How to be Desperate, part 555

Absolutely hellish! Eli aivan he-le-ve-tin persiistä taas koko päivä. Kirottua. Epätoivoa, raivoa, turhautunutta karjuntaa, totaalikilahdus, hetkellinen kapina-ajatus ja alistuneeseen mykkään murheeseen palautuminen. EN MÄ VOI näille mitään. Siis lähiomaisille ja olosuhteille, joissa heidän kanssaan (liian) tiiviissä symbioosissa elelen. Muori oli muutaman päivän taas sairaalassa virumassa, mutta keuhkotautisen kakomiselta kuulostava köhäröhä ei paljon siitä helpottunut. Tuon ajan oli pakko yrittää jotenkin pyörittää päivittäistouhuja ja tulla toimeen isäukon kanssa. Omat voimavarat olivat tietenkin kortilla. Yritin vielä päivittäin päästä hetkeksi hengittämään ja lepäämään tänne omaan tukikohtaan. Ja pääsinkin, mutta sekin meni pakonomaiseksi rentoutumisen suorittamiseksi. Huoli ja pelko ja hermostuneisuus jäyti koko ajan tauotta takaraivossa.

Muori pääsi eilen kotiin ja aloitti vointiinsa nähden erittäin tarmokkaan käskytyksen ja päsmäyksen ja sättimisen. Koska "mitään" ei ollut kukaan tehnyt tai hoitanut hänen poissaollessaan. No ei NIIN, koska aika & energiat menivät isäukon jälkien korjaamiseen ja erilaiseen vahtimiseen ja muistutteluun eri asioista. Ei Alzheimer-henkilö muuten oikein pärjäile, kun syöminenkin saattaa unohtua, vaikka ruokaa kannettaisiin eteen. Perjantai onkin sitten perinteinen pakollinen siivouspäivä, joka kiristää hermoja jo ennalta. Kun ei aina jaksaisi, mutta on PAKKO minunkin keppini kanssa vaappuen kanniskella petivaatteita parvekkeelle ja takaisin.

Tänään siihen sitten vielä vähän muuta hässäkkää sekaan; ja parista varomattomasta sanasta laukesi isäukon kanssa armoton huutaminen puolin ja toisin. Eka raivoaalto laantui, mutta sitten tuli seuraava: "Ja painu sinä saatana nyt ulos siitä ja laita ovi kiinni perässäsi." Menetin hetkeksi hermoni täysin. Itku kurkussa painuin pihalle, ja uhosin mielessäni etten palaa ihan heti takaisin. Lähden saatana hakemaan vaikka viinaa, ja annan niiden kahden hötteröpään pärjätä siellä keskenään miten pärjäävät, tai eivät. Palasin jo takaisinkin, ja huusin vanhuksille ääneen uhkaukseni. Samalla se valahti veks kuin sadevesi hatun lierin päältä lorahtaa maahan. "ÄÄH emmä jaksa ryyppäämään ruveta, enkä MÄ muutenkaan selviä, jos häippäisen täältä oman onneni nojaan." En vaan selviä, kun rahalliset ja muut tilanteet ovat nämä mitkä ovat. Vaisuksi ja ohimeneväksi jäi siis meikäläisen uhmakas kapina-aalto.

Namilla lohduttautuminenkin tuotti odotetun kielteisen lisäbonuksen, kun takahampaan pieni lohkeama rapsahti viisi kertaa isommaksi montuksi, jota kieli nyt kalvaa. NOH. Enpähän jaksa enää ainakaan olla pätkääkään raivokas. Ennemminkin olen neuvoton sen suhteen mitä pitäisi tehdä, kun seuraava rähinätilanne isäukon kanssa iskee. Sehän iskee väistämättä viimeistään ensi viikolla. Oma hermo pitäisi saada pitämään paremmin, mutta sepä just onkin se likimain mahdoton tehtävä. Joojoojoojoojoojooo... tiedän tiedän miten keskushermostoon vaikuttava kipukama vaikuttaa, ja vaikken tietäiskään, niin tässä(kin) se nyt selvästi nähtiin ja etenkin KUULTIIN. Huutaminen ja ovien paiskominen oli sitä luokkaa. Sääliksi käy äitimuoria, joka voipuneena ja uupuneena joutuu sitä jatkuvaa torailua kuuntelemaan ja siitä kärsimään.

Kirjoitettaessa soi Kate Bush