Miehinen PELKISTÄMISEN taito

"moi.täs ois mies lieksasta.jos kolahti ni vastaa. tv.p"

Koska olen luonteeltani (uskokaas vaan suosiolla!) lempeä ja hempeä, en halua irvailla kenenkään ilmaisutuotosten kustannuksella - ainoa poikkeus tietysti sikaikävät ilkeilijät. Mutta NOIN pelkistetty lähestyminen netitse jättää jo hiukan liikaakin arvailujen varaan. Ei oikein voi KOLAHTAA, koska ainoa annettu esitieto on maantieteellinen sijainti. Ja vaikka olis kilometrin mittainen ennakkoesittely, niin SENKIN perään runtattuna "jos kolahti" on..öööö...jotenkin hyperkökköilyä. Kolahdukset & välähdykset & kilahdukset tulevat kuitenkin livenä. Kaikki muu on 'esileikkiä vaan', tai esikatselua tai maaperän/persoonan tunnustelua ja viestien viskontaa.

Mutta voi kuulkaa (kimakka kyyninen huokaus) - miten MONTA tarinata oiskaan kerrottavanani siitä miten olen sortunut loihtimaan mieleeni tuntemattomasta ihmisestä kuvitelmia, joiden olen halunnut olevan todellisuutta. Hemmetistihän se sitten kiukuttaa, kun todellisuus puraisee, tai lämäisee vasten lärviä. Jotakuta tekis mieli syytellä, ja olotila on jotenkin kirpeän pettynyt, ja samalla syyllisyydensekainen. "Mitäs menin kuvittelemaan..." ja sitä rataa. Ai että! Aatella, koko minunkin huikean ja päätä huimaavan nettikarriäärini loppupiste olis saattanut olla ensimmäinen katkeranmakuinen vittuuntuminen vääristyneisiin ennakkovisioihini. Olisi jäänyt kokonaan kokematta se toisella tapaa ällikällä lämäyttävä tunne, kun edessä seisova tai istuva ihminen onkin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kuvittelemisia ihmeellisempi ihan ITSENÄÄN ilman mitään ihme-elkeitä. Se se vasta on mykistävää.