Blogi

No toivotaan ainakin että tuikkis jokin muukin kuin viiltävä pirullinen tikaripäänsärky, joka jylläsi tossa alkuviikosta oksennuksineen kaikkineen. Sen siitä saa, kun kerta kerran jälkeen uusin addiktioni eli R-kiskan pussinamut (samoja on Ärräboksissa) ottaa ylivallan. Myöhemmin sitten maha & maksa kostava moisen yliannostuksen ja holtittomuuden.
***
Sananen joulusta, muttei sen enempää. Joskus pohdiskelen MIKSI se tuntuu ihmisille olevan niin mielettömän tärkeä rituaaleineen kaikkineen. Ikäänkuin haussa olisi jokin rikkumaton eheä illuusio, hetkellinen harmonia, kaiken vuoden aikana koetun sovitus tai ihmisarvon lunastus "oikeanlaisella" jouluvalmistelulla. Ei niitä vuoden aikana kertyneitä laiminlyöntejä sillä tietenkään soviteta, että lastataan kuormaan velvollisuuslahjoja ja hurautetaan tapaamaan ihmisiä, joita ei muutoin ole aikaa/halua muistaa edes puhelinsoitolla.

Entä sitten, jos harmonian sijasta tuleekin armotonta stressinpurkurähinää, suorastaan käsikähmää sen oman rakkaan kanssa? Joulumieli on pilalla, eikä siinä sitten paraskaa itse paistettu pipari enää auta. Tuju kulaus joulujuomaa saattaa palauttaa rauhan, jos molemmat nauttivat saman verran ja homma pysyy balanssissa. Pettymys hätäisesti tai huonosti valitusta lahjasta pitää myös kyetä kätkemään taitavasti niin ettei suupielikään värähdä. Jos lahjan antajana osuu olemaan yliherkästi loukkaantuva tarkkatutkainen persoona, hän kyllä valppaana havaitsee pienimmätkin reaktiot. Huom! Tässä kohtaa onni suosii meitä, joilla on luontaisesti kaikesta jotain myönteistä(kin) sanottavaa sekä treenautunut pokerinaamari ja synnynnäinen hymy.

kyynisistä pikakommenteistani huolimatta
kaikilla bloggaajille ja lukijoille joulurauhaa!

HÖH. Kirjoitin jotain taannoin, mutta lieneekö ko. kirjoitus sensuroitu liian SYNKEÄNÄ, koska se ei näytä päivittyneen. Tuskinpa. Tekninen mörkö vissiinkin iskenyt ja ahmaissut koko marinan. Ehkä parempikin niin. Sehän sisälsi vain moneen kertaan todetun ja toistetun eksistentialistisen (?) valitusvuodatuksen siitä miten vaikeata on päästä ihmisten kirjoihin, kun ei tämmöinen köyhä/raihnainen/väsähtänyt ole "oikein ihminenkään", aina edes omasta mielestään. Tympeä aihe, joten siihen ei kannata liikaa bittitilaa haaskata.
***
Nyt sitä sitten ollaan tukevasti muutostilassa ja -tuskassa. Pyöräily on toistaiseksi hyljättävä luikkausvaaran takia. Osa illoistahan kuluu toimintarajoittesena koomassa muutoinkin - mutta tänne tukikohtaan en voi hinkua kovin montaa kertaa viikossa, kun reissut on tehtävä taksilla. 12€/laaki vähintään, siis yhteen suuntaan. Mieluiten makselen kortilla, koska silloin ei niin konkreettisesti kirpaise. Kustannus on kuitenkin sitä luokkaa, että nyt olis hyvät neuvot tarpeen. Jaha, osaan kyllä parhaan neuvon antaa itsekkin itselleni: KOITAPPAS TIKISTÄÄ SÄÄSTÖÄ SIELTÄ NAMI- JA PELIBUDJETIN PUOLELTA!! Noin yksinkertainen ja selkeä asia, mutta että osaakin olla vaikea toteutettava.

"Kontrolloimaton määrä häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta." (Jukka Laajarinne)

Aivan niin. Muttamuttamutta. Monihan nyökyttelee hymyillen että JUST NOIN, mutta sallii kaikenlaiset kontrolloimattomuudet itselleen VAIN kännissä. Koska humalatila on hemmetin pätevä selitys tai puolustus mihin vaan, ja siksi aikuisenkin leikkiminen tai hulluttelu tai heittäytyminen sallitaan siinä tilassa. Tai sitten jos on jonkun sortin taiteilija. Nehän ovat erikoisia persoonia ja voiva käyttäytyä poikkeavalla tavalla. Me muut tallaajat ja epävirallisemmat elämäntaiteilijat saamme kanssakulkijoilta mielenhäriömerkinnän jo siitä, että puhuttelemme pysäkillä tuntematonta, ja vieläpä HYMYILLEN. Itse kokeilen tuota usein. Vaikutus on säväyttävä. Osa tosiaan sävähtää ja kavahtaa, osa lämpenee alkusäikähdyksen jälkeen osallistumaan jutusteluun, jossa ei tarvitse esittää mitään tärkeilevää.
***
Ne joilla on lapsukaisia, saavat tietysti luvan kanssa leikkiä, mutta eivät ehkä enää aina jaksa heittäytyä siihen. Mutta muidenkin pitää saada löytää omat leikkilajinsa. Ihmissuhteilla leikkiminen/pelaileminen voi olla vahingollista, joten jotain harmittomampaa sen pitäisi olla. Omaa huumorintajuaan voi treenata ja kehittää. Mitä vähemmän omassa elämässä on naurun aihetta, sitä enemmän pitäisi nauraa. Paradoksaalista. Ilo voi kyllä olla niin löytymättömissä, ettei irtoa kaivamallakaan. Itku ja harmi voivat tunkea väkisin pintaan, ja siihen saumaan jonkun laukoma vitsi suorastaan raivostuttaa.
***
Päivä tarjoaa kuitenkin ennakoimattoman ilon aiheen. Oletin, että ulosottaja kuittaa veronpalautukseni kokonaisuudessaan. Nyt tuli kuitenkin verohallinnon puolelta kirje, joka antaisi ymmärtää, että kuitattiin vain se summa mikä oli maksamattomista jälkiveroista ajautunut ulosottoon, ja loput saattaisin saada itselleni. Käsittämätöntä. Tai sitten ulosottaja totesi, ettei se jäännössumma nyt kattaisi paljon paskaakaan niistä muista listalla olevista saatavista. En tunne heidän menettelytapojaan. Jos saan itselleni jotain, se olisi kuitenkin huikea myönteinen ylläri.

Paha paha mielipaha. Jotain aavistusta siitä miltä mahtaa tuntua ihmisestä, joka on tehnyt pikaistuksissaan peruuttamattoman teon tai muuten vahingoittanut lähimmäistään. Alkujärkytyksen jälkeen mielipaha alkaa kasvaa, tulehtua ja kiehua.

Noh. Alkutilanne oli meillä varsin tavanomainen. Isäukko manaili keittiössä jotain, ja kuvittelin hänen tarvitsevan apua. Olin vasta unilta havahtuneena tilassa, jossa kontrolli ei pelaa täysillä. Ukko olikin kolauttanut kallonsa kaapin oveen, ja kiroili sitä. Kommentoin mielestäni jotain harmitonta, mutta siitähän se helvetti taas pärähti päälle. Hän alkoi huutaa "MENE SINNE KOPPIISI PERKELE JA PANE OVESI KIINNI. MINÄ OLEN ISÄNTÄ TALOSSA." Kun sana ei tehonnut, hän alkoi retuuttaa minua niskaotteella kohti huonettani ja muksutella nyrkillä. Vimmastuin siitä tulisesti ja tuuppasin ukkoa niin että hän kellahti kumoon. Täyden juomalasin sisältö roiskui pitkin, ja suurin osa lensi tietysti minun niskaani. Siinä rytäkässä olisi voinut pahemminkin käydä, jos ukon nuppi olisi vaikka osunut keintuolin jalkaan tms. Ukko kuitenkin pääsi ylös, ja vetäytyi samantien petiin peiton alle. Raivoaminen onneksi loppui.

Poistuin paikalta, ja sain onneksi muuta ajateltavaa, kun ystävä tuli käymään. Hänelle pystyin purkamaan tapahtumaa heti tuoreeltaan, eikä hänen kokemustaustansa omaava mies hätkähdä tuollaisista. Itselle iski itkuinen harmitus täysillä muutamia tunteja myöhemmin. Kadutti todella raskaasti, että käytin tarpeettomasti voimaa dementikon taltuttamiseen. Mutta hänen nyrkin heristelynsä ja komentoäänensä saa minut taantumaan samanlaiseen primitiiviseen raivotilaan. Samalla esiin nousee tuskaisena ydinongelma: jos muori ei jaksaisi rautahermoisesti luovia ja suostutella ja huolehtia, niin ukon kanssa oltaisiin pahassa jamassa. Enhän minä voisi olla hänen auttajansa, koska aggressiivisuus kohdistuu koko ajan pahenevasti minuun. Asiallinen keskustelu tilanteesta ei onnistu sitten millään. Muori rupeaa syytämään koottua syytöslistaa minun huonoudestani, eikä sitä tietä edetä yhtään mihinkään.
***
Kaiketi sitten tarvitaan tuollainen todella paha kokemus muistuttamaan ettei ainakaan ehdoin tahdoin kannata ärsyttää tai marmattaa tai torua tai puhua ivallisesti. Enhän mä voi vaatia itselleni ihmismäistä kohtelua ja puhuttelua, jos en kykene niihin itsekkään :(( Oli melkoinen pohjakokemus.

Tuolla toisaalla näyttää mielipiteiden vaihto käyvän kiivaana elintärkeästä teemasta PITÄÄKÖ pimpistä karvoitus poistaa, ja millä keinoilla saapi parasta jälkeä. En puutu ko. kiistaan muuten mitenkään, mutta muistelen jotain.. Joo, mulla oli luomulinjaus ollut aina vallalla, mutta sitten uusien virikkeiden innoittamana ryhdyin itsekkin testaamaan lähteekö höyläten vai miten. No ensin oli vaan aivan liian huonot höylät käytössä, joten meni liiaksi raapimiseksi. Sitten hoksasin kaupassa, että niitäkin on oikein ERIKSEEN naisille, ja jopa sellaisia, joissa on jotkut pehmentävät aloe verat mukana. Ei tulis mieleenkään uhrata tohon enempää rahaa, aikaa ja vaivaa. Ja jos suhdetoiminta on siitä kiinni, niin anti mennä vaan. Ukon siis. Ei sellainen niuho ukkeli täällä mitään tekiskään. Mun pitää ITSE kokea saavani jotain lisäarvoa (kesällä vilpoisuutta, tuntoherkkyyden paranemista tms.) ko. toimenpiteestä jotta viitsin siihen ryhtyä.
***
Naamakin saa ränsistyä rauhassa. Kaikenlaisin restaurointitoimenpitein tietysti saisi ikää ja juonteita häivytettyä, mutta mitäpä näistä. Outoahan se olisi, jos ei mitään jälkiä näkyisi siitä miten paljon olen itkenyt ja nauranut jo tähän mennessä. Maailmantähtienkin suosima & suositteleman pärstänhoitokonsti eli runsas nukkuminenhan mulla on jo valikossani, halusin tai en.
***
Kuontalokin saa sojottaa sinne tänne. Pakkomielteen takia kun vielä NIRSKAISEN saksilla silloin tällöin, niin siinähän sitä on rikottua luukkia. Olisi huolestuttavampaa, jos ajatukset olisivat aina kaaoksessa tai tuuppisivat toisiaan.
***
Mutta elämme aikaa, jolloin jo viimeistään 15-vuotiaalla on oltava oma TYYLI. Kaikkien pitää olla stailattuja ja huollettuja ja brändättyjä. Pitää päättää olenko tätä vai tuota, kun en voi MUKA olla tänään tätä ja huomenna tuota. Merkki armottomasta epävarmuudesta on sekin, että kaikkea ja kaikkia pitää pyrkiä hypertarkasti lokeroimaan, ja saada leima lyötyä niskaan. Tulee mieleen "juppihippipunkkari". En tiedä oliko ko. biisin väsääjä aikanaan vuorotellen tai samaan aikaan kaikkea tuota, vai oliko biisinsä kannanotto nimenomaan sellaista ahdaskatseista lokeroivaa ja kategorisoivaa ajattelua VASTAAN. Toivottavasti?!
***
Usein ilmoille singotaan kysymys "MIKÄ sä niinkun olet?" Kysyjä odottanee vastaukseksi jotain v..un cv:tä tai muuta meriittilistaa. Kyllä se on kuulkaa turhaa. Vastaushan on yksinkertaisuudessaan ehkä pelottava: IHMINEN. Siinä on titteli, jonka pitää riittää. Kenelle se ei riitä, niin menköön trendibaareihin tai muihin pätemismestoihin pelleilemään.

Viikontakaisten todella tukalien ahdinkovaiheiden jälkireaktiona iski jonkinasteinen äkäisyys. Kaiketi terve vastavaikutus. Olen keskittänyt viestintäni ja kommunikointini liian vahvasti ihmiseen/ihmisiin, jotka murentava myönteisyyttä. Eivät tee sitä tahallaan, vaan tavallaan tahtomattaan, koska ovat omien nahkojensa ja päidensä sisällä niin kiinni omissa huomiota vaativissa traumoissaan ja ongelmissaan. Minäkin rupesin kiinnittymään liiaksi toisen ihmisen päänsisäisiin tilanteisiin. Välittämisen ja kiintymyksen (ystävyyden peruskiviä) kääntöpuolena tulee tuskaisuus, kun ei pysty toisen huonoa henkistä olotilaa mitenkään huojentamaan.

Henkisesti huonokuntoisena en vaan tollasta painolastia jaksa kantaa tikahtumatta. Minun 'lajini' ei voi olla pyyteetön toisten kuunteleminen kaikkina vuorokaudenaikoina syvästi empaattisena ja huolestuneena. Menetän siihen vähätkin voimani, ja oma oloni on entistä surkeampi. Millä mä sitten itseni ja oman hyvinvointini kannalta välttämättömiä liikkeitä teen? Tosta isosta tuskakokemuksesta tuntuu nyt kumpuavan jotain muutoshaluisuutta ja -hakuisuutta. Suoritin äsken kaffeseremoniakokeilun ilman SUKLAATA. Tuntui hieman jotenkin vaillinaiselta, vaikka oli perunapiirakkaa ja juustoa ja suolalihaa ja suolakurkkua. Tuntuis se toinen tai kolmas kupponen VAATIVAN seurakseen jonkun pikkuisen makian. Mutta kun irtokarkkipussi odottaa toisessa osoitteessa, niin jostain kohtaa yritän vähentää. Keksipaketti EI kokemukseni mukaan ole hyvä korvaava vaihtoehto, koska niitä tulee sitten napattua useita. Hmm...joku vesirinkeli tai minikorvapuusti voisi olla sopivata tavaraa.

Jälkijanotus on ollut mieletöntä sen jälkeen kun aloitin paastovuorokausien jälkeisen tankkaamisen. Laiminlöin silloin horkkaisena haamuna juomisetkin melkein kokonaan, joten joku puolikuivumisilmiö varmaan pääsi käyntiin. Janoonhan ihminen nääntyy nopeammin kuin nälkiintymiseen. Tai sitten extreme-janotus kertoo diabeteksen olevan nyt tosissaan jo iskeytymässä sisuksiin :((

Mutta loppukevennyksenä kerron erinomaisesta palvelusta, jota sain kirjastossa: en muistanut tietyn levyn nimeä (oikein) enkä esittäjää, vain kansikuvan ja jotain mahd. sanoja levyn nimestä - ja sieltähän tosi pätevä virkailija kiikutti minulle tismalleen oikean läpyskän. Kaikkia genrejä he eivät mitenkään voi hallita/harrastaa, mutta avainsanat "musta nainen" auttoivat varmaan oikeaan eli A. Kidjon suuntaan. Multa oli kyseinen nimi aivan totaalisesti kateissa!! Itekkin vähän aloin epäillä että voisko tumman kaunottaren levyn nimi olla jotain Ivory Soul ... No voihan se, kun laitetaan eteen se tarpeellinen sana BLACK.

Iltaisin vakikaupassani harvoin enää kassalla joutuu jonottamaan, mutta tänään kävi niin. Eikä ollut eka kerta, kun jonossa takanani seisvon suusta tuleva teksti saa riemastumaan tai vimmastumaan... Tällä kertaa vahvasti tota jälkimmäistä. Kassallahan kaverukset tai pariskunnat kommentoivat toisilleen ääneen/äänekkäästi yleensä etenkin lehtien kansien tahi lööppien kertomaa. Nyt korvani heristyi siinä vaiheessa kun miesääni alkoi pajattaa "On tostakin nyt numero tehty kuin ois jotain isompaakin saanut aikaan. Pyh. IHAN TURHA IHMINEN." Olin ensin olettanut, että kommentti koskisi tanssikisaa, mutta tajusinkin sitten, että puhuja viittasi lehden lööpissä näkyvään T.T.A:n naamaan ja persoonaan.

Vaikka en kyseistä ikävän ja vakavan sairauden kokenutta herraa mitenkään ole fanittanut ikinä tai pitänyt valovoimaisena mediapersoonana, niin tulin helvetin pahalle mielelle mokomasta tokaisusta. Mitä tuollaiset sanojat mistään tai kenestäkään tietävät!? MILLÄ ihmeen perusteella jonkun voi julistaa "turhaksi" ihmiseksi? Järkyttävää nihilismiä tai mitä vähättelyn maksiomointia lieneekään :(( Vaikkein osaisi määritellä tai kiteyttää mitä on suvaitsevaisuus, niin tuossa tapauksessa ilmentyi sen täydellinen vastakohta.
***
Viruttuani viimeksi loppuviikon pakon edessä kämpässä, jossa elintarvikkeita ei ole kaapissa, ja vessapaperikin on melkein finaalissa ja ainoa makuusija vetoisella lattialla peittojen alla tärisemässä koen olevani ihan hemmetin turha ihminen itsekkin. Jouduin vastatusten kaikkien niiden asioiden kanssa, joita eniten pelkään: kärvistely yksinäisyyden, nälän, pelon ja pimeän keskellä. Se oli niin KARU leiritys, että sisuksiin jäänyt trauma ei ihan heti katoa.

Erittäin viisas mies oli aikanaan tuo tohtorisetä Elias Lönnrot, jolla oli monenlaista muutakin aktiviteettia kuin lääkärihommelit. Hän kuitenkin mielestäni erittäin osuvasti listasi mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin: lepoa, toivoa ja tyytyväisen mielen.

Tuohonpa en paljon muuta lisäisi kuin sellaisen sisäisen turvallisuudentunteen, jossa pelon ylivalta on selätetty eikä karmiva ahdistus alinomaa kurista kurkkua ja puristele rintakehää. Sitten vielä jonkinlaista yhteyttä muihin ihmisiin ja tätä ns. yhteisöllisyyttä siinä määrin kuin se itse kullekin on mahdollista. Ja MIELEKÄSTÄ tekemistä, mutta huom! tekeminen voi olla myös ei-aktiivista eli enemmän joutilaisuudenluonteista, ei touhuamista tai menemistä.

Toivo on valoa. Jos elämässä ei ole valoa, pimeys ottaa vallan. Jos niin käy omassa mielessä, joudumme pimeään tunneliin. Siellä voi joutu haparoimaan kauan ilman ulospääsyä.

Senverran jaksaa nettivittuilijoiden luonnekuva kiehtoa, nähdessäni tämmöisen tekstin "hoito laitos sinua varten tai mielisairaalla jos et itse osaa soittaa niin voin kyllä avittaa" jään 2 sekunniksi pohtimaan onko rankan turhauman syynä sekin, ettei ko. henkilö ole oppinut koskaan kunnolla kirjoittamaan. Jos nimittäin OLIS oppinut, niin kännisenäkin saisi aikaiseksi edes jotenkin ymmärrettävän lauseen. Mahtaa se olla monenkin dynaamisena porhaltavan otuksen suuri salattu ja vaiettu suru, että vaikka kuinka osaa huseerata guruna uusimpien teknisten vempaimien kanssa, niin äidinkielen käyttelyn perustaidot ovat huteria tai olemattomia.

Tämä lause sitten taas "Tykkään kyllä henkevistä keskusteluista, mutta mikään uskovainen en ole" .. onnistuu jopa lievästi ärsyttämään. Siinä ihminen SOTKEE kaksi asiaa sekaisin: henkevyyden ja hengellisyyden, joka sekin on eri asia kuin uskonnollisuus tai ns. uskovaisuus. Joo, eipä näitä vajaan rivin mittaisia tyylinäytteitä kukaan PAKOTA lukemaan, joten se on aivan oma vapaa valintani. Kun tiedän kuka olen ja mistä tulen, ei negatiivisilla lausunnoilla tosin ole mitään painoarvoa. Näytöllä välähtävinä teksteinä ne jäävät ohimeneväksi tuuleen huuteluksi. Ihan eri asia on livetilanne. Muistanhan hyvin miten pitkäksi aikaa jätti tosi inhottavan fiiliksen se alkukesän välikohtaus, jossa sain aamuöiseltä kännissä hilluneelta porukalta karkeimmat mahdolliset arviot ja arvostelut päin näköä. Elän heidän kanssaan aivan eri maailmassa - joten oli jonkinasteinen järkytyskin havaita miten piittaamatonta, tylyä ja halveksivaa se hyvännäköisten "menestyjien" asennemaailma ja ilmaisu on.

Jos en menetä hermojani, ei minulle kukaan vittuilija mitään mahda. Mulla on vastassani niin paljon jotain mulkvisteja ankarammat vastustajat: kipu, köyhyys, ahdistus, väsymys. Ja just SIKSI suosisin mieluusti viestinnöissäni ihmisiä, joista sais hitusen myönteistä voimaa ja virtausta...

Aina vaan on tingittävä vaatimuksista elämän suhteen (jos niitä enää aikoihin on ollutkaan) ja suostuttava yhä pienempään mittakaavaan. Pelko kyllä jyllää jo lähitulevaisuudenkin yllä, kun liikkumisen mittakaava ja säde tulee kutistumaan pakostakin. Alkaa olla niin huurteista ja hyytävää tuo keli kohta, ettei mulla riitä ryysyjä mitä päälleni repiä ettei olis persus huurussa. Sitä se on, kun ei voi ostaa mitään ikinä mitenkään, ei sitäkään mitä ihan välttämättä sattuis tarvitsemaan.
***
Mitä teen sitten kun en voi tehdä mitään..? Kökötän paikallani itkeskellen vai rupean kittailemaan jotain puudutusnesteitä. En tiedä. Nyt jo on melkoisen saatanallista. Jos nukun hyvin, nukun iltaan asti. Jos nukun huonosti ja pätkittäin, nukun iltaan asti, koska saatan aloitella nukkumista vasta klo 9 jälkeen aamusta. Vanhempani ehtivät tänäänkin ahkeroida mm. pyykinpesussa sinä aikana, kun minä en saanut ruhoani punkasta ylös edes puuron nielemisen ajaksi. Ja sitten kun vihdoin yllätyksekseni sain itseni liikkeelle, homma meni heti pieleen. Huomaavaisuus-säädin ei taas pelannut ollenkaan. Isäukolle EI KANNATA sanoa ääneen "onko kahdeskymmenes hammastikku jäystettävänä, kun muori valittelee että koko ajan otat uusia hammastikkuja". Ukon kuulohan TERÄVÖITYY tossa kohtaa, ja hän vetäisee murjotusraivarit. Tietysti juuri silloin, kun vanhusten saunavuoro alkaisi, ja muori tarvitsisi sinne auttajaa. Eihän ukko liikahda maanittelemallakaan, kun on aloittanut murjotuksensa. Toi sama kuvio on niin SAIRAAN tuttu, että meinaan oksentaa aina kun se alkaa. Vika on aina minun, sanoin sitten jotain tai en mitään.
***
Koen muutenkin olevani mitätön ja kelvoton, pelkkä riesa, jota armollisesti siinä siedetään ja jolle vielä ruokaakin annetaan. Kun tulee kärhämä, voidaan tokaista "Mikset mene omaan kämppääsi elämään omaa elämääsi." Aivan niin. Omaa elämääni, joka on hyytävää yksinäisyyttä vetoisessa kämpässä, jossa ajatus kiertyy väkisinkin siihen onko tämmöisen kitumisen jatkamisessa mitään mieltä. Noh sikäli turhaa pohdintaa, etten pystyisi itseäni lopettamaan. Voimattomuus ja väsymys vaan uuvuttaa ihan pohjattomasti. Ainoa hetki jolloin tunnen olevani jotenkin elossa on kankein jaloin polkeminen. Siinä on vaan ponnisteltava eteenpäin, vaikka kuinka itku pyrkisi silmäkulmaan. Pakollisten polkemisten loppuminen pakkasiin tulee olemaan toisaalta helpotus, mutta sitten onkin toisenlaiset ongelmat esissä, jos aion tulla muutamaksi tunniksikin elämään omaa elämääni.