Päädynkö jälleen hevonvitunperkeleen KERJÄLÄISEKSI

Helvetti mikä kesä. Helvetti mikä hellehelvetti. Epätoivo, tuska, paska-ahdistus, kestoneuroosi. Fyysisen ja henkisen kunnon pohjalukemat, ja niistäkin alle kolisten. Yöt valvon unetonna, päivät nukun koomaista tajukankaalla-horrosta ja kiroilen elämääni. Orastava aktiivisuus ja kiinnostus valahtivat kaikki helteeseen. Se teki elämästäni pelkkää selviytymistaistelua. Ei mitään kehityssuuntia tai -suunnitelmia.

Loppuaika osittain tunnekerjäläisenä. Inhoamani olotilanne sekin. HALUAISIN, että hän tarvitsisi ja kaipaisi minua yhtä paljon tai samaan tapaan kuin minä häntä. Ei taida tarvita. Kaipausta ei ainakaan ilmaisisi selkeästi ääneen, koska sellainen ei käy. Reviiri on kuitenkin niin tiukasti suojattu ja tunteet kontrolloitu. Koska niin monta kertaa kävi NIIN huonosti, ja jälkivaikutuksia ja -kostoja yms. sontaa saa yhä pelätä.

Miksi ryhdyin välittämään? Silloinhan jokainen viestitön päivä tai useampi päivä puhelimen luurista kaikuvan tyyttäyksen kuuntelemista on kestämätöntä. Öisin se sitten itkettää, vaikka päivällä haistattaisin mielessäni paskat noin ylimieliselle ja tylylle käytökselle. Eikä se sitäkään ole. Ihminen elää ja selviytyy niinkuin parhaiten osaa. Ei tahallisesti halua loukata ketään. Ei ole pyytänyt kiintymään tai heittäytymään yliaktiiviseen yhteydenpitoon tai olemaan huolestuneena tai mitään muutakaan. Ei, ei ja ei. Haluaa toisinaan vetäytyä kaikkien yhteydenottojen ulottumattomiin. Mystinen yhteys kahden ihmisen välillä vaan on sellainen, ettei sitä napsauteta itseohjelmointikäskyllä pois päältä tai ajatusmaailmasta.

En voi paaluttaa pätkääkään ns. onnea tai tyytyväisyyttä tuon yhden ihmisen varaan. Juuri vähää ennen tätä tuttavuuttahan näin julman kirkkaasti ja selkeästi mihin sellainen johtaa. Siihen että istun yksinäni ihmettelemässä MIHIN hävisikään se elämäni valo ja maailmani tärkein ihminen ja suurien ihanien (vuosikausien) tunteiden kohde. Ei hävinnyt, mutta päätti lopettaa yhteydenpitonsa. Ei sellaisen jälkeen ihan heti haluttaisi olla taas kerjäläisenä. Anomassa aikaa tai viestejä tai huomiota tai tapaamisia tai tunteita tai "rakkautta". Ei helvetissä. Itsensä on saatava siitä ahtaasta nurkasta jotenkin ulos. Se on ansa. Katse on saatava kääntymään toisaalle vaikka vähän väkisin. Jos vaan JAKSAISIN. Se on kaikessa isoin este.

Kirjoitettaessa soi White Sugar (J. Taylor)