junailun ihanuudesta

Viime talvena kitisin lapsista, joita ohjasin. Tänään kohtaamaani pojuun verrattuna olivat Enkeleitä. Tai eivät ainakaan käyttäneet nyrkkejään.

Matkustin siis junalla, as always, kohti työpaikkaa. Viimeiseltä asemalta ennen omaani tuli kyytiin aasialaista alkuperää oleva äiti n. 5-vuotiaan poikansa kanssa. Kiinnitin heihin huomiota, koska puhuivat keskenään suomea. Eivät kovin hyvin, mutta kuitenkin puhuivat. Se oli mielestäni yllättävää, koska yleensä kuulee käytettävän omaa äidinkieltä äidin ja pienen lapsen kesken. (Sitäkin kuului sitten myöhemmin.) Lapsi oli ikäistensä tapaan energinen ja puhui kovaan ääneen jatkuvalla syötöllä. Hänellä oli myös pilli (sellainen kuin esim. erotuomareilla), johon puhalsi välillä. Kovaa.

Poju osasi olla myös kohtelias. Moikkasi iloisesti konduktööriä ja kysyi, saisiko hänkin oman lipun. Saihan hän - kiitti perään. Hauskaa oli myös kuunnella, kun lapsi lauloi muutamaa lastenlaulua suomeksi.

Syy ärtymykseeni tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun oli kuulutettu saapumisesta määränpäähäni. Käännyin laittamaan kirjaa reppuun, joka oli viereisellä istuimella. Äiti puhui ystävänsä kanssa jotain, eikä kiinnittänyt poikaan huomiota. Istuinten välistä tuli pieni nyrkki ja moksautti käsivarteeni. Olin hieman tyrmistynyt ja katsoin lasta hetken. Poju pisti välistä kätensä uudelleen - ja löi kovempaa. Se tuntui. Teki mieli älähtää jotain äidille aiheesta, mutta päätin pitää suuni kiinni. Olisi kuitenkin syyttänyt mua.

Vaunun eteisessä poika tunki eteeni. Eipä siinä mitään, lapselle on toki mielenkiintoisempaa katsoa oven ikkunasta kuin pönöttää jonossa. Mutta huomatessaan mut päätti sitten tallata varpailleni. Kahdesti. Mulkaisin hyvinkin vihaisena...

Juna onneksi pysähtyi ja pääsin samantien ulos. Olen tyytyväinen itsehillintääni, pidin suuni kiinni. Mutta sen vaan sanon, että mua jumalauta vituttaa lapset jotka on noin röyhkeitä!