskus iltapäivällä vaivalloisesti ovesta pihalle kiroten koko surkean mitättömän kivuntäyteisen ahdistavan elämäni :( Sitä ennen olin muorin hyörinän ohella ehtinyt vetää pikaraivarit muistamattomana tonttuilevan isäukon jutuista. Se on tosin jokapäiväistä, sillä Alzheimerin keralla elely ei oo heleppoo.

Mitä? Olenko elänyt sumussa ja ohittanut järisyttävän mahdollisuuden: "Jaa ajatuksesi KOKO MAAILMALLE." Onkohan koko maailma kiinnostunut niistä. Rohkenen epäillä, mutta lempilajeihini tuo ajatteleminen ehdottomasti kuuluu. Ihmetteleminen on toinen ehdoton suosikkini. Sitä voi lähes ilmaiseksi harrastella useimmissa paikoissa - etenkin jos ei erehdy ihmettelemään ääneen väärissä yhteyksissä. Jaha. Puolihenkevään yhdentekevään lätinään voisi tietysti aina yhden ehtoon käyttää kokonaankin, mutta mitä tai ketä se palvelisi? Siis käyn käsiksi "asiaan". Pitäisi vaan ensin saada valittua se asia satojen asioiden joukosta. Vaikiata. Jostakin on vaan kylmänraikkaasti ja railakkaasti aloitettava...

Kirjoitin nettipäiväkirjaa marraskuusta 2004 lähtien hyvin tiiviisti ja syvällisesti ja pinnallisesti. Käsittelin tilityksissäni vanhoja traumoja ja tuoreita turhaumia ja kaikenlaista muuta mahdollista ja mahdotonta. Pitkä ja laaja liikuskelu nettimaastoissa antoi sekin kosolti matskua kaikenlaiseen elämän ilmiöiden ja ihmismielen kiemuroiden pohdintaan. Deittikentillä sattuu ja tapahtuu, ja paljon jää ihan suunnittelun asteelle. Ikävä kyllä kirjoitin tekstini Tukiasema-sivustolle, joka on nyt PIIITKÄÄN ollut epäkunnossa. Siellä jossakin ovat myös kirjoitukseni. Raastavaa. Piinallista. Tuskaisaa. Kirjoittaminen on yhtä tärkeätä kuin hengittäminen ja syöminen. Naiminen sitten taas ei niin tärkeätä olekkaan, koska aina menee vuosi pari ilmankin. Puhun tietysti vain itsestäni tässä kohtaa.