Blogi

Tai miksei siis PYHÄNKIN..ihan mikä päivä sattuu olemaan käsillä. Mut sellaisia arjen sankareita ovat sellaiset ihmiset kuin tämäkin eräs puolituttu, joka käy usein samaan aikaan kiskalla. Hänellä sattui olemaan tänäänkin jakari taskussa, joten lupautui lähitulevaisuudessa tsekkaamaan mikä mun fillarin ketjuja vaivaa. Sehän käy zuitzait tämmöisiltä hemmoilta, jotka pyöriä rassaavat jatkuvasti. Toinen konkreettinen VALONtuoja on ystäväni MrX, joka on ystävällisesti hommannut pimiään pyörääni lampun, ja siihen patteritkin. Vielä kun löydetään se molempien kohdalta päänsärytön päivä, jolloin voin pyytää hänet käväisemään, niin ollaan iso askel lähempänä valottomuuspulman ratkaisua.

Nämähän ovat MITÄTTÖMIÄ juttuja sellaisille, joiden ei tarvitse moisten pikkuasioiden kanssa askaroida ollenkaan. Elämän peruskysymyksiä kuitenkin. Minunkin on aiva turha lässyttää suurta & mahtavaa filosofiaa netissä tai muuallakaan, jos en pääse kotioveltani eteenpäin liikahtamaan. Mitä rankemmat reunaehdot ja rajaukset omassa elämässä ovat voimassa, sitä paremmin pystyy pitämään mielessä muidenkin kohdalla, ettei mikään ole itsestäänselvää, ja kaiken voi menettää. Aina vaan tuntuu siltä, että esim. niinkään fantastista asiaa kuin KÄVELYKYKYÄ ihmiset eivät oikein osaa pitää minään :( Siinä vaan loikkivat pitkin askelin menemään pohtien enemmänkin sitä kuinka moneen stobeen fyffet riittää terassilla, tai montako päksiä bisukkaa sais ostettua kaupasta täksi illaksi. Nuohan on tietysti ihan yhtälailla perusasioita kuin minunkin juttuni; näkökulma vaan on vähän toinen.
***
Tähän pikaisesti heitän vielä yhden jutun. Aika usein kun esim. aikakauslehdissä on juttua eri tavoin toimintakykynsä menettäneistä ja/tai vammaisista ihmisistä, niin he ovat (tietenkin) suoritustasoltaan supertapauksia, joiden päiväohjelma olisi terveemmällekkin HENGÄSTYTTÄVÄ. Hoitavat huushollinsa, parisuhteensa ja perheensä, jopa työnsä, ja harrastavat kaikenlaista kehittävää ja vauhdikasta siinä sivussa. Mitä nyt se syöpä tai amputaatio tai ms-tauti tai selkäydinvamma tai aivoinfarktin jälkitila tahi joku muu vähän hidastaa tahtia. Juttujen on tietysti tarkoitus olla kannustavia, mutta minuun ne vaikuttavat lamaavan masentavasti.

Tajuan niitä tarinoita lukiessani entistäkin selkeämmin miten hohdoton ja epämediaseksikäs krooninen sairaus on tämmöinen stage4-nivelrikko, vaikka se invalidisoi yhtä paljon (tai liikkumisen osalta enemmänkin, koska en käytä pyörätuolia enkä kävele proteeseilla) kuin nuo mainitutkin. Sehän on ihmisten mielissä "vähän sitä kulumaa, joka helpottaa, kun pudottaa painoa", tai jotain muuta vastaavaa. Kun olen sanonut eri yhteyksissä "vaikea-asteinen kroonistunut kipusairaus", sitkeimmät ovat jopa halunneet käydä inttämään voidaanko nivelrikkoa pitää sellaisena. Heille pitäis simuloida se YKSI PÄIVÄ näissä kiputasoissa, jotta asia alkaisi avautua. KARRRRMEINTA on että sama vähättelytaipumus ulottuu myös hoitoalan ammattilaisiin. Silloin on turhaa oikeastaan astua edes ovesta sisään, koska sisällä kuultava liturgiat ovat ennalta tiedossa..

Aaarrggh. Lukija lienee jo selvillä siitä, että elämäni enimmäkseen koostuu kivusta, väsymyksestä, turhaumista, ahdistuksesta, sivullisuudesta ja syrjäytymistraumoista - mutta kun ne KAIKKI tuntuvat raivokkaasti kohdistuvan pakkomielteenomaisesti HIUKSISTOON... Mitä huonompi jumikoomapäivä, sitä varmemmin nappaan Fiskarsit käteen, ja aloitan NIRSK NARSK -nyrskimisen. "Onpa tossa veemäisen KARHEA töyhtömäinen kohta, siitä vaan muutama suortuva veks narsk narsk." Ja jälki on tietysti entistäkin KARHEAMPI. Muuten ei tunnu isommin missään, koska nämä luontaisen taipuisat kutrit kihartuvat jo kohta somasti, eikä kukaan tiedä onko reilusti 'rikottu' hiusstaili haettu kalliista kampaamosta vaiko rouskittu omakätisesti...

Jos hiukset irtoaisivat ahkeran & raivokkaan muljutuksen seuraamuksena juurineen, niin olisivat jo irtoilleet ajat sitten. Mullahan saattaa pelkästään yöaikaan valvoessani kulua TUNTIKAUSIA samaan kuontalon tiettyjen kohtien muljutukseen, vatkaamiseen ja raastamiseen. Koska kyseessä on vähintäänkin pakkotoiminnon KALTAINEN fiksoitunut kuvio, siihen ei tehoa mikään "ota nyt ne sormet pois sitä kuontaloa haromasta" - komento. Hommanhan kruunaa vielä se, että häiritsevintä hiustöyhtöä nykimällä saan juminiskan rusahtamaan "mukavasti" eli tulee sitäkin revittyä siinä samalla niin että takahampaistossa asti tuntuu.

Ammatti-immeinen tekee toki parhaansa kuontalo-ongelman kanssa silloin (harvoin) kun mulla hiuskunnostukseen on varaa, mutta eihän hänkään mitään mahda, kun pohjalla/taustalla on pitkältä ajalta tätä omakätistä raakaa hiukset halkovaa (= halkaisevaa) silvontaa. En ryhdy yhtään edes YRITTÄMÄÄN päätelmiä sen suhteen miksi juuri hiukset ovat joutuneet tämän vimmaisen pakkotoiminnon kohteeksi. Ihan vapaasti saatte kyllä kertoa, jos on näkemyksiä. Samaten, jos on hyviä (tahi huonompiakin) ehdotuksia siihen mitä tälle ilmiölle voisi tehdä - muuta kuin kiroten jatkaa repimistä ja muljutusta..??

RAKS RAKS... vähän eri volyymillä vaan, mutta samaa sukua on ääniefekti. Kun aloin taas natskuttaa tiettyjä ihania tahmakkaita nameja, ei kauaa kulunut, kun ensimmäiset etuhammaspaikat eli isot muovikimpaleet lohkeilivat. Pahasti rösösäröinen "torahammas" on nyt riesanani. Olisin saanut sen korjautettua jo huomenna, MUTTAMUTTA.. Esipaniikki iski, kun ajattelin ILJETTÄVÄN varhaista ajankohtaa klo 11.20. Ei tilanne paljoa parantunut, koska sama ajankohta viikon kuluttua tarjolla, mutta onpahan viikko lisää aikaa skitsoilla. Huom! Hammaslääkäriin meno ei MUUTEN minua voisi pelottaa, koska vietän siellä voden mittaan enemmän aikaa kuin monet eläissään. Pieni poran jurskutus on vain unettavaa - mutta nää mun moneen kertaan joka kulmastaan paikatut hampaat alkaa olla kohta jo hyvällekin korjaajalle ylihaasteellisia, ja sitten ollaankin hankalampien ja hinnakkaampien ratkaisujen äärellä. Plääh.
***
RAKS RAKS sanoivat retrofillarin ketjut, kun yritin startata sillä liikenteeseen. Onneksi siinä vaiheessa tyssäsi meno, eikä kesken taipaleen sivukaduilla. Kun on kaksi vanhaa risahtelevaa fillaria, niin aina riittää haastetta. Oma mekaanikkohan mulla pitäis olla, jotta ite voisin keskittyä ihan vaan siihen ajamiseen, ja jättää kaiken korjaamisen ja säätämisen muille. Tai niinhän mä nytkin teen, koska en itse kykenis mitään korjaamaankaan.. Onneksi toi vastoinkäyminen osui tämmöiseen päivään, jolloin mieliala on suhteellisen rento ja puolivaloisa. Totaalisena surkupäivänä jokainen harminpalanen saattaa kirvoittaa kitkerät itkeskelyt, ja vyöryttää itsesääliset fiilikset äärimmilleen. Mutta vielä on hyvät/pahat mahdollisuudet siihen, että pimiällä paluureitillä matkani katkeaa PAUKAHTAEN. Pieni rutina & pauke ei vielä välttämättä ole katastrofaalista.

Suorastaan pöyristyttäviä tietoja kantautuu työllistämisen tai työllistämättömyyden karuilta kentiltä. Muuan tuttava kertoi taannoin torin laidalla, että käyttöön on tullut työmarkkinatuen kohdallakin maksimiaika, jonka jälkeen on viiden kk:n TYÖVELVOITE. Jaha. Mistähän pirusta pitkäaikaistyötön repäisee sen työpaikan? Käytännössä siis ilmaistyöhön eli työelämävalmennukseen tai pakkokurssitukseen tie vie.

Radio kertoi sitten tänään, että työllistysbyroissa on otettu käyttöön ranking-järjestelmä, jossa nimike R7 tarkoittaa raakkiporukkaa, joka "ei ole työ- ja elinkeinotoimiston käytössä olevin resurssein työllistettävissä" tms. yksiselitteistä. Uutispätkässä haastateltavana ollut raakiksi diagnosoitu keski-ikäinen nainen nieleskeli itkua kertoessaan saamastaan "palvelusta" eli kohtelusta. Ministeri Late vaikutti aidosti tuohtuneelta, muttei taida saada vallitsevia toiminta- ja kohtelukäytäntöjä kaikissa toimistoissa ihan heti käännettyä. On siinä zarkaa yhdelle miehelle, vaikka olisi kuinka pätevä miäs.

Hmm...tällä alueella ja tässä kapungissa oltiin kaukaa viisaita jo vuosia sitten, ketä siitä sit lieneekin kiittäminen. Ennakoitiin, että kasvava vaikeasti työllistettävien puoli- tai kokoraihnaisten ja haluttomien porukka alkaa tulla kaupungille kalliiksi, kun valtio lätkäisee tietyt osat työmarkkinatuesta kuntien maksettavaksi pitkien työttömyyksien osalta. Perustettiin työvoiman palvelukeskus, jonne ohjattiin/potkaistiin/siirrettiin hankalimmat tapaukset. Fyysisesti työkkärin alakerrasta yläkertaan. Jotkut hakeutuivat ihan itsekkin, kuten minäkin, koska sinne pääsi hissillä :) Me ovelimmat tajusimme nimittäin, ettei sinne kirjattua työnhakijaa hyppyytetä enää siellä sun täällä ja uhata karensseilla alinomaa, vaan aletaan tosissaan ratkoa ongelmia. Puljussahan oli jopa oma sos.työntekijä ja terveydenhoitaja käytössä. Ja kuten minunkin tapaukseni osoittaa, rahaakin käytössä ihan eri tavalla kuin perustyökkärin puolella. Sitähän poltettiin sikakalliiden konsulttien (psykiatrit, neuropsykologit jne.) tekemiin tutkimuksiin, ja sitten vielä erikoissairaalan tuhansien eurojen hintaiseen tutkimusjaksoon, jonka kautta saatiin minut vihdoin prosessoitua sinne minne selkeästi kuuluinkin eli pois työnhakijoiden joukoista.

Saattaisin vieläkin riuhtoa ja rimpuilla aktivointitoimenpiteiden kurimuksessa ja pelätä vavisten niukan perustulonkin menettämistä, jos työmarkkinatukikin evättäisiin. Hommahan OLISI suht selkeä ja simppeli, jos tämä raakkiporukka saisi työkyvyttömyyseläkkeen, mutta kun kaikki eivät saa. Joku hakee 7-8 kertaa, mutta aina vaan hylky pamahtaa. Töihin ei mitään asiaa enää ikinä, mutta jostain kiikastaa. Ja tässä tullaan tärkeään kohtaan. Vaikka se voi kuulostaa kitkerältä vitsiltäkin, niin yhä vaan ne "punaiset paperit" pitää olla pinkassa päällimmäisenä, jos haluaa nopeammin tulosta. Minuakinhan hieman kiukutti ne psykiatrin ja viimeksi yksityislääkärin korostuneen synkeät lausumat mielen puolen ongelmista fyysisen vaivan ja kivun ohella. MUTTA siinä oli juuri se pointti, että ilman niitä lausumia ei ehkä heltiäisi eläkettä. Kun papereista näkyy selvästi, että polvet on paskana ja hermostokin tohjona, ja mukana vielä tiesmitä pers.häiriötä ja sekamuotoista sitä sun tätä, niin on helpompi jossain kaukana jonkun lääkärin tuumata että "hyvä on, annetaan tolle sitten nihkeä eläke, kun ei muuta voida".

Woehan Wee...miksen VOISI kirjoittaa syvällisemmistä aiheista kuin näistä, joiden syväluotaus tulee lähinnä persiin pohjasta, mutta sitähän sitä pitää tilitellä, mikä on ylinnä mielen päällä.

Elämä & sattuma onnekseni annostelee sillai osuvasti näitä uhmakkaisiin teineihin äkkiarvaamatta törmäämisiä, ettei niitä osu sentään ihan joka viikolle. Huomaan, että paussin aikana olen jotenkin ehtinyt alustavasti valmentautua - niin että kun huuto kajahtaa ajaessani puiston ohi pyörällä, sanat sujahtavat suustani ulos samalla sekunnilla, eikä minun tarvitse pysähtyä ja kaarrella penkillä istujia uhkaavan näköisenä. Tänään huutelun teemana oli taannoiseen välikohtaukseen viitaten: "Soitatko vitun muija vittu taas kytät paikalle?!" Ja vastauksena sinkoan realistisen toteamuksen: "Et SINÄ ole niin kiinnostava. Yksi teinihoro ei erotu tuhansista mitenkään." Auts, KARKEATA LIIOITTELUA, koska tämänkokoisessa kaupungissa ei ole edes yhteensä tuhansittain teinihoroja. Noh, ylinopea reagointi ei jätä varaa hienosäätöön...

Jos oisin ennustaja, olisin vastakommentin osannut veikata. Tietyssä vaiheessa mimmien sanavarasto on suppea, joten sieltä irtoaa vain tiettyjä ilmaisuja. "VITUN LÄSKIPERSE" on mun mielestä kaikkein huonoin, koska se on niin moneen kertaan käytetty ettei se ole enää tehokas. Jos sen tarkoitus oli VAIENTAA minut, niin sekin meni pieleen. Looginen vastaheitto tohon olisi tietysti ollut "Pidä sinä vaan huoli OMASTA perseestäsi" - mutta spontaanius heittikin hetken mielijohteesta suustani ulos tuhman ja ruman kuuloisesti: "MITÄ TÄÄLLÄ AIKUISILLE HUUTELET KUN SANAVARASTO EI SIIHEN RIITÄ. MUTSISKIN OLI HORO, JA TULOS ISTUU SIINÄ PENKILLÄ!" Eihän tuollaista saa huudella, jumalauta.
***
Mielenkiintoista oli myös oma jälkireagointini. Päästyäni tilanteesta hieman etäämmäs ja asioimaan kiskalle, en ollut raivokkaassa tilassa, vaan minua rupesi huvituttamaan ja suorastaan naurattamaan. Siis ennen muuta toi oma täysin typerä loppuvetoni. Mistähän kumman lähteestä toikin oikein putkahti ilmoille..? Toisena jälkiseurauksena huomasin suhtautuvani torilla notkuvaan mopokansaan suopeasti, koska heidän kovaääniset puheensa sentään ovat kilttejä niihin nihkeän ilkeisiin misuihin verrattuna. Heitä on kolme, ja menossa ilmeisesti joku keskinäinen kisaus siitä kuka nyt tänään uskaltaa huutaa kovimmin läskiä tai huoraa...
***
Huom! Ennen mahdollisen lukijan mahdollista närkästymistä haluan sanoa puolustuksekseni, että mulla on ihan papereihin präntättynäkin arviointeja persoonallisuushäiriöistä, jossa "impulsiivisia ja epävakaita piirteitä". Ja sitten vielä se tosiasia, etten koskaan missään mitenkään ole LUVANNUT aikuismaista tai kypsää tai maltillista käytöstä, etenkään ärsytettynä. Meriitiksi voisin laskea sen, että yleistä suuren enemmistön käytöskoodia vastoin huutelen SELVINPÄIN. Siinäpä onkin jo syy antaa selkeäsanainen diagnoosi "Hullu se on". Humalassa joku toiminta on "normijuttua", selvinpäin tehtynä mielenvikaista. Tietyssä ikävaiheessa toi perusasenne on raudanlujana takaraivossa; ja kaikkien ketä se kiusaa, täytyy vaan malttaa ootella ne ratkaisevat parisen vuotta, joiden kuluessa asenne sulaa/muuttuu/vaihtuu/miedontuu. Teinithän eivät vielä edes tiedä, että (heillekin) väistämättä käy niin.

Otsikon informaatiolla minua ilahduttaa noin sadannenyhdennentoista kerran anjapietilä miukumaukujotain, todeten ytimekkäästi "olet kuuluisa - nimittäin surullisenkuuluisa ja säälittävä". Aiempiin yritelmiin verrattuna tossa on jo ytimekkyyshakuisuutta ja tiettyä iskevyyttä. Muutenhan tuon kertominen minulle on ajanhukkaa. Olen ollut (virtuaalikentillä) "kuuluisa" jo paljon ennen kuin Liisa (Mrs Marko Ahtisaari) Sounio alkoi julistaa medioissa, että meidän kaikkien pitäisi brändätä itsemme erottuviksi omien erityispiirteidemme avulla jne. jne. Mua ei nyt jaksa hetkauttaa mitä tuumii joku henkilö jossain koneensa ääressä. Emme tule koskaan käymään minkääntasoista rakentavaa tai repivää keskustelua livenä.

SENSIJAAN paljon enemmän päätäni jäytää kuuluisuus (surullista laatua lienee sekin!), jota tahtomattani olen saavuttanut äänekkäiden teinien parissa puuttumalla äänekkäästi muutamien häiriköintiin. Tästä teemasta kirjoitin jo aiemminkin, mutta joka päivä ilmiö on esissä, kun kurvaan torille tai kiskalle tai kauppaan. Kaikki kohteet, joissa reitilläni käyn, ovat sattumoisin myös teinien suosimia kokoontumispaikkoja. Siellä sana kiertää sukkelasti, ja saa suorastaan siivetkin, ja sitten ollaan tilanteessa, jossa joku juippi räkimisensä ja muun apinameiningin lomassa sihauttaa kaverilleen "toi on se hullu ämmä joka soittaa kytät tai käy päälle". Just niin juu. Ja joka kauppareissulla JOKU reipas & rohkea kokeilee onneaan, ja suhauttaa jostain takavasemmalta näkymättömistä "huooooraa", ja sitten vaan kikatuksen kaiku kiirii ilmassa, kun urotekoa ihastellaan nurkan takana kimpassa. Teinimisut perkeleet perjantaikänneissään saavat vielä itse huorittelunsa nieleksiä moneen kertaan, kun vähän varttuvat, ja kireiden perseiden keikutus saakin jonkun tarttumaan toimeen.
***
Ongelman ydin on jotenkin aina vaan se sama: miksi juuri MINÄ kiinnitän niin vahvasti teineihin huomiota, ja valikoidun siten ilman muuta heidän ilkeilynsä ja uhmansa kohteeksi. "Hyviä tyyppejähän" ovat ne aikuiset, jotka itsekin tötöilevät kännissä, ja hakevat alaikäisille juomia pyydettäessä. Näin kai se menee. En selviä jatkuvista uhkaavantuntuisista ja epämiellyttävistä tilanteista muutoin kuin psyykkaamalla itseni asenteeseen: heitä ei ole olemassa. Muulloinhan toi vielä toimiikin, mutta entäs sitten, kun ne jostain pomppaavat MUN reviirilleni, ja hyppivät silmille niin että sylki roiskuu?? Porukalla tietenkin. Yksinään kuljetaan korvat luimussa luikkien, eikä kestetä esim. suoraa kasvoihin katsomista ollenkaan..
***
Toivottavasti simahdan niin etten jaksa tuotakaan funtsia enää yhtään. Viime yönä juimiva ohimokipu pakotti punkkaan 'aikaisin' eli jo ennen aamukahta, mutta eihän siitä nukkumisesta mitään tullut tietenkään. Sitten alkoikin ukon hermostunut ramppaus ja päivyrin tutkailu, kun hammaslääkäriin piti ehtiä. Makasin valveilla aamupäivään asti muljuttaen raivokkaasti hiuksiani. Olin juuri torkahtanut, kun sosiaalityöntekijä saapui täyttelemään muorin kanssa jotain hakemusta, ja ukko siihen sekaan sönkkäämään nuoruusmuistojaan. Ilahtuvat tietysti vanhukset saadessaan miellyttävää keskusteluseuraa, koska minä useimmiten karjahtelen tai vaikenen, olenhan henkisesti tasapainoton.

JooEI oo mitenkään brassailua tms. itsetarkoituksellista, mutta joskus toi otsikointi vaan pasahtaa päähän ensinnä in english. Onhan silläkin kielellä joskus joutunut ajattelemaan yhtä paljon kuin peruskotomaisella, joten jostain lokerostoista putkahtelee se tapa esille yhä toisinaan. Mut aut' armias, jos pitäisi esim. koko tämmöinen blogipläjäys väsätä englanniksi, niin olis ilmaisut hakusessa useaan kertaan. Kielitaito kun tuppaa olemaan sillai katoavaista sorttia, että PUHEpuoli vielä jotenkin säilyykin vajaakäytölläkin, mutta kirjoitustaito heikkenee huimaa vauhtia, kun sitä ei treenata.
***
Mut teemaan. Stereotypiathan kuuluu siten, että miesten on vaikeampaa puhua tunteistaan ja hahmottaa niitä. Naisilta sellainen setviminen taas sujuu luonnostaan, ja naiset jopa tuntevat siihen jonkinmoista myötäsyntyistä tarvetta. Sitten kirjoitetaan metritolkulla oppaita, joita lukemalla voisimme ymmärtää paremmin miestä ja opetella jotenkin kommunikoimaan kielellä jota HÄNkin ymmärtää. Onneksi elämä paiskaa joskus pensaikkoon tuollaiset yleistykset!! Niin kävi minulle ainakin silloin, kun tutustuin miesihmiseen, joka 'miehekkäästä' olemuksestaan huolimatta osoittautui varsinaiseksi tunneasioista puhumisen virtuoosiksi.

Tilanne/asetelma kääntyikin jotenkin niin, että minä (toisinaan) aika ronskin suorapuheisena ihmisenä ja karkeanakin kärjistäjänä koin olevani hetkittäin emotionaalisessa ilmaisussani kapea-alaisempi kuin mies, joka saattaa TUNTIKAUSIA ääneen pohdiskella jonkin taannoisen ihmissuhdekuvion tai -tilanteen tunneperäisiä taustasyitä ja tulevia tunnevaikutuksia. Tai hän yrittää empaattisesti analysoiden käsittää ihmisten motiiveja - silloinkin kun ne ovat käsittämättömiä. Mielenkiintoista. En sotke tähän nyt astrologia-osastoa ollenkaan selittämään ko. piirteitä. Totean vain yleisluontoisemmin, että usein noin herkkävaistoisen miesihmisen luonnekuvaan kuuluu suorastaan YLIherkkä muiden ihmisten mielialojen tutkaileminen ja ounastelu tyyliin "pahoittaakohan se ja se mielensä, jos mä sanon noin tai teen näin...". Taustalla tietysti myös pelko OMAN mielen pahoittamisesta, koska se tekee kipeää eikä tunnu mukavalta.

Mielenpahoitusten välttelemisestä voi tulla ihmiselle vakiintunut toimintatapa, eräänlainen sisäinen johtotähti. Turha kai edes sanoa, että syyt ovat tietenkin kaukana lapsuudessa, ja liittyvät äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen. Äidin enempi kuin isän, jos ja kun isä on ollut jotenkin heikko, tunneasioiden suhteen ilmaisukyvytön, kodin käytännön asioissa sivurooliin sysätty, tai poissaoleva esim. runsaan viinankäytön tai työnteon takia.

Huom! Annan mieluusti ja auliisti puhelimellani koko aamuyönkin kestävää etäneuvontaa ko. miesihmiselle näissä tunnepuolen puntaroinneissa, mutta siinä on oltava erittäin varovainen, koska se loukkaantumisherkkyys on karskin ulkokuoren alla todella nopeasti esissä. Minulle edustaa mielekästä haastetta kaiken elämäni aikana opitun ja koetun hyödyntämisessä se, että YRITÄN asetella lauseita siten, että toinen todella voisi saada niistä jotakin rakentavaa ja kannustavaa evästä omaan dilemma-tilanteeseensa. Pirullisen vaikeanhan haasteesta tekee se, etten yleensä tunne lainkaan sitä "kolmatta osapuolta", jonka tekemisiä ja sanomisia ja lupausten pettämisiä ym. mielenliikkeitä ja tekoja me sitten viestinnässämme koitamme raamittaa ja tajuta. Joudun toimimaan aika puutteellisen informaation varassa, mikä ei yhtään himmennä hauskuutta henkisenä koutsina toimimisesta. Osat kyllä vaihtuvatkin kiitettävän nopiasti ja ripeästi niin, että jo seuraavan yön pohdinnoissa saatetaan ratkoa MINUN visaisia pulmiani.

"moi.täs ois mies lieksasta.jos kolahti ni vastaa. tv.p"

Koska olen luonteeltani (uskokaas vaan suosiolla!) lempeä ja hempeä, en halua irvailla kenenkään ilmaisutuotosten kustannuksella - ainoa poikkeus tietysti sikaikävät ilkeilijät. Mutta NOIN pelkistetty lähestyminen netitse jättää jo hiukan liikaakin arvailujen varaan. Ei oikein voi KOLAHTAA, koska ainoa annettu esitieto on maantieteellinen sijainti. Ja vaikka olis kilometrin mittainen ennakkoesittely, niin SENKIN perään runtattuna "jos kolahti" on..öööö...jotenkin hyperkökköilyä. Kolahdukset & välähdykset & kilahdukset tulevat kuitenkin livenä. Kaikki muu on 'esileikkiä vaan', tai esikatselua tai maaperän/persoonan tunnustelua ja viestien viskontaa.

Mutta voi kuulkaa (kimakka kyyninen huokaus) - miten MONTA tarinata oiskaan kerrottavanani siitä miten olen sortunut loihtimaan mieleeni tuntemattomasta ihmisestä kuvitelmia, joiden olen halunnut olevan todellisuutta. Hemmetistihän se sitten kiukuttaa, kun todellisuus puraisee, tai lämäisee vasten lärviä. Jotakuta tekis mieli syytellä, ja olotila on jotenkin kirpeän pettynyt, ja samalla syyllisyydensekainen. "Mitäs menin kuvittelemaan..." ja sitä rataa. Ai että! Aatella, koko minunkin huikean ja päätä huimaavan nettikarriäärini loppupiste olis saattanut olla ensimmäinen katkeranmakuinen vittuuntuminen vääristyneisiin ennakkovisioihini. Olisi jäänyt kokonaan kokematta se toisella tapaa ällikällä lämäyttävä tunne, kun edessä seisova tai istuva ihminen onkin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kuvittelemisia ihmeellisempi ihan ITSENÄÄN ilman mitään ihme-elkeitä. Se se vasta on mykistävää.

Jälleen kerran lukeminen (puolihuolimatonkin) tuottaa kaivatun tuloksen: silmien eteen avautuu kolumnikirjoitus, jossa työkseen erilaisten yhteisöjen tunnepohjaisia ongelmia (joita yleensä väitetään aivan muusta kuin tunteista johtuviksi!) ratkova ihminen kirjoittaa viisaasti näin:

"Naisvaltaisen työporukan henkilösuhteet olivat kuralla. Työpäivät tahtoivat kulua pikemmin koettujen loukkausten ja pahan mielen vatvomiseen kuin työtehtävien hoitamiseen. Joku siinä lausui ääneen, että TÄMMÖISTÄ TÄMÄ AINA ON NAISTEN KANSSA, NIITÄ KUN OHJAAVAT VAIN TUNTEET.

Olin vuosia yhtä mieltä sanojan kanssa, mutten ole enää. Kokemusteni mukaan kun naisten tunteet vain ilmenevät ERI tavalla kuin miesten tunteilu. Naisilta kulttuurimme on kieltänyt vuosisatoja suoran vihanilmaisun. Tutkimusten mukaan miehet ja naiset ovat kuitenkin yhtä aggressiivisia. Mies vetää vihastuessaan OIKEAN SUORAN (ainakin kuvaannollisesti), ja jokainen ymmärtää heti, että nyt hän on vihainen. Nainen sensijaan käyttää vihansa purkuun kieroja ihmissuhdepelejä, kuten pahan puhumista selän takana, hylkäämistä ja itkeskelyä. Ei siis ihme, että naisvaltaisten työryhmien 'rottasodassa' eivät henkilökemiat toimi."
***
Juttu jatkuukin tuosta tuoden esiin sen mainion pointin, että myös miehiä (ja miehisiä työyhteisöjä) ohjailevat tunteet, vaikka miehet miten ärhäkästi sen kiistäisivät tai vaivautuneina kiemurtelisivat kun suoran toiminnan ja selkeiden ratkaisujen sijaan pitäisi vatvoa tunnetekijöitä. Tuo juttu kyllä osaltaan auttoi minua tajuamaan miksi oma normeista irtoava käytökseni joskus koetaan niin epäilyttävänä tai hämmentävänä. Mulla kun on käytössä erityisesti kielteisen tunnepuhurin iskiessä SEKÄ suureen ääneen tilittäminen että toi oikean suoran mentaliteetti. Usein naisten suista yhteen ääneen vaadittu 'aikuismainen käytös' onkin mitä ilmeisimmin tota naiselle soveltuvana pidettävää aggression piilopurkua juoruillen ja pahaa puhuen ja eristäen ja huoritellen jne. jne. Teinineitien avoin aggressio tulee kaljan & sidukan voimalla kesäöinä VOIMALLA ulos, ja silloin he ottavat miehekkäästi ( ja usein myös konkreettisesti) myös nyrkit käyttöön. Yleensä paikalle rientää pelastava enkelikaveri, joka rohkaisee ja/tai painostaa turhautunutta ystävätärtään siirtymään tyttömäiseen nurkan takana tilittelyyn ja pillittelyyn. Ja seuraava vaihe onkin "mä VIHAAN tota ämmää".

Nuorison sivullisiin aikuisiinkin kohdistuva vihapuhe on usein rajunkuuloista tyyliin "mä tapan sut", "sä kuolet" tai "vihaan tota akkaa saatana" - mutta se pitäis kai aina muistaa suhteuttaa siihen viitekehykseen, että tuntematonta ei oikeasti VOI vihata (voi vain lietsoa omassa päässään tietyn kielteisen tunnetilan ja valikoida sen kohteeksi jonkun ihmisen, joka ärsyttää), ja motiivit tuntemattoman käytösrajoitusten asettajan tapaamiseen ovat kuitenkin kovin heppoiset ja haihtuvatkin nopeasti. Omassa ikäryhmässä tai porukassa tappouhkaus voi olla "normiläppä", tai sitten se voi oikeasti merkitä sitä, että jollakulla on ikävyyksiä odotettavissa.

Pääsin apteeksin erheen ansiosta/takia testauttamaan itselläni asian, jonka tosin jo tiesin muutenkin. Kovien kipulääkkeiden reseptithän säilytetään apoteekissa jemmassa. Viimeksi kun hain sadan kappaleen satsin, ei tullut yhtään tsekattua tekstejä pakkauksen päältä. Erivahvuisten (100 mg ja 150 mg) troppien pakkaus on tismalleen samanlainen, mutta kun ottaa lääkelaatan esille, huomaa heti, että täähän on valkoinen nappi, vaikka pitäis olla keltainen kapseli.. Normaali-immeinen kipaisis siitä tuotapikaa korjaamaan erehdyksen, joka jotenkin pääsi käymään ilmeisesti näpyttelyvaiheessa. Sattuipa vaan olemaan perjantai silloin, ja ko. apteekki (paikkakunnan kahdesta apteekista toinen) viimeistä iltaa päivystysvuorossa eli avoinna klo 20 asti.

KUVITTELIN ehtiväni jonain päivänä viikolla ennen klo 18 apteekkiin vaihtamaan rohtoa, mutta eihän siitä männäviikon väsytyksillä ja nukkuma-ajoilla taas mitään tullut. Oli siis pakko korkata satanen Tradolan retard, ja todeta ettei se piisaa mihinkään. Siksihän se alunperinkin sataviiskymppiseen vaihdettiin, ettei tarttis napsia kolmea nappia vrk:ssa, vaan kaksikin riittää, yleensä jopa puolitoista. Retardin ideahan on se, että vaikutus/lievitys ei iske salamana, vaan kestää sitten pitempään. Nyt kipu pääsee ajoittain riehaantumaan sellaiselle tasolle, että se riistää huomion kaikesta muusta. Keveämmän sarjan kivuissahan ihminen (= potilas) voi pitää jopa välipäiviä lääkkeen käytöstä, mutta 4. asteen KIVULIAAN nivelerikon krooniset kudoskivut EIVÄT ole sitä kevyttä sarjaa. Samanmoisen rustotuhoutumisen taso voi olla jollakulla täysin kivutonkin, niin ettei tarvita mitään napitusta ehkä ollenkaan. Yksikin sellainen papparainen marisi mulle kerran kaupassa "Haluavat passittaa minut siihen tekonivelleikkaukseen, mutta en millään haluaisi mennä, kun ei ole minkäänlaisia kipuja ollut näissä polvissa koko aikana." Sillä lailla. Epäreiluutta!!
***
Apteekissa ehkä vielä virheellinen menettely suostutaan jopa korjaamaan, mutta muualla hoitokentällä useinkaan ei myönnetä mitään, eikä armoakaan anneta. Jo vuosia on minunkin lääkärikäyntieni anti ollut kuin aina vaan uusintana samojen syytekohtien luettelemista "...ei ole kyennyt", "ei ole pystynyt", "ei ole onnistunut" jne. jne. Aika kätevää sinänsä: lääkärin ei tarvitse pohtia voisko hän tehdä jotain tai mitään, kun sanelee sinne vaan sairauskertomuksiin missä kaikessa kelvoton potilas on epäonnistunut - eikä hänelle siksi tarvitse mitään tuskista vapauttavaa hoitotoimenpidettäkään tosissaan harkita. Eikähän se lääkärin ongelma olekkaan, jos ja kun en JAKSA esim. ikinä kampeutua aamuvarhaisella labratutkimuksiin, ja niin ne jäävät tekemättä. Lopulta päädyn käyttelemään vain & ainoastaan yksityisen sairaanhoitokeskuksen palveluita, mikä tietysti on armotonta (rahan)menoa sekin. Mutta kun asiakas maksaa, lääkäri ainakin ottaa kuuntelevaisemman asennon/asenteen. Omalääkärini nimittäin osaa vuosien tk-kokemuksella HYMYILLÄ sennäköisenä kuin potilaan asia tai tila kiinnostaisi häntä, mutta karu totuus paljastuu kyllä sitten lähtiessä kättelyvaiheessa.