Hämmentävän sitkeä hämmentävä dilemma

Namuttelija saa ansionsa mukaan! Taas rapsahti melkoinen paikka hampaasta. Viimeksi kun näin kävi, niin terv.keskuksen hoonosoomi-hammaslääkäri uhkasi hampaanpoistolla. Onneksi menin (rahalla) hakemaan second opinionin yksityiseltä hammaslääkäriltä. Poistosta olis seurannut tonnien hintaista implanttiprojektia sun muuta. En tiedä maksaako "yhteiskunta" jatkossa näitäkään hammaskulujani, koska tulotasoni on nyt niin HUIKEASTI noussut siirryttyäni nauttimaan kuntoutustukea & kansaneläkeosuutta. Kun jaksaisin, niin menisin sossuun tuotakin selvittämään.
***
Alituisena dilemmana mielessäni häilyy (etenkin kyynelpitoisina aamuyön yksinäisinä tunteina) se miten tärkeää ja tarpeellista on saada kokea kosketusta ja läheisyyttä ja välittämistä. Mutta se JÄLKILASKU sitten. Lievästi murtunut ja murheellinen hylätty olotila, myrtsit fiilikset, vastaamaton kaipaus, jatkuva haikeus jne. Tunteet, tunteet. Haluaisin, että ihminen jakaisi kanssani myös näitä vaikeita/vaikeimpia asioitaan. Samalla käsitän, että tuo toive on epärealistinen, jopa mahdoton. Hänen ajatustavassaan sellainen jakaminen kuormittaisi tarpeettomasti toista, ja paljastaisi samalla arkaluontoisia asioita hänestä itsestään. Kaikkea ja kaikkia pitää varoa. Aina saattaa tulla puukkoa selkään ja veitsiä päin näköä.

Aikanaan revittiin hiuksia ja paitoja ja sydämen riekaleita. Aina oli meneillään draamaa ja tragediaa ja valtavaa emotionaalista myllerrystä. Sellaiseenkin voi nääntyä ja kyllästyä perinpohjaisesti. Nyt odottaisin vaan senverran reiluutta, että en jäisi surkuttelemaan itseäni yksipuolisena yhteyksien yrittäjänä. Se mitä haluaisin antaa, on myötätuntoa, ei surkuttelua tai sääliä. Niin itseäni kuin toista kohtaan.