Arjen valontuojat

Tai miksei siis PYHÄNKIN..ihan mikä päivä sattuu olemaan käsillä. Mut sellaisia arjen sankareita ovat sellaiset ihmiset kuin tämäkin eräs puolituttu, joka käy usein samaan aikaan kiskalla. Hänellä sattui olemaan tänäänkin jakari taskussa, joten lupautui lähitulevaisuudessa tsekkaamaan mikä mun fillarin ketjuja vaivaa. Sehän käy zuitzait tämmöisiltä hemmoilta, jotka pyöriä rassaavat jatkuvasti. Toinen konkreettinen VALONtuoja on ystäväni MrX, joka on ystävällisesti hommannut pimiään pyörääni lampun, ja siihen patteritkin. Vielä kun löydetään se molempien kohdalta päänsärytön päivä, jolloin voin pyytää hänet käväisemään, niin ollaan iso askel lähempänä valottomuuspulman ratkaisua.

Nämähän ovat MITÄTTÖMIÄ juttuja sellaisille, joiden ei tarvitse moisten pikkuasioiden kanssa askaroida ollenkaan. Elämän peruskysymyksiä kuitenkin. Minunkin on aiva turha lässyttää suurta & mahtavaa filosofiaa netissä tai muuallakaan, jos en pääse kotioveltani eteenpäin liikahtamaan. Mitä rankemmat reunaehdot ja rajaukset omassa elämässä ovat voimassa, sitä paremmin pystyy pitämään mielessä muidenkin kohdalla, ettei mikään ole itsestäänselvää, ja kaiken voi menettää. Aina vaan tuntuu siltä, että esim. niinkään fantastista asiaa kuin KÄVELYKYKYÄ ihmiset eivät oikein osaa pitää minään :( Siinä vaan loikkivat pitkin askelin menemään pohtien enemmänkin sitä kuinka moneen stobeen fyffet riittää terassilla, tai montako päksiä bisukkaa sais ostettua kaupasta täksi illaksi. Nuohan on tietysti ihan yhtälailla perusasioita kuin minunkin juttuni; näkökulma vaan on vähän toinen.
***
Tähän pikaisesti heitän vielä yhden jutun. Aika usein kun esim. aikakauslehdissä on juttua eri tavoin toimintakykynsä menettäneistä ja/tai vammaisista ihmisistä, niin he ovat (tietenkin) suoritustasoltaan supertapauksia, joiden päiväohjelma olisi terveemmällekkin HENGÄSTYTTÄVÄ. Hoitavat huushollinsa, parisuhteensa ja perheensä, jopa työnsä, ja harrastavat kaikenlaista kehittävää ja vauhdikasta siinä sivussa. Mitä nyt se syöpä tai amputaatio tai ms-tauti tai selkäydinvamma tai aivoinfarktin jälkitila tahi joku muu vähän hidastaa tahtia. Juttujen on tietysti tarkoitus olla kannustavia, mutta minuun ne vaikuttavat lamaavan masentavasti.

Tajuan niitä tarinoita lukiessani entistäkin selkeämmin miten hohdoton ja epämediaseksikäs krooninen sairaus on tämmöinen stage4-nivelrikko, vaikka se invalidisoi yhtä paljon (tai liikkumisen osalta enemmänkin, koska en käytä pyörätuolia enkä kävele proteeseilla) kuin nuo mainitutkin. Sehän on ihmisten mielissä "vähän sitä kulumaa, joka helpottaa, kun pudottaa painoa", tai jotain muuta vastaavaa. Kun olen sanonut eri yhteyksissä "vaikea-asteinen kroonistunut kipusairaus", sitkeimmät ovat jopa halunneet käydä inttämään voidaanko nivelrikkoa pitää sellaisena. Heille pitäis simuloida se YKSI PÄIVÄ näissä kiputasoissa, jotta asia alkaisi avautua. KARRRRMEINTA on että sama vähättelytaipumus ulottuu myös hoitoalan ammattilaisiin. Silloin on turhaa oikeastaan astua edes ovesta sisään, koska sisällä kuultava liturgiat ovat ennalta tiedossa..