Blogi

Namuttelija saa ansionsa mukaan! Taas rapsahti melkoinen paikka hampaasta. Viimeksi kun näin kävi, niin terv.keskuksen hoonosoomi-hammaslääkäri uhkasi hampaanpoistolla. Onneksi menin (rahalla) hakemaan second opinionin yksityiseltä hammaslääkäriltä. Poistosta olis seurannut tonnien hintaista implanttiprojektia sun muuta. En tiedä maksaako "yhteiskunta" jatkossa näitäkään hammaskulujani, koska tulotasoni on nyt niin HUIKEASTI noussut siirryttyäni nauttimaan kuntoutustukea & kansaneläkeosuutta. Kun jaksaisin, niin menisin sossuun tuotakin selvittämään.
***
Alituisena dilemmana mielessäni häilyy (etenkin kyynelpitoisina aamuyön yksinäisinä tunteina) se miten tärkeää ja tarpeellista on saada kokea kosketusta ja läheisyyttä ja välittämistä. Mutta se JÄLKILASKU sitten. Lievästi murtunut ja murheellinen hylätty olotila, myrtsit fiilikset, vastaamaton kaipaus, jatkuva haikeus jne. Tunteet, tunteet. Haluaisin, että ihminen jakaisi kanssani myös näitä vaikeita/vaikeimpia asioitaan. Samalla käsitän, että tuo toive on epärealistinen, jopa mahdoton. Hänen ajatustavassaan sellainen jakaminen kuormittaisi tarpeettomasti toista, ja paljastaisi samalla arkaluontoisia asioita hänestä itsestään. Kaikkea ja kaikkia pitää varoa. Aina saattaa tulla puukkoa selkään ja veitsiä päin näköä.

Aikanaan revittiin hiuksia ja paitoja ja sydämen riekaleita. Aina oli meneillään draamaa ja tragediaa ja valtavaa emotionaalista myllerrystä. Sellaiseenkin voi nääntyä ja kyllästyä perinpohjaisesti. Nyt odottaisin vaan senverran reiluutta, että en jäisi surkuttelemaan itseäni yksipuolisena yhteyksien yrittäjänä. Se mitä haluaisin antaa, on myötätuntoa, ei surkuttelua tai sääliä. Niin itseäni kuin toista kohtaan.

Hellekaudesta lähes suoraan lotisevaan sadekauteen ilman välivaroituksia. Aika ihanaa silti kaivella esiin pitkiä kalsareita ja paksuja lenkkareita ja pyöräilyhanskoja. MUTTA läpimäräksi kastuminen päivittäisenä kokemuksellisena haasteena vaatinee vielä hieman totuttelua (ja lisää KUIVIA vaihtovehkeitä kassiin messiin!). Nyt sitten vaan hyötykäyttöön nekin haaroista puhkireikäisiksi kulutetut verkkarit, joita ei muuten voi enää pitää. Kun pimeässä suhailen laitakaupungilta keskustaan elokuun sateisessa illassa, kukaan ei takuulla kiinnitä huomiota housuihini. Valmiiksi märät ovat inhottavan tuntuiset, vaikka olisi kuivia kalsareitakin alimmaisena. Säätilamurheita. Helteen sijasta valitsen kuitenkin noin 25 kertaa mieluummin sateen.
***
En tiedä onko intuitiota tai telepatiaa tai mitään senkaltaista. Eilisiltana vaan tuli tunne "kohta sieltä se vapauttava viesti singahtaa", ja noin tunnin sisällähän viesti tulikin. Hyvin lakoninen ja lyhykäinen, mutta elonmerkki kuitenkin. Totiset paikat toisaalla ja toisilla - päätellen ilmaisusta 'raastavia välienselvittelyjä'. En paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa lajia osaa kuvitella. Sellaisen jäljiltä ihminen varmaan halajaa eniten rauhaa ja lepoa ja hiljaisuutta. Olotila voi olla henkisesti erittäin haavoitettu ja hauras, jotenkin vereslihainen. Tiedän sen. Been there, done that. Enempikin kuin ois väliksi. Sitä en tiedä saanko miten hyvin hillittyä itseäni soittamasta... Hänhän ei mun soittojani kiellä eikä pyydä. Itse pitäisi siis päätellä milloin kannattaa lähestyä.

Lukeminen kannattaa taatusti aina. Siksi yksikään ns. akkainlehtiin sijoitettu eurokaan ei ole haaskuuta. Lähinnä haaskuuta on niiden lehdyköiden ostelu, joissa on perhekeskeinen, sisustus- ja kokkauspainotteinen sisältö. Ja toisaalta runsaat muoti- ja meikkiesittelytkin. Mutta kuvaus on yleensä toteutettu niin tyylikkäästi, että voihan niitä ihailla. Sama tottakai ruokakuvienkin kohdalla. Siitä vaan köökin seinille muutama herkullisen mehevä kuva, eikä tartte reseptejä edes kokeilla :)) Helppoa & hauskaa, jotka ovat molemmat tunnussanojani, ehdottomasti.
***
Asiaan tai epäasiaan. Puolipöyristyneenä luin eräästä aikakauslehdestä naisihmisestä, joka lähti toteuttamaan kypsemmällä iällä uteliaisuuttaan ja seksuaalistakin vapauttaan kiitelemällä ansiokkaasti nettikentillä. Miten yllättävää, että ns. rakkautta sieltä ei löytynytkään, antoisaa vaihtuvaa seksiä kyllä. Voisi kyllä epäillä ovatko nämä mukareality-jutut aina OIKEIDEN ihmisten kertomuksia vaiko toimittajien toiveajattelua tms. Paha mennä sanomaan.

"Minulla on tietyt treffivaatteet. Olen saanut miehiltä palautetta, että tihkun niissä seksiä. Miehet tykkäävät, kun paita paljastaa rintojen välisen vaon. Miehet tykkäävät myös helmistä. Ukkomiehet toivovat stay-upeja. Minusta onkin tullut niiden suurkuluttaja." JEE. MAHTAVAA.

"Yksi tyyppi tosin antoi minulle kotitehtäväksi painoindeksin laskemisen. Ei kuulemma tykännyt vatsastani. Silloin itketti. Onhan minulla muutama kilo liikaa, mutta olen oppinut kuvailemaan itseäni nettisanoilla muodokas, kurvikas ja pehmeä. Miehet tykkäävät siitä."
***
Voihan kilinvitut sentään, jos ja kun tämä paljon meuhkattu puumameininki on TOTA. Varmaan toi nettimaastoihin lähteminen edustaa joillekuille sitten rohkeuden huippua, ja sinne pitää mennä arvioituttamaan markkina-arvoaan panokohteena tai haluttavana seksipuumana. Itse olen tavannut miehiä, jotka eivät perusta helmistä tai helmoista. Kysyttäessä kertovat, että "ei niillä vaatteilla niin väliä, koska ihokontakti on nautittavampi ilman". Hmm. Mutta noin 8 vuotta sitten itse elin jonkinlaista nettitapaamisten kuuminta buumia. Ja tottamaar, osa tapaamistani tyypeistä oli minua jopa 20 vuotta nuorempia. Puumatrendien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Yksinkertaisesti vaan tuoretta naamaria on joskus mukavampi katsella kuin ylikypsää.

Oli ikä mikä hyvänsä, eroottiseen (tai minkään sortin fyysiseen) lähikontaktiin EI päädytty, jos ei sitä kuuluisaa vaikeasti määriteltävää mutta selvästi tunnistettavaa kipinöintiä ole ilmassa. Ikäskuin lähtötason oletuksena (minulle) ei voisi olla "Jos ei nyt IHAN mahdoton tapaus ole, niin sitten vaan naimaan ja kartuttamaan seksikokemusten kirjoa." Tämä artikkelin nainenkin oli PÄÄTTÄNYT ennen viittäkymppiä kokeilla kahta asiaa: puumanaiseilua ja kimppakivaa. Minä en varsinaisesti päättänyt mitään, vaan lähdin katselemaan mitä tulee vastaan. Siltä reitiltä seuloutui sitten ajan mittaan kyllä pitkähkö lista niitä juttuja mitä EN halua hakea tahi kokea.

Isoin yllätysisku vasten kasvoja oli ystävyyden, luottamuksen ja rakkauden löytyminen. Ennemminhän olis luullut tulevan sitä kertakäyttöseksiä ja näitä satunnaissuhteita. Tottakai tuli myös sitä epäsynkkaa, että toinen olis halunnut satunnaista, ja toinen satumaista, mutta jatkuvampaa hurmiota. Revi nyt siitä sitten molempia osapuolia tyydyttävää synteesiä.

Nykytilanne (tai sen puute, koska ei ole tilannetta niinkauan kuin ei saa toiseen yhteyttä millään välineellä!) harmittais niin hemmetisti epäreiluudessaan ja raastavuudessaan - että siitä jälleen kerran olis "kivaa" vääntää omassa mielessä elämää suurempaa draamaa. En jaksa.

Ai niin. Olen mennyt näille nettitreffeille (kuluneissa) pitkissä kalsareissa ja parsituissa verkkareissa ja tukka märkänä jne. Liiallinen valmistautuminen olisi merkinnyt hervotonta hermoilua. Olen aina antanut painokkaan ennakkovaroituksen LUONNOLLISUUDESTA.

Helvetti mikä kesä. Helvetti mikä hellehelvetti. Epätoivo, tuska, paska-ahdistus, kestoneuroosi. Fyysisen ja henkisen kunnon pohjalukemat, ja niistäkin alle kolisten. Yöt valvon unetonna, päivät nukun koomaista tajukankaalla-horrosta ja kiroilen elämääni. Orastava aktiivisuus ja kiinnostus valahtivat kaikki helteeseen. Se teki elämästäni pelkkää selviytymistaistelua. Ei mitään kehityssuuntia tai -suunnitelmia.

Loppuaika osittain tunnekerjäläisenä. Inhoamani olotilanne sekin. HALUAISIN, että hän tarvitsisi ja kaipaisi minua yhtä paljon tai samaan tapaan kuin minä häntä. Ei taida tarvita. Kaipausta ei ainakaan ilmaisisi selkeästi ääneen, koska sellainen ei käy. Reviiri on kuitenkin niin tiukasti suojattu ja tunteet kontrolloitu. Koska niin monta kertaa kävi NIIN huonosti, ja jälkivaikutuksia ja -kostoja yms. sontaa saa yhä pelätä.

Miksi ryhdyin välittämään? Silloinhan jokainen viestitön päivä tai useampi päivä puhelimen luurista kaikuvan tyyttäyksen kuuntelemista on kestämätöntä. Öisin se sitten itkettää, vaikka päivällä haistattaisin mielessäni paskat noin ylimieliselle ja tylylle käytökselle. Eikä se sitäkään ole. Ihminen elää ja selviytyy niinkuin parhaiten osaa. Ei tahallisesti halua loukata ketään. Ei ole pyytänyt kiintymään tai heittäytymään yliaktiiviseen yhteydenpitoon tai olemaan huolestuneena tai mitään muutakaan. Ei, ei ja ei. Haluaa toisinaan vetäytyä kaikkien yhteydenottojen ulottumattomiin. Mystinen yhteys kahden ihmisen välillä vaan on sellainen, ettei sitä napsauteta itseohjelmointikäskyllä pois päältä tai ajatusmaailmasta.

En voi paaluttaa pätkääkään ns. onnea tai tyytyväisyyttä tuon yhden ihmisen varaan. Juuri vähää ennen tätä tuttavuuttahan näin julman kirkkaasti ja selkeästi mihin sellainen johtaa. Siihen että istun yksinäni ihmettelemässä MIHIN hävisikään se elämäni valo ja maailmani tärkein ihminen ja suurien ihanien (vuosikausien) tunteiden kohde. Ei hävinnyt, mutta päätti lopettaa yhteydenpitonsa. Ei sellaisen jälkeen ihan heti haluttaisi olla taas kerjäläisenä. Anomassa aikaa tai viestejä tai huomiota tai tapaamisia tai tunteita tai "rakkautta". Ei helvetissä. Itsensä on saatava siitä ahtaasta nurkasta jotenkin ulos. Se on ansa. Katse on saatava kääntymään toisaalle vaikka vähän väkisin. Jos vaan JAKSAISIN. Se on kaikessa isoin este.

Edellisen kirjauksen jälkeen tuli lauantai 3.4. Muuan uusi tuttavuus ilmoitti jättäneensä mulle R-kiskalle pienen paketin. Suklaatia tietenkin. Ele oli niin hämmentävä, etten voinut tylysti väistää tapaamista, koska mies osui vielä olemaan paikkakunnalla. Jutustelimme kahvilassa parisen tuntia, ja sitten huomasin kutsuvani hepun tukikohtaanikin käymään. Hui. Sellaista ei ollut sattunut vuosikausiin. Olin puolipaniikissa ja täysin hermostuneena. Tilanne oli niin outo.

Tapasimme viikon sisällä useamman kerran. Fyysinen vetovoimaisuus osoittautui kerrassaan pyörryttävän huumaavaksi. Ei tietenkään ihme piiiiitkän erotiikkapaussin jälkeen, mutta melkoinen löytöretki kosketuksen ja seksuaalisuuden ja nautintojen alkulähteille muutenkin. En ole aiemmin tavannut ihmistä, joka on niin paneutunut ja kiinnostunut kaikenlaisista yksityiskohdista tuolla alueella. Tunsin/tunnen itseni täysin noviisiksi, vaikka ns. kokemusta on kertynyt. Se vain osuu olemaan laadultaan tympeätä ja kielteistä - yhdentekeviä, hyytäviä, puolipuutuneita, tunnekylmiä vaihtuvia kertakäyttökontakteja ylettömästi. Pitemmissäkin suhteissa päihtynyttä rutiinitoimintaa vuosikausia.

Likaista lunta lämpäreinä vielä tuossa metsikössä, mutta koko ajan kiviä ja maata ja pensaita paljastumassa enemmän. En ryhdy elättelemään suunnattomia toiveita siitä, että kohta suhaisin fillarillani tuolla maisemassa. Sitä en vielä tiedä... Moni asiahan siinä helpottuisi valtavasti, ja avautuisi uusia mahiksia. Mutta jos polvet eivät taivu poljentoon, niin se on sitten siinä, ja that's it. Tänään ei lannista edessä olevien pyhien paljous tai hitaus tai ohjelmattomuus tai mikään. Olenhan treenannut tätä kiireetöntä itsekseni ja itseni kanssa viihtymistä pitkin talvea.

Henkisesti olen hiukan orpona, koska tärkein kommunikointikontakti puuttuu. Enpä kuitenkaan ole kenenkään orjana, koska en odota liikoja/mitään keneltäkään. En ole ankkuroinut tai paaluttanut onnea tai tyytyväisyyttä tai mielenrauhaa yhdenkään ihmisen valintojen ja tekemisten tai välinpitämättömyyden varaan.

Muori ollut kuluneen viikon kotosalla voipuneena ja uupuneena. Jaksaa kuitenkin jaella toimintaohjeita vaikka punkan pohjaltakin. Eipä huushollitouhuista tietysti muuten mitään tuliskaan. Eikä meinaa oikein tulla nytkään. Joku pikku siivousprojekti käy ihan yli voimien, ja pyykinpesun kaltaiset operaatiot jäävät useimmiten ajatuksen tasolle. Tänäänkin olotila oli äreä ja nyreä, kun tiesin että pakollinen rasittava kauppareissu on edessä. Piiiiitkän listan kanssa puotiin keräämään tavaraa kärryyn, ja sitten vielä päälle lisäetuna moitteet väärinvalituista tai unohdetuista elintarvikkeista :(( Pääasia, että homma tuli hoidettua. Isäukkohan hoiti raskaimman osuuden eli kassien kantamisen ja tavaroiden roudaamisen kylmäkellariin. Liukenin paikalta, koska se setvimisvaihe kahden hermostuneen ja huonomuistisen touhutessa ostoskuorman kimpussa on..öööö...raastava.

On tässä muutakin raastavaa. Jos jaksaisin ahistua, niin ahistuisin. Ystäväni ei vieläkään ota yhteyttä. Olen henkisesti orpona. Ei tunnu kivalta. Riipaisee. En voi ruinata viestejä. Mitä voin tehdä? Nothing. Toinenkin haastava ja raastava asia on ilmassa. Olen joutunut vertaistukiyhteisössä tietyllä tavalla eristyksiin ja "boikotoinnin" kohteeksi. Parjauskampanjan primus motor on muuan immeinen, jolle tuli kerrottua suoraan päin näköä käsityksiä hänen toimintatavoistaan (= takanapäin marina, juorukierräys, mollaaminen, vähättely, manipulointi). Pelottava täti. Varmaan monen mielestä arvostettu ja kunnioitettava neuvonantaja - mutta minun kannaltani pelottava tapaus, josta kantsii pysytellä etäällä. Suora konfliktikin olisi helpompi sietää kuin tuollainen takanapäin tapahtuva toiminta. Hassuinta, että hän kuuluvasti julisti siirtyneensä toisen ryhmän jäseneksi; ja silti jaksaa tarmokkaasti sekaantua ryhmämme asioihin...

Putosin kielteiseen ajatuskuoppaan, kun vimmastuin. Sehän ei auta. Pitää erottaa ajatukset, tunteet ja ASIAT. Se helpottaa. Olen pohtinut perusasioita. Ryhmä ei tarvitse MINUA, vaan minä tarvitsen sitä. Palvelutehtäväni ei kuitenkaan saa olla mikään itseisarvo, joten siitä voisin vaikka luopua, jos tarpeen on. Samallahan se on kuitenkin hoitoa itselleni. Jo paikalle meneminen siis. En turhaudu, vaikkei muita kokoukseen ilmaantuisikaan. Tehokas "kampanjointi" lienee vaikuttanut siihen asiaan. Jotenkin outoa, että saman ongelman kanssa kamppaileva ihminen VOI mennä ääneen sanomaan uudemmille tulokkaille ohjeistuksena: " Teidän ei kannata mennä kokoukseen silloin kun sejase henkilö on illan vetäjänä." En ymmärrä mitä tarkoitusta tuo palvelee, ja miten se ketään auttaa tai hyödyttää?? Perusteluksi ei koskaan voi riittää se, että tätä sanojaa on loukattu, tai että hän pitää minua muutenkin vihattavana kusipäänä. Sellaisia ajatuksiahan on vuorotellen jokaisella. Ryhmätoiminnan pitää perustua yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin. Niiltä lähtee kyllä pohja pois, jos (näkymätöntä) valtaa käytellään sen pohjalta mikä ketäkin milloinkin vituttaa. Mutta NIINHÄN me ihmiset toimimme. Masentavaakin joo, mutta totta.

Nuo kähminnät ja hämmentelyt eivät kuitenkaan liian suurta painoarvoa voi saada. Olen paljon kovempien tosiasioiden äärellä. Eri elämäntilanne kuin näillä hämmentäjillä. Olen saanut ahdistua, itkeä, pelätä, rukoilla, toivoa ja olla toivottomana. Elämän rankimmat peruskysymykset ovat joka päivä käsillä ja käsittelyssä. Siinä voimia koetellaan. Jos ja kun kohtaan jonkun nyrpistelijän, voin kysyä reilusti: "Mutta mikä on sun ASIASI?" Jos asia on ohimenevä tunne tai vaihtuva mielipide, niin hohhoijaa...

Ja kyllä täällä (n)ahistuu tämmöinen isompikin ihminen. Siis toisinaan. Muulloinhan pienuus ja tuttuus ja luonnonläheisyys yms. ovat pelkästään myönteisiä asioita. Mutta eivät ole silloin kun juuri se pienuus kypsyttää totaalisesti. "Räpäräpä sehän oli se joka teki silloin sitä ja sitä ja toihan oli sen ja sen eksä ja toihan oli aikanaan hommissa siellä kaupassakin... jne. jne." Näitä jauhavat (toisiinsa kyllästyneet?) pariskunnat ja kioskilla/kaupassa kohtaavat tuttavat ja tietenkin torilla kaikesta kaiken tietävät paikalliset eukot ja ukkelit. Tarkoitus ei ehkä ole paha, mutta utelaisuus ei missään tapauksessa ole myöskään hyväntahtoisuuden motivoimaa. Eniten näitä päivystäviä juorujen kierrättäjiä kiinnostavat aina toisten vaikeudet ja harmit ja kolhut ja töppäilyt ja sairaudet.

Kivun ja väsymyksen takia kärttyinen ihminen (= mie) jotenkin vielä yliherkistyy kaikelle urkinnalle ja takanapäin pölötykselle. Missä kaksi kohtaa, niin kolmannesta puhutaan. Kai se on riskittömämpää kuin kertoa jotain todellista itsestään tai keskittyä hetkeksi kuuntelemaan tuttavan kuulumisia keskittyneesti ja vilpittömästi kiinnostuneena.

Kai sekin minua rassailee, että noiden kepukoiden käyttäjänä altistun jotenkin automaattisesti ekstrahuomiolle heti kun astun ihmisten ilmoille. Puolisen vuotta kyynärsauvontaa riittää siihen ettei enää juurikaan kuulu "Mitäs SULLE on sattunut" -kyssäriä. Mutta samalla sitten siirryn johonkin hevonvitun puolisäälittävään vammaiskategoriaan. Kornia. Kyynärsauvat ja kepithän on vain apuvälineitä. Kai ne pelottavat ihmisiä. Siksi muutamankin ohikulkijan pitää mun kohdalla vielä oikein sitä omaa rivakkaa askellusta jouduttaa ikäänkuin demona siitä että "minä tässä näin terhakkaana porhallan menemään kovalla kiireellä". Porhaltaja saattaa seuraavassa hetkessä tömähtää turvalleen tai selälleen jäätikköiselle kadulle, ja siirtyä sauvojenkäyttäjäksi itsekkin, tai pyörätuoliin tai mitä vaan. Elämän pelin arvaamattomuus ja viehätys piilee siinä, että lähes kaikessa osat tosiaankin saattavat vaihtua hetkessä, joskus jopa ihan sekunneissa.

Oma osani menneen viikon osalta joutais kyllä vaihdantaan ja sukkelaan. Muori kiidätettiin piipaa-autolla lähikaupunkiin sairaalaan viikko sitten. Alkoi taas tuttu tuskainen kiristävä kierre: ahdistusta, jäytävää lamaavaa pelkoa, hermoilua, tuskaisuutta, valtavaa väsymystä ja riittämättömyyttä tosiasioiden kestämisen äärellä. Tämän sortin 'realiteettiterapiaa' elämä nyt on silmille heitellyt. Muuan tuttava kuulemma opiskelee ihan oikeasti tuota realiteettiterapiaa, mutta siihen lajiin en ole perehtynyt. En tiedä voisiko se minua mitenkään auttaa; kun en meinaa hengissä tai järjissäni selviytyä näistäkään realiteeteista ja niiden kirpaisevista vaikutuksista. Uu-uu-uuvuttavaa.

Ja taas "jaan ajatukseni koko maailmalle". Liekö kovinkaan viisasta, mene ja tiedä. Parasta kun ei ehätä miettimään sitä, vaan ryhtyy tykittelemään tekstiä omasta päästään. Ou jees.

Joinakin päivinä ensimmäisten superkirkkaiden kevätpäivien aurinko LOISTAA suorastaan räikeänä silmiin, mutta tavanomainen yleensä näihin aikoihin ilmaantuva tavaton valoahdistus loistaa poissaolollaan... toistaiseksi. Kyse ei ole mistään maagisesta ihmeparantumisesta - vaan pikemminkin siitä, että erään kipurohtoni bonusvaikutuksena on eriasteisten ahdistusten lievittyminen.

Mutta nyt JOS olisin ahistumaisillani, niin aiheitahan piisaisi toki. Syvällinen sydänystäväni enimmäkseen viestirintamalla vaikenee, tai lähettää korkeintaan hätäisiä parin rivin lakonisia velvoitetekstejä. Niitäkin melkeinpä pitää ruinata. Mies on ilmeisesti edelleen masentunut, turtunut ja/tai henkisesti uupunut. En voi tietää sitä, koska hän ei kerro mitään. Ei ehdi tai ei halua tai ei jaksa... Aikanaan (tai siis näiden noin seitsemän vuoden aikana) olen tuosta aiheesta muutamatkin tuliset ja itkuiset pärinät pitänyt. Nyt en jaksa ryhtyä känisemään moisesta. Ihmisen tilanne on se mikä se on. Minun kiukutteluni tai vaikerteluni ei vaikuta siihen yhtikäs mitään. Korkeintaan pidentää vaikenemisen kestoa.

Sitten tämä 'tuleva ex-poikaystäväni'. Hän on taas tiiviisti keikkatouhuissaan ja valmistautuu lähtemään kauemmas pohjoiseen. Hänenkin kuulumisensa pitää lukea netistä orkesterin kotisivuilta tai jostain vastaavasta paikasta. Tuntuu turhauttavan pöljältä toljotella kirjoituksia ruudulta kuin joku fanipalvoja, joka posket hehkuen etäältä ihailee kohdetaan ja seurailee sen edesottamuksia :(( No minkäpäs näille tekee. En ole ennenkään voinut kauko-ohjailla yhdenkään (iältään) aikuisen miehen tekemisiä, menemisiä, naimisia tai muita valintoja.

Omituista olisi minunkin ruveta marisemaan oikein urakalla liveviritysten puutoksista. Kun hätääsesti ehkä just jaksan jonkun kanssa jutustella luurissa, jos edes sitäkään. Riippuu sekin vahvasti päivästä. Jos innostun, niin yhtä nopeasti väsähdänkin. Voimat ja jaksamistasot eivät vaan yksinkertaisesti riitä! Siksi mun pitää sitten välistä ruveta vähän niinkuin kadehtimaan toisten aktiivisempaa elämänotetta ja heidän jaksamisiaan ja tekemisiään ja reissuamisiaan ja heidän fantastisen glamoröösiä elämäänsä. Enemmän (tai yhtä paljon!) toi keikkatouhukin on kovin raakaa duunia ja ravaamista ja hikeä ja valvomista ja väsymistä. Vähempi on sitä glooriaa ja hurmosta ja kannustuskuorojen suoraa huutoa ja suosion säihkeessä paistattelua. Tai sitten homma on loputonta istumista pitkillä bussitaipaleilla.

Enhän mä itse mihinkään pitemmille retkille haikaile. Saan elämykset & kicksit varsin hyvin jo bussikiepeistä lähireiteillä. PAITSI silloin kun joudun keskelle pahinta iltapäivän teinihelvettibussiruuhkaa. Harmonia ja maltillisuus häipyvät mielestäni sillä hetkellä hevonkuuseen. En kestä niitä yliaktiviisia räkiviä räpättäjäpimatsuja. En en en. HUOH.

Menin elintaparyhmään, koska monen vuoden ajan oli aikomus mennä, joten nimeni oli listoilla. Turhaan, totean nyt. Mutta jos en olisi KERTAAKAAN mennyt, niin enpä olisi tiennyt. Myönteisesti herätteleväksi ja motivoivaksi tarkoitettu ryhmä vaikutti minun kohdallani aivan päinvastoin. Parituntinen sessio tuotti keskivaikean raivotilan ja parin vuorokauden migreenin. Näköhermo ärtyi eikä silmiä voinut avata. Punkan pohjalla makoillessa oli tilaisuus pohdiskella elämäntapakysymyksiä, sen minkä horrostilalta kykenin. Jotenkin oivalsin, ettei lautasmallien tai vyötärönympäryksien miettiminen palvele mun tämän hetken elämäntilanteessa mitään tarkoitusta. En liioin jaksa/viitsi ryhtyä hyödyttömään inttelyyn siitä voiko addikti korvata suklaatin hedelmällä (ei voi, ja siksipä hän ottaakin molemmat!) tai miten kimppuun iskevä mielihalu voidaan hallita tai selättää. Vai voidaanko...

Homman ideana on hakea muutosta. Mun jatkuvana 'urakkana' on selviytyminen. Muutosenergioita ei oikein löydy, eikä siinä taida auttaa vetäjien terävän pirtsakasti viskomat kommentit tyyliin "NIIN..elämähän ON valintoja". Minun hyvinvointiani edistävä valintani on hauskuuden ja naurun hakeminen.