Ah mikä rauhoittava harmaus

Muori ollut kuluneen viikon kotosalla voipuneena ja uupuneena. Jaksaa kuitenkin jaella toimintaohjeita vaikka punkan pohjaltakin. Eipä huushollitouhuista tietysti muuten mitään tuliskaan. Eikä meinaa oikein tulla nytkään. Joku pikku siivousprojekti käy ihan yli voimien, ja pyykinpesun kaltaiset operaatiot jäävät useimmiten ajatuksen tasolle. Tänäänkin olotila oli äreä ja nyreä, kun tiesin että pakollinen rasittava kauppareissu on edessä. Piiiiitkän listan kanssa puotiin keräämään tavaraa kärryyn, ja sitten vielä päälle lisäetuna moitteet väärinvalituista tai unohdetuista elintarvikkeista :(( Pääasia, että homma tuli hoidettua. Isäukkohan hoiti raskaimman osuuden eli kassien kantamisen ja tavaroiden roudaamisen kylmäkellariin. Liukenin paikalta, koska se setvimisvaihe kahden hermostuneen ja huonomuistisen touhutessa ostoskuorman kimpussa on..öööö...raastava.

On tässä muutakin raastavaa. Jos jaksaisin ahistua, niin ahistuisin. Ystäväni ei vieläkään ota yhteyttä. Olen henkisesti orpona. Ei tunnu kivalta. Riipaisee. En voi ruinata viestejä. Mitä voin tehdä? Nothing. Toinenkin haastava ja raastava asia on ilmassa. Olen joutunut vertaistukiyhteisössä tietyllä tavalla eristyksiin ja "boikotoinnin" kohteeksi. Parjauskampanjan primus motor on muuan immeinen, jolle tuli kerrottua suoraan päin näköä käsityksiä hänen toimintatavoistaan (= takanapäin marina, juorukierräys, mollaaminen, vähättely, manipulointi). Pelottava täti. Varmaan monen mielestä arvostettu ja kunnioitettava neuvonantaja - mutta minun kannaltani pelottava tapaus, josta kantsii pysytellä etäällä. Suora konfliktikin olisi helpompi sietää kuin tuollainen takanapäin tapahtuva toiminta. Hassuinta, että hän kuuluvasti julisti siirtyneensä toisen ryhmän jäseneksi; ja silti jaksaa tarmokkaasti sekaantua ryhmämme asioihin...

Putosin kielteiseen ajatuskuoppaan, kun vimmastuin. Sehän ei auta. Pitää erottaa ajatukset, tunteet ja ASIAT. Se helpottaa. Olen pohtinut perusasioita. Ryhmä ei tarvitse MINUA, vaan minä tarvitsen sitä. Palvelutehtäväni ei kuitenkaan saa olla mikään itseisarvo, joten siitä voisin vaikka luopua, jos tarpeen on. Samallahan se on kuitenkin hoitoa itselleni. Jo paikalle meneminen siis. En turhaudu, vaikkei muita kokoukseen ilmaantuisikaan. Tehokas "kampanjointi" lienee vaikuttanut siihen asiaan. Jotenkin outoa, että saman ongelman kanssa kamppaileva ihminen VOI mennä ääneen sanomaan uudemmille tulokkaille ohjeistuksena: " Teidän ei kannata mennä kokoukseen silloin kun sejase henkilö on illan vetäjänä." En ymmärrä mitä tarkoitusta tuo palvelee, ja miten se ketään auttaa tai hyödyttää?? Perusteluksi ei koskaan voi riittää se, että tätä sanojaa on loukattu, tai että hän pitää minua muutenkin vihattavana kusipäänä. Sellaisia ajatuksiahan on vuorotellen jokaisella. Ryhmätoiminnan pitää perustua yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin. Niiltä lähtee kyllä pohja pois, jos (näkymätöntä) valtaa käytellään sen pohjalta mikä ketäkin milloinkin vituttaa. Mutta NIINHÄN me ihmiset toimimme. Masentavaakin joo, mutta totta.

Nuo kähminnät ja hämmentelyt eivät kuitenkaan liian suurta painoarvoa voi saada. Olen paljon kovempien tosiasioiden äärellä. Eri elämäntilanne kuin näillä hämmentäjillä. Olen saanut ahdistua, itkeä, pelätä, rukoilla, toivoa ja olla toivottomana. Elämän rankimmat peruskysymykset ovat joka päivä käsillä ja käsittelyssä. Siinä voimia koetellaan. Jos ja kun kohtaan jonkun nyrpistelijän, voin kysyä reilusti: "Mutta mikä on sun ASIASI?" Jos asia on ohimenevä tunne tai vaihtuva mielipide, niin hohhoijaa...

Kirjoitettaessa soi Rodney Crowell: Fate's right hand