Blogi

Tämähän on nyt TAAS tavallaan ajan & energian haaskausta, mutta tahattomat koomiset elementit oikeuttavat extra-huomioon

"en jaksanut edes lukea sinunlaisesi läskin kirjoitusta loppuun,mutta mene töihin ja hanki elämä,
sinua nussiessaan pitää tehdä teline ei mikään sänky kestä sinua ja miten sen vitun löytää jostakin läskin seasta,ei mitenkää.
laihduta niin sitten joku voi sinusta kiinnostuakin.mielummin vedän käteen kuin kaivan sinun läskejäsi."
***
Hmm... hieman kummeksuttaa mistä ja miksi tuohon nyt kirjoittajalla tuli mukaan kehotus työhön menemisestä, kun tekstini (jota hän ei jaksanut lukea kokonaan) ei mitenkään sivunnut työntekoa tai -tekemättömyyttä. No eipä siis kummeksuta. Asialla ei olekkaan virkistävä uusi yrittäjä, vaan joku samoja teemoja - "mene töihin, laihduta, hanki elämä" - toistava vakituisesti netissä päivystävä pessimisti-runkkari. UHKAAHAN hän tossa ryhtyä runkuttelemaan ennemmin kuin läskistyneitä naisia naimaan, mutta näkis vaan :))

Mutta mitenkähän tuon kantavan ydinviestin kanssa nyt oikein on.. Sen mitä olen ehtinyt valveilla ollessani havainnoida asianlaitaa, niin töissäollessani ei jäänyt juuri lainkaan aikaa tapailla kiinnostavia ihmisiä, tai sitten se tapahtui viikonloppuisin baarikentillä päissään, eikä niissä olosuhteissa ja olotiloissa kukaan ole viimeisen päälle "oma itsensä", vaikka estottomuus kukoistaakin 110-prosenttisesti. Yllättäen nukkuminen on osoittautunut laihduttavaksi (epä)toiminnaksi. Onhan sekin aika pois syöpöttelystä, vaikka energiaa ei kulukkaan. Karmeat ruokakuurit ym. itsekuria ja määrätietoisuutta vaativat hoikistumisprojektit ovat siis jokseenkin ylimainostettuja. Tai oli miten oli, ei minusta niihin olisi kuitenkaan. Kaikkia kiinnostuneita en silti ole ehtinyt vielä 10 vuodessa edes tavata, mutta se on saamattomuutta se.
***
Jotenkin ton kirjoittajan tatsi kuitenkin tuntuu tänään jo väljähtyneeltä ja yhdentekevältä. Aika tekee tehtävänsä, joskus jo päivässä. Etenkin, kun tässä välissä paljon painavampaa viestintää ehti tulla tulvimalla puhelimeeni, lähettäjänä tuttavani MrBesserWisser. Puhtaasti tekstailuperusteinen tuttavuus, ja siksi ah niin mahdoton. Hän on valinnut yhteydenpitoon suorapuheisen viestikoodiston (persoonani ja elämäntapani arviointia, suorasukaista neuvomista, kehotuksia, moitteita, tivaamisia, analyyseja), joka VOISI kenties toimia henk.koht. livetasolla tapahtuvassa puhesuhteessa.

Puhetilanteen elementit voisivat pelastaa väärinkäsityksiltä ja vimmastumisilta. Nyt en edes yritä niiltä välttyä, kun luen kapulani näytöltä lausetta: "Sinun elämäntapasi huomioiden pidän ihmeenä, että yleensä olet vielä hengissä." Tai "Annan sinulle ilmaisen neuvon: Pyri noudattamaan normaalia päiväjärjestystä ja tee terveytesi hyväksi joka päivä jotakin. Katso kehittävämpiä ohjelmia. Älä vietä aikaa synkkämielisen ihmisen seurassa. Lopeta tuo jatkuva puberteettikapina."
KOEN VALTAISAN TURHAUTUMISEN. Kuitenkin jo likimain VUODEN olen lähes päivittäisellä viestinnällä YRITTÄNYT kertoa ko. ihmiselle elämästäni ja ajatustavastani oikeita asioita, ja tuossa on "tulos". Käskytystä, neuvomista, alentuvaa asennetta, ja aina taustalla 'minä olen oikeassa, koska minä olen oikeassa' -perustelu.

Niin. Ettei totuus unohtuisi, onhan hänellä toki varsin pätevä syykin siihen miksei hän halua edes toisinaan täydentää tai oikaista kommunikaatiovääristymiä puhuen. Olemme puhuneet kerran luurissa ja hän toteaa "Olit silloin niin päällekäyvä, etten halua vastaavaa jatkossa." Täältä kyökkipsykologian kentiltä nousee tuohon täydennysosa: Ei tietenkään ihminen halua OIKEATA livenä tapahtuvaa tuttavuutta tai keskusteluyhteyttä, koska siinä ei pääse koko ajan olemaan oikeassa. Kun paukuttaa tekstareitse arviointeja toisen elämästä ja persoonasta, puhelimen voi samantien vaientaa. Mitään keskustelua ei tarvitse käydä, eikä vastakommentteja noteerata. Voi siirtyä sujuvasti paasaamaan seuraavasta teemasta, joka on itselle tärkeä.

joo, kyllä toi tapaus on ihan LIIAN SAMANLAINEN kuin minä..

Tuikeat pohjoisviimat ja ärsyyntynyt niska heittivät päälle taas ohimojuiminnan ja näköhermotulehduksen, joka pakotti punkan pohjalle kokonaan pariksi vuorokaudeksi. Siinä on jo ankean epätoivon tuntemuksia, kun kaikenlaiset sairaus- ja muut pelot voimistuvat äärimmilleen. Siihen jatkoksi sitten läheiseksi tulleen ihmisen alavireistä pohdintaa siitä onko järkeä jatkaa elämää, ja miten pitkään henkisesti huonoja olotiloja oikein jaksaa kestää..

Noiden muudien kuunteleminen ylitti jonkin yliherkkyyskynnyksen, vaikka pysyin suht rauhallisena keskustelun ja kohtaamisen ajan. Sitten jälkireaktiona iskikin aikamoinen ärhäkkyys, kiukkupuuska ja vollotuskohtaus. Useinhan niin käy fyysisesti ja henkisesti intensiivisen läheisyyen jälkeen. Siinä ohessa sai terävät ruoskat niskaansa tuttava, joka erehtyi tekstailemaan "Elämäntapasi huomioonottaen on ihme, että olet vielä hengissä" -tyyppistä kannustusta. No se nyt oli vielä tavallaan hyvinkin perusteltua, eikä ollenkaan älyvapaata. Älyvapaammasta osastosta näytettä seuraavalla kerralla, kun otan käsittelyyn äsken vastaanottamani tekstinäytteen otsikolla "läskit munan puutteessa". Sen lähettäjä tosin paljastaa keskittymiskykynsä asteen heti alussa sanoessaan "en jaksanut lukea loppuun tuollaisen läskin kirjoitusta. mene töihin ja hanki elämä." TJAA. Mahtaa siellä työelämässä olla turhauttavaa, jos se tuohon johtaa :((

Huom! Esitän lukijalle jo nyt pohdittavaksi yllämainitun ruutipipon esittämän väitteen, jonka mukaan lihavia ei voi naida, koska tarvittavaa ruumiinosaa ei löydy läskien seasta. Outo väärinkäsitys. Mistähän läskiä kammoksuva heppu tuon tietäisikään, koska ei varmaan ole päätynyt ikinä yrittämään? Minulla on asiasta toisenlainen kokemus, mutta kun tämä ei ole mikään seksitilitys tai panoraportti, niin ze ziitä.

No kerrankin teemapäivä, jota kannatan vilpittömän lämpimästi. Turha yrittää rimpuillen pakoilla epäonnistumisia, kun ne väistämättä saavuttavat meidät kuitenkin jossain vaiheessa. Viime yön makasin vaihteeksi valveilla, raastoin häiritsevää karheata hiustöyhtöä (eipä auttanut hiuskunnostus siihen!) ja mietin onko elämäni ollut vain sarja karmeita epäonnistumisia. Niitä välähteli silmieni editse kuin joltain videonauhalta.

Nyt en jaksa enää piitata, koska pyöräileminen hyytävää pohjoistuulta vastaan lopetti kaikki vatvomiset. Sehän on raakaa selviytymiskamppailua. Nyt sitten taas mättämään päälle kuivempia paitoja (hiestä märät eivät vielä ehdi edes kuivahtaa), ja uudelleen taisteluun. Onneksi paluumatkalla tuuli ei puhalla suoraan vastaisesti. Onko tässä eestaas singahtelussa mitään järkeä? Ehei, ei siinä mitään järkeä olekkaan, mutta se on minun päivittäinen kuntoilu- ja happiannokseni. Huomennahan onkin todennäköisesti tiedossa ns.kanttuvei-päivä, jolloin univajaus taas tasautuu 10-12 tunnin tajuttomuudella. Jos olen raatokuntoinen, saatan jättää kokonaan nousematta punkasta.

Eilinen hiuskunnostus vei sekä voimani että rahavarani. Kunnostamoon pääsy edellytti oman rytmini vastaisesti toimimista, ja sehän tunnetuin seurauksin kostautui tänään koomamaisen syvään loputtomaan uneen vajoamisena. Pakko olla tolla tajuttomuudella jotain/paljonkin tekemistä elimistön aineenvaihdunnan (verensokerit yms.) kanssa, koska virkoaminen meinaa olla mulle sitten ylivoimaista. Verensokeritkin siinä varmaan pitkähkön nukkumapaaston jälkeen heilahtelevat, koska ärtyisyys ja rähjäys on ihan megaluokkaa. Se kohoaa perusturhautumisen tasolta vielä pelottavampiin sfääreihin. Tänäänkin ärjyin ja karjuin joka askeleella, ja huonon olotilan vallassa huutelin ilmoille "Ei tähän perkeleen surkeuteen auta kuin itsemurha" -tyyppisiä kommentteja. No SITÄHÄN ei kumpikaan läsnäolevista lähiomaisistani tietenkään ikinä ryhdy kiistämäänkään!!

Päivinä, jolloin olen selkeästi ympäristölleni vaarallinen (tai vähintäänkin sietämätön) ei kannattaisi avata suutansa lainkaan, eikä välttämättä lähteä edes ovesta uloskaan. Ainoa syyhän ulos kalseaan syysilmaan siirtymiseen on se, että JOS jään vaivoin herättyäni paikan päälle, saatan tölväistä syyttömiä vanhuksia vielä muutamin ylimääräisin kitkerin kommentein. Ne ikäänkuin karkaavat suustani ennenkuin ehdin yhtään miettiä. Eikä kyse ole mistään itseHILLINNÄN puutoksesta pelkästään, vaan ihan FYYSISESTÄ tolkuttoman huonosta olosta. Kun lähden kiroillen ja noituen pyöräreitilleni pakko(polkemis)liikkeitäni suorittamaan, saattaa tuntua siltä, että pökerryn siihen paikkaan, mutta yleensä olo samalla jonkin verran kohenee. Nyt ei käynyt niin. Nukkumakooman aikanahan en ollut ottanut normaalisti päivällä kipulääkettä, enkä tyhmyyttäni ottanut ennen lähtöä. Jouduin vetäisemään napin perille päästyä, koska polvet olivat menossa alta.. Senverran tuhti annos, että vaatisi hetken levot, jotta pahin humina helpottuu. Ei sovellu parhaiten ihan samalla kertaa iltakahvin kans nautittavaksi :((

Toivottavasti kuitenkin jeesaa paluumatkalla, joka tulee olemaan muutenkin JÄHMEÄ ja hyinen. Jos tämä säätilan kylmeneminen jatkuu näin huolestuttavana, olen piakkoin kusessa - rahat on menneet eli taksiajeluun ei ole yhtään varaa, ja sitkun en tarkene pyöräkyydillä kulkea, niin lopahtaa mun kulkemiset kokonaan. Ja SITTEN pitääkin löytää todella luovia ratkaisuja siihen missä osoitteessa aion oleskella, ja miten sen toteutan. Tämä vetoisa bunkkeri ei houkuttele, koska edes telkkaria ei ole seuranpitäjänä. Vanhemilla on digiboksi, jossa tosin olivat tv-kanavat juuri pari vrk pimeinä, kun lähialueella oli KAHTEN PÄIVÄNÄ PERÄKKÄIN joku työkone rouhaissut kuitukaapelin poikki.. Sillä lailla! Näitähän sattuu, mutta kyllä se kirpaisee, kun toistuu useampaan kertaan, ja musta ruutu on vastassa, vaikka miten koitat kanavia viritellä. Mahdettiinko antaa haitan tuottajalle huomautusta, koska aiheutunut vahinko kosketti kenties kymmeniätuhansia ihmisiä eri tavoin...

Voihan wiswa sentään, ettei yhtään senttiä pitene toi pinna.. Eniten ja nopeimmin se paukkuu dementikko-isäukon takia, vaikkei hän ressukoinnilleen mahda mitään. Siis tätä tiettyä "hömelöintiä" ja tohelointia ja vieteriukkona kimpoilua, joka kuuluu muistisairaan taudin- ja toimenkuvaan. Sen vielä sietäiskin, mutta kun tilanne on muuten melkoisen kestämätön. Muorin kanssa olisi pakko keskustellen setviä joitain arkisia hoidettavia asioita, mutta siinä samassa jo ukko murisee sivusta "Onpa taas HELVETILLINEN MÖKÄ" viitaten sillä lähinnä MINUN ääneeni. Hetkeä aiemminhan ukko on korvia höristellen huutanut MITÄ MITÄÄÄH noin 20 kertaa, koska ei kuule tai ei ymmärrä mitä hänelle sanotaan. Minun äänensävyni tai äänenkäyttöni särähtävät hänen korvaansa siis aivan erityisellä tavalla. Siitä yleensä käynnistyy raivokas kierre: ukko mutisee synkeä irve naamallaan "täytyy lähteä vaivaistaloon perkele", ja minä alan suoltaa uhmakasta uhkaavaa kapinapuhetta "teidän täytyy koittaa täällä keskenänne riidellä, koska en voi jatkossa aina olla paikalla" jne. jne. (täysin turhaan!). Sitten muori ryhtyykin kertomaan/kertaamaan isoon ääneen minun syyte- ja moitelistaani, joka on loppumattoman pitkä.
***
Koko kuviossa on NIIN monta ongelmakohtaa, etten jaksa niitä edes käydä luettelemaan. Ratkaisua tai muutosehdotusta minulla ei kuitenkaan ole niistä yhteenkään. Omatkin uhoamiset jäävät aivan katteettomiksi, koska en voi kovin pitkäksi aikaa häipyä jäjjettömiin. Yleensä palailen noin tunnin sisällä takaisin. Tai en siis voi häippäistä jonnekkin toisaalle "omaan elämääni", koska elämäni on osittain tuolla vanhusten kanssa samassa osoitteessa. Sitä sopuisammin mitä vähemmän ääntäni korotan ja rupean meuhkaamaan, vaikka ukon hössötys & tössötys kuinka ottaisi ohimohermoon.

Loistavan lannistavan ma-päivän viimeisteli runsaana niskaan lotiseva sade ja kaapeliverkkoyhteyksien kaatuminen, joka pimensi kaikki tv-kanavat. Äitimuorille SE on sen luokan katastrofi, että siinä tulee mullekkin niskaan vähän ekstra-annostus tulta ja tulikiveä, kun en pysty tilannetta korjaamaan. Just ja just pystyisin virittämään kanavat uusiksi, mutkun se ei tohon pulmaan auta. Ja tässä kohtaa tuleekin esiin mikä muistaisairaudessa on myönteistä: dementikko ei kärsi tv-ohjelmien puuttumisesta. Hänellehän riittää viihdykkeeksi vaikkapa viikon vanha sanomalehti, jonka juttuja hän lukee innolla ääneen kuin ne olisivat uusia uutisia. Hänelle OVATKIN, koska hän ei niistä mitään muista. Tolla systeemillä koko päivän voi lukea sujuvasti paikallista sanomalehteä, vaikka se onkin aika ohut läpyskä :))

Ehkä kehut lämmittävät näin etänäkin, toivottavasti. Ihminen, joka ei mielistele, ei ole kyllä joka hetki helpolla tavalla kaikkein miellyttävin. Hän ei halua loukata eikä olla tahallisen synkeä, mutta hänen läsnäoloonsa pitää aina hetken verran totutella. Se kun ei ole mitään "jutellaanpas tässä mukavia ja piristetään toisiamme" -meininkiä, vaan oman elämän asioiden kertomista kaunistelematta. Eihän ne aina niin kauniita tai mukavia juttuja ole, vaan aika karujakin. Jaksan kuitenkin yhä ihmetellä ja ihailla ihmistä, joka pohdiskelee todella paljon tilanteita ja kohtaamisia ja tuntemuksia MUIDEN kannalta, eikä keskity vain itseensä.

Ulkomuotoon kohdistuvat kehumiset tuntuvat valuvan kuin vesi sen kuuluisan hanhen seljästä eli niillä ei näytä olevan mitään vaikutusta, tai ainakin ne otetaan vastaan varsin kiihkottomasti ja tyynesti, todeten korkeintaan "Ai jaa, miksei musta yhtään tunnu siltä että olisin niin hemmetin vetovoimainen ja seksikäs." Hehee. Ihanasta aitoudestaan huolimatta ko. ihminen ei kuitenkaan anna rakentavaa vastausta tai ratkaisuehdotusta yhteenkään MUN elämän ongelmaan. Ja miten voisikaan, kun koko elämäntilanteeni on tavallaan yksi iso ongelmanippu. Juuri kun olen saamaisillani alulle jonkun osa-alueen kohdalla jotain toimenpiteitä, ne tyssääntyvät jaksamattomuuteen tai rahanpuutteeseen. Noin viidennen kerran joudun varmaan siirtämään gyneaikaakin, koska en vaan VOI pulittaa sinne satasta ja olla loppukuukautta persaukisena. Hiuskunnostusta en enää voi lykätä, koska muljutusneuroosi on jo nyt niin pahana... Molempiin operaatioihin ei mitenkään ole varaa samalla viikolla, joten.. Näillä tuloilla ei voi tulla toimeen, ja silti vaan olis jotenkin tultava. Aika ankara & ratkaisematon kuvio.

Otsikoinnilla viittaan edelliskertaisen merkintäni pohdintateemaan. Enkä oikein voisi SEN ytimiin päästäkkään, koska pohtimani reaktiot tapahtuvat TOISTEN päissä. Oleellisempaa kaiketi olisi sitten miettiä MIKÄ minua jaksaa aina vaan niin paljon kiehtoa netti- ym. areenoissa, että siellä tosiaan tulee roikuttua joidenkin suunnattomaksi harmiksi. Syitä voisi putkahtaa nuppituotoksena varmaankin noin 155, joten on syytä suorittaa pientä rajausta ja valikoida ehkä jotain viis.

1. uteliaisuus 2. uteliaisuus 3. uteliaisuus
No joo, tohonhan toi menis. Jalostetaan vähäsen. Uteliaisuus on aina mahdollisuus. Mahdollisuus johonkin, jota en halua ennalta ryhtyä liian tarkasti määrittelemään. Sehän on tietysti nettikaavaetikettien vastaista, koska siellä etsitään niin vimmatusti jotain MÄÄRITELTYÄ. "Sie olet sitä ja sitä, ja sitä sie et missään tapauksessa ole." Jätkätkin, jotka kirjoittelee sellaisia v..un vaatimuslistoja, joissa pituusvaatimuskin senttimetrilleen määritelty, nehän ovat itsekkin kuin muoviukkeleita. Sovittavat itsensäkin johonkin stereotypiaan. Että kun ruksaan esitietoihini jonkun tietyn laatikon, niin en sitten voi olla mitään muuta kuin se "asiallinen" tai "boheemi" tai "rockhenkinen". Mitäs nuokaan sitten tarkoittavat? Minun kohdallani ruksautuu tyyliksi 'vapaa' - mikä tarkoittaa ryysyissä kulkemista vailla paineita tai tunnontuskia ja nyt just KUUMINTA megatrendiä eli totaali-meikittömyyttä.

Ei nyt enempää jaksa pohtia tota. Mutta viestinnän aakkosiin kuuluisi sekin, että viitsittäis se esittelyteksti jotenkin edes lukaista. Tänään viimeksi ärsyttävän narisevalla äänellä ("vääränlainen" äänenväri on mulle aivan ehdoton diskausperuste, ilman muuta) luurissa joku miekkonen mumisi: "Mitenkäääs kun se oli vähän salaperäinen se sun tekstisi..ettäääää....ääääää....tarjoatkos sinä niinkuin jonkinlaista hierontaa vai mitäääääää." Mjäääh mjäääh mjääh. Voi kilinvitut sentään.

Toi puhelinkontakti on kyllä hyvä selventäjä. Meitähän on muitakin, joilla on syntymälahjana luonnostaan miellyttävät puheäänet ja selkeä & värikäs & syvällinen & hauska ilmaisutapa. Heti kun sellainen osuu luurin toiseenKIN päähän, voi olettaa, että kommunikointi ei ehkä tökkäse heti seuraavalla sekunnilla. Huom! Loistava kommunikoija voi olla myös puheentuotossa tempoltaan verkkainen ja mielenlaadultaan ujohko ihminen. Hänellä on kuitenkin kiinnostusta herättävät elementit hallussaan. Mulla on valitettavasti hallussani myös muutamat TORJUNTAA herättävät tavat & elementit: Paiskaan tuntemattomalle korvat täyteen rankahkoakin elämäntarintaa ja ankaraa mietettä. Innostun omista teemoistani niin, että kiihdytän puhenopeutta ylivaihteelle, enkä jätä kuuntelu tai kommentointitaukoja. Teen kysymyksiä, mutta vastaan niihin valmiiksi itse, kun toinen on vasta pohtimassa mitä kannattaisi sanoa..

Lopputulema: tyyppi, joka kestää tuollaisen puhelinyhteyden ottamatta torjuvaa asennetta ja pysyy verbaalisesti hyvin kyydissä, on riittävän samanlainen ja erilainen kuin minä. Jos on liian erilainen, niin säikähtää ja/tai mykistyy. Jos on liian samanlainen, niin turhautuu (jopa raivostuu), kun ei saa suunvuoroa eikä pääse itse suoltamaan konekiväärimäistä puhetulitusta. Ja vielä EKSTRAPOINTTI: jos soittelija osuu olemaan kuuppa-alalla, voin melkein luurissa kuulla miten hänen päässään raksuttaa "Onkohan sillä kaksisuuntainen, koska tota puhetta tulee noin rönsyilevästi ja noin kovalla nopeudella, vaikkakin rationaalisen tuntuisesti... Mitenkähän mä nyt lopettaisin tämän puhelun hienovaraisesti, koska en halua siviilissä tavata mitään epävakaita kuuppakeissejä..." Se haluis siis normaalin. No tänne sen ei kantsis enempää soitellakkaan! Ei mulla mitään HÄNTÄ vastaan, mutta toisinpäin tulis kuvioon inhottava asia: ennakko-oletus.
***
Ja seuraavassa jaksossa (kenties) kehun miestä, joka vältti kaikenlaiset virheet mitä avaavassa ääni- ja puhekontaktissa voisi tehdä, ja (ei harkitusti, vaan tietämättään) onnistui väistämään kaikki virheet myös ekassa livetapaamisessa. Ehkä se johtui siitä, että hänellä ei ollut MISTÄÄN kontaktiareenoilta niin minkään valtakunnan aiempaa kokemusta, eikä niin ollen myöskään käsitystä siitä miten pitäisi tai ei pitäisi "käyttäytyä". Hän siis onnistui siinä mitä monet turhaan vuosikausien kovalla treenauksella yrittävät: että olis vaan ihan aidosti oma itsensä :))

Yhtä varmasti kuin torstaista seuraa perjantai, tulee muutamalta vakivittuilijalta minulle viikottainen tervehdys. Sisältö ei juuri innovatiivisesti uudistu, mutta kärppämäisen nopeasti he reagoivat tiettyihin mun profiilipäivityksiin. Lienee jonkinmoinen alert-systeemi käytössä eli kello kilahtaa heti, kun on aika ryhtyä naputtamaan viikottainen vittuiluRIVI. Minustakin yksi rivi on riittävä määrä tohon tarkoitukseen.

Olihan siellä eräs miekkonen rustannut oikein useammankin lauseen. "Olet nyt 10v. ilmoitellut siellä sun täällä. Ei taida löytyä. Minullakin on kuva sinusta." Jaha. No heitä nyt helvetissä NIIN vanha kuvatus jo helvettiin. Mitäpäs sie sillä teet, kun tuttavuutemme ei ikinä etene elävämmälle asteelle. Tai kahtele kuvaa joutessas, jos ei muuta hupia ole elämässä. Mutta asiaan! Aina toi sama kestoteema. Toistuvaisen ilmoittelun syyksi oletetaan se, että ketään/mitään EI ole löytynyt. Miksi?? Oi miksi, ihmiset? Että vaikka kuinka ennakkoluulotonta aikakautta elämme, niin ainoa sallittu kaava & malli on siis se, että ilmoituksella etsitään jotain, ja sitten se löydetään, ja sitten ilmoittelu lopetetaan. Koska muunlainen käytös on... mitä??

Kyllä 10 vuoden aikana ehtii löytyä sitä sun tätä. Yllättävästi yhä vieläkin, vaikken ole profiilejani ja tekstejäni isommin edes uudistellut. Silkkaa laiskuuttani. Ja olennaiset elämäni muutososiot voin kertoa sitten kirjoittelun jatkuessa. Jos kirjoittelu ei jatku, niin esitiedot piisasivat. Vaikka antaisin ihmisten jäädä ihmetyksensä kanssa pähkäilemään millainen hullu siellä jatkuvasti notkuukaan, niin näiden vittuilijoiden viitseliäisyys jotenkin kummastuttaa. Että NIIN paljon energiaa syydetään NIIN huonoon tarkoitukseen! Siis tämäkin heppuli, joka heittelee sieltä alemmudentuntoisesti "minullakin on kuvasi" - kuin tuo olisi joku megaluokan loukkaus. NO HEI KUULE, NIIN ON SADALLA MUULLAKIN VARMAAN. HARMI KUN SULLA EI OLE SITÄ MISSÄ NÄKYIS OIKEIN LÄSKIÄ JA LIHAAKIN. SITÄ SINÄ ET EHTINYT KOSKAAN SAADA, KOSKA DISKASIT ITSESI OLEMALLA TYMPEÄ TAI EPÄKIINNOSTAVA TAI KARKEA TAI HUONO KIRJOITTAJA. Älkää nyt jumalauta aliarvioiko älyäni ja ilmaisukykyäni kuvittelemalla, että se yksirivinen keskinkertainen tuotos saattaisi minut ekstaasiin...

On ne yksiä perkeleitä. Toisaalta sättivät, että mitäs siellä iät ja ajat notkutaan, ja toisaalta ajatuksena on näköjään vähän se, että kuka tahansa "normaali kunnon mies" pitäisi kelpuuttaa seuraksi. Ai miksikö ei?? No kun tekstuaalisesti on selkeästi kerrottu, ettei sellainen välttämättä kiehdo hirveästi MISSÄÄN mielessä. Ja tämän päivän pönttölistan kruunasi heppuli, joka totesi "Paljon sulla on tekstiä, mutta mitään ei tapahdu". Mistähän hän tietää mitä tapahtuu? Sehän ei tapahdu hänelle.

No nuo jutut nyt on ihan vaan pintascheissea, eikä oikeastaan edes jatkuvan kommentoinnin väärtejä. Kiinnostavinta on se miksi toistuvainen esiintyminen tietyillä areenoilla on ÄRSYKE, joka kirvoittaa avointa vihamielistä palautetta. Ehdotuksia, anybody? Mun täytyy vielä hiukan vaivata aivoa, että saisin kiteytettyä jonkinlaista sanallista ilmiasua sille mitä oletan/uskon/kuvittelen muhivan siellä turhautuneen 'vihapuheen' taustalla. Ai niin, pe-iltaanhan ne yleensä osuu useimmat, joten tarvitaanko jopa siihenkin rohkaisua päihdenesteen muodossa. Ensin vittuilua tuntemattomalle, ja sitten jatkamaan ilonpitoa baarissa, jossa naisille ei ehkä alle 3 promillen flänässä olekkaan yhtä helppoa suoltaa törkeyksiä. Joku niistä voi olla lupaava knekkaaja, ja tärskäyttää turpaan :)) Elämässä on riskinsä. Netissä on on niin siistii siinä mielessä.

No mikäpäs siinä - voinhan vaihteeksi HETKEKSI heittäytyä tyytyväiseksi, koska se olotila on kuitenkin hyvin pian haihtuva. Mikään maaginen mantra tai taikasana ei saa sitä jäämään päälle, koska olosuhteet ovat mitä ovat. Siinä ei rimpuilu auta.

Eilen oli unien suhteen taas vajaan unikiintiön kompensointipäivä eli totaalikoomaa melkein 12 tuntia. Siinä ajassa varmaan verensokerit ja verenpaineet jotenkin romahtavat, koska se olotila on niin armottoman voipunut ja hutera. Ärhentelykin on aivan samaa luokkaa kuin "oikeilla" diabeetikoilla liian pitkän syöntipaussin jäljiltä. Äreys kuuluu silloin vahvasti kuvioon, ja itku herahtaa itsestään. Kun sain eilen vihdoin kammettua itseni puoliväkisin normireitilleni, tuntui siltä kuin silmissä sumenisi. Aivoissa selkeästi vajaahapetusta.

Kun palasin yhäti pöpperöisenä, muori oli kasannut itseensä turhaumaenergiaa ja ryhtyi puhkumaan sitä päälleni. Koska vain nukun ja nukun, enkä saa edes pientä huonetilaa siivottua, minun on hakeuduttava laitoshoitoon. Hänellähän on jo dementikko-ukon hoidossa kylliksi ja yli voimienkin. jne. jne. "Ihmisen TÄYTYY olla masentunut, kun voi päiväkaudet röhnöttää sängyssään kuin mörön pesässä nousematta edes syömään tai juomaan." Ai-vaan.

Muori haparoi diagnoosinsa kanssa melkein oikeassa suunnassa, muttei ihan. Vierestä seuraten onkin tosi vaikeata erottaa milloin kyse on masennukseen liittyvästä runsaasta nukkumisesta (= pakenemista, koska mikään ei kiinnosta), ja milloin yliväsytyksen syyt ovat fyysisiä, kuten tässä kipu-uupumuksen ja unirytmihäiriön yhdistelmässä on. Kun ihminen on vetämätön, hän ei voi pakottautua liikkeelle ruoskien itseään jollain käskytyksillä tai komentosanoilla. Onnekseni en masennustestauskuponkeja nyt tarvitse. Muutama selkeä perusasia kertoo tilanteen laidan: Kiinnostaako jokin? Mikä kiinnostaa? Onko jotain mitä kipua uhmatenkin haluan päivittäin tehdä? Alkaako ajatus suuntautua iloa lisäävään toimintaan heti kun fyysiset voimavarat suinkin myöten antavat? Ovatko pahan ahdistuksen hetket suht nopeasti ohimeneviä vai juuttuuko niihin kiinni?

MUTTA jäljelle jää tietysti ISO ongelmakimppu, jota en pysty ratkaisemaan. Kun toimin vähillä energioilla, enkä kykene käyttämään niitä läheisteni kannalta hyödyllisiin toimiin kuten siivoukseen, ruuanlaittoon tai pyykkäykseen, olen kelvoton ja tavallaan "huollettava" itsekkin. Ilman saarnojakin siitä nousee tietynasteinen krooninen syyllistyminen. Teen toki tiettyjä avustavia taustajuttuja ja varmistelen heidän pärjäämisensä edellytyksiä, mutta sehän on kuitenkin epäolennaista, kun kokonaisuutta katsotaan. Ei minusta esim. tänä aamuna olisi ollut apua. Ukko ei jostain syystä herätellytkään muoria ottamaan normaalisti aamupalaa ja insuliineja, vaan antoi hänen korsnottaa puoleen päivään ja ateriapalvelun tuloon asti. Itse olin simahtanut joskus klo 9 aikaan, joten en ollut tilanteita valvomassa vaan unten maailmoissa. Tossa saattais diabeetikolle koomaisuus iskeä, kun dementikko ei älyä näitä juttuja. Tutkimattomat ovat hänen aivoituksensa. Toisinaan repii puoliväkisin muoria ylös jo kahdeksan jälkeen pyytämättä. Mutta hän ei mahda mitään sille ettei muista.
***
Eikä siihen salapoliisia tarvita selvittämään miten/miksi seuraavan päivän hitusen vireämpi olotila itselläni on kytköksissä siihen olenko vetänyt aamuyöstä namua naamaan, ja jos olen, niin minkä verran. Viime yönä ei ollut vedettävää, koska olin rituaalikarkkini vahingossa mässyttänyt etukäteen.

Oli jo SYYSVIIMOISTA esimakua tämän illan pyöräilyissä, koska hyytävähkö tuuli tunki usemmankin kalsarikerrostuman lävitse viiltävästi. Ei ihme, että osa kansasta rupeaa synkistymään ja hytisee kylmissään niin pahasti, ettei siihen auta kuin sauna ja riittävä määrä viunaa...

Ja viinahan voisi olla ratkaisuna niin monenlaiseen ongelmaan. Siihen turvautui viimeisenä oljenkortenaan eräskin uros, jonka kanssa sentään saatiin ajoissa (= heti) turhanpäiväiset tekstailut lopetettua. Kaveri antoi tosin reippaan & räväkän vaikutelman ehdottomalla, että olisi valmis tapaamaan vaikka ihan piankin. Sen perään sitten se strateginen niitti: "Kerrotko mittasi, painosi ja kuppikokosi. Itse olen 173/93, kaluni on 18 cm ja tosi paksu." Kiitin tiedosta, ja totesin ettei tapaamista tarvita. En siis väheksynyt hänen ELINTÄÄN, mutta toi mittojen tivaaminen on...öööööö... sanotaan vaikkapa älyllisten ominaisuuksieni räikeätä aliarvioimista tai kokonaan sivuuttamista. Mieshän ei silti luovuttanut vielä tuohon, vaan heitti ehdotuksen: "Entäs jos tuon kossua mukanani?" JUST.

Harmi hänen kannaltaan, että kossuhoukutin putosi huonoimpaan mahdolliseen saumaan. Juomisista ja juomattomuuksista on tekstaillen väännetty tuntemattomiksi jääneiden tyyppien kanssa aivan turhaa pärinää, joten kuittasin tällä kertaa asian tyynesti todeten: "Kovimmat kundit ei dokaa ollenkaan." Tulihan tossa vähän oikaistua muutamat mutkat suoriksi, mutta on toi totuus siinä missä jollekin viinan viisastava vaikutuskin. Ja se, että kovin monet tuttavuudet/suhteet/liitot/perheet/seikkailut/mestariteokset olisivat jääneet syntymättä ilman alkoholin myötävaikutusta.
***
Viime päivinä on ollut lievästi havaittavissa INNOSTUSTA kommunikointiin tavalla/voimalla, joka muistuttaa siitä miksi alunperin (netti)aikojeni alussa yleensäkin ryhdyin koko tutkimattomia reittejä ja touhuja tutkailemaan palavalla ja yhä yltyvällä innolla. Se helmeilevä hedelmällisyys, mitä luontevasti virtaava ja notkeasti toimiva viestintäyhteys kahden ihmisyksilön välillä voi tuottaa, on vertaansa vailla kokemuksellisena nautintona. Siinä jotenkin yhdistyvät asiat, jotka ovat minulle aina olleet elintärkeitä kuin hengittäminen: ilmaisu, ideavirtaus, vaikutteet, uteliaisuus, vaihtuvat virikkeet, yhteys, sanoma, sanominen.

Ja sitten laitetaan isoin kirjaimin kaikkein vaativin osuus: KUUNTELEMINEN. Jos sitä en suostu oppimaan vaikka hammasta (tai kahta) pureksien, en pääse kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen kirkkaimille lähteille, en edes lähellekkään. Jään pölisemään loputonta pitkää & syvää yksinpuheluani. Siinä kierrätän itselleni tuttuja teemoja, mutta mitään uutta tai tuoretta ei pääse syntymään omassa nupissa. Jollain tavalla mun pitää hätkähtää tai järkyttyä tai yllättyä, jotta uutta matskua lähtee muhimaan ajatusnauhalla. Kiihtyneenä ajatteleminen ei suju kovin hyvin, joten ensin pitää antaa ensireaktioiden tyyntyä ja tunnekuohujen haihtua. Nehän ON kuitenkin vain pintavaahtoa.

Latteata tai ei, haluan ikuistaa tähän oman mietelmäni:
"Jos ihminen osaa kysyä ja ihmetellä, hänen elämässään on tylsiä päiviä vähemmän kuin ilman kyseisiä taipumuksia."