Elämän ja kuoleman pelossa

Aina vaan on tingittävä vaatimuksista elämän suhteen (jos niitä enää aikoihin on ollutkaan) ja suostuttava yhä pienempään mittakaavaan. Pelko kyllä jyllää jo lähitulevaisuudenkin yllä, kun liikkumisen mittakaava ja säde tulee kutistumaan pakostakin. Alkaa olla niin huurteista ja hyytävää tuo keli kohta, ettei mulla riitä ryysyjä mitä päälleni repiä ettei olis persus huurussa. Sitä se on, kun ei voi ostaa mitään ikinä mitenkään, ei sitäkään mitä ihan välttämättä sattuis tarvitsemaan.
***
Mitä teen sitten kun en voi tehdä mitään..? Kökötän paikallani itkeskellen vai rupean kittailemaan jotain puudutusnesteitä. En tiedä. Nyt jo on melkoisen saatanallista. Jos nukun hyvin, nukun iltaan asti. Jos nukun huonosti ja pätkittäin, nukun iltaan asti, koska saatan aloitella nukkumista vasta klo 9 jälkeen aamusta. Vanhempani ehtivät tänäänkin ahkeroida mm. pyykinpesussa sinä aikana, kun minä en saanut ruhoani punkasta ylös edes puuron nielemisen ajaksi. Ja sitten kun vihdoin yllätyksekseni sain itseni liikkeelle, homma meni heti pieleen. Huomaavaisuus-säädin ei taas pelannut ollenkaan. Isäukolle EI KANNATA sanoa ääneen "onko kahdeskymmenes hammastikku jäystettävänä, kun muori valittelee että koko ajan otat uusia hammastikkuja". Ukon kuulohan TERÄVÖITYY tossa kohtaa, ja hän vetäisee murjotusraivarit. Tietysti juuri silloin, kun vanhusten saunavuoro alkaisi, ja muori tarvitsisi sinne auttajaa. Eihän ukko liikahda maanittelemallakaan, kun on aloittanut murjotuksensa. Toi sama kuvio on niin SAIRAAN tuttu, että meinaan oksentaa aina kun se alkaa. Vika on aina minun, sanoin sitten jotain tai en mitään.
***
Koen muutenkin olevani mitätön ja kelvoton, pelkkä riesa, jota armollisesti siinä siedetään ja jolle vielä ruokaakin annetaan. Kun tulee kärhämä, voidaan tokaista "Mikset mene omaan kämppääsi elämään omaa elämääsi." Aivan niin. Omaa elämääni, joka on hyytävää yksinäisyyttä vetoisessa kämpässä, jossa ajatus kiertyy väkisinkin siihen onko tämmöisen kitumisen jatkamisessa mitään mieltä. Noh sikäli turhaa pohdintaa, etten pystyisi itseäni lopettamaan. Voimattomuus ja väsymys vaan uuvuttaa ihan pohjattomasti. Ainoa hetki jolloin tunnen olevani jotenkin elossa on kankein jaloin polkeminen. Siinä on vaan ponnisteltava eteenpäin, vaikka kuinka itku pyrkisi silmäkulmaan. Pakollisten polkemisten loppuminen pakkasiin tulee olemaan toisaalta helpotus, mutta sitten onkin toisenlaiset ongelmat esissä, jos aion tulla muutamaksi tunniksikin elämään omaa elämääni.