Pieni ihminen ahistuu pienessä kaupungissa

Ja kyllä täällä (n)ahistuu tämmöinen isompikin ihminen. Siis toisinaan. Muulloinhan pienuus ja tuttuus ja luonnonläheisyys yms. ovat pelkästään myönteisiä asioita. Mutta eivät ole silloin kun juuri se pienuus kypsyttää totaalisesti. "Räpäräpä sehän oli se joka teki silloin sitä ja sitä ja toihan oli sen ja sen eksä ja toihan oli aikanaan hommissa siellä kaupassakin... jne. jne." Näitä jauhavat (toisiinsa kyllästyneet?) pariskunnat ja kioskilla/kaupassa kohtaavat tuttavat ja tietenkin torilla kaikesta kaiken tietävät paikalliset eukot ja ukkelit. Tarkoitus ei ehkä ole paha, mutta utelaisuus ei missään tapauksessa ole myöskään hyväntahtoisuuden motivoimaa. Eniten näitä päivystäviä juorujen kierrättäjiä kiinnostavat aina toisten vaikeudet ja harmit ja kolhut ja töppäilyt ja sairaudet.

Kivun ja väsymyksen takia kärttyinen ihminen (= mie) jotenkin vielä yliherkistyy kaikelle urkinnalle ja takanapäin pölötykselle. Missä kaksi kohtaa, niin kolmannesta puhutaan. Kai se on riskittömämpää kuin kertoa jotain todellista itsestään tai keskittyä hetkeksi kuuntelemaan tuttavan kuulumisia keskittyneesti ja vilpittömästi kiinnostuneena.

Kai sekin minua rassailee, että noiden kepukoiden käyttäjänä altistun jotenkin automaattisesti ekstrahuomiolle heti kun astun ihmisten ilmoille. Puolisen vuotta kyynärsauvontaa riittää siihen ettei enää juurikaan kuulu "Mitäs SULLE on sattunut" -kyssäriä. Mutta samalla sitten siirryn johonkin hevonvitun puolisäälittävään vammaiskategoriaan. Kornia. Kyynärsauvat ja kepithän on vain apuvälineitä. Kai ne pelottavat ihmisiä. Siksi muutamankin ohikulkijan pitää mun kohdalla vielä oikein sitä omaa rivakkaa askellusta jouduttaa ikäänkuin demona siitä että "minä tässä näin terhakkaana porhallan menemään kovalla kiireellä". Porhaltaja saattaa seuraavassa hetkessä tömähtää turvalleen tai selälleen jäätikköiselle kadulle, ja siirtyä sauvojenkäyttäjäksi itsekkin, tai pyörätuoliin tai mitä vaan. Elämän pelin arvaamattomuus ja viehätys piilee siinä, että lähes kaikessa osat tosiaankin saattavat vaihtua hetkessä, joskus jopa ihan sekunneissa.

Oma osani menneen viikon osalta joutais kyllä vaihdantaan ja sukkelaan. Muori kiidätettiin piipaa-autolla lähikaupunkiin sairaalaan viikko sitten. Alkoi taas tuttu tuskainen kiristävä kierre: ahdistusta, jäytävää lamaavaa pelkoa, hermoilua, tuskaisuutta, valtavaa väsymystä ja riittämättömyyttä tosiasioiden kestämisen äärellä. Tämän sortin 'realiteettiterapiaa' elämä nyt on silmille heitellyt. Muuan tuttava kuulemma opiskelee ihan oikeasti tuota realiteettiterapiaa, mutta siihen lajiin en ole perehtynyt. En tiedä voisiko se minua mitenkään auttaa; kun en meinaa hengissä tai järjissäni selviytyä näistäkään realiteeteista ja niiden kirpaisevista vaikutuksista. Uu-uu-uuvuttavaa.

Kirjoitettaessa soi Clannad, Llewellyn, Cesaria Evora