tämän talven virallinen ka(a)tuminen

Ilmoitin jo eilen treeneissä, että todennäköisesti myöhästyn tiistain treeneistä. Kello oli pari minuuttia yli kuuden, kun kipitin superstareilla loskassa ja räntäsateessa kymppiratikan päättäriltä Tarkk'ampujankadulta Vuorimiehenkadulle, sitä alamäkeä. Reippaana tyttönä päätin hölkätä, että ehdin vähemmän myöhässä paikalle.

Ekan kadunpätkän ajan se onnistuikin. Melkein risteyksessä olinkin sitten polvikontaktissa maahan. Eli kaaduin ja komeasti. Yleensä tyylinä on ollut banaaninkuoreenliukastumista muistuttava, jalat alta ja perseelleen-taidonnäyte. Tämä "polvet maahan ja kämmenet kans vähän" oli ihan uusi ulottuvuus. Siitä pääsi äkkiä ylös ja loppumatkan märkiä farkkujenpolvia inhoten.

Käsiin ei onneksi sattunut laisinkaan, nyt alkaa vähän polvissa tuntua. Mustelma on tulossa ainakin vasempaan.

"Parempi katsoa katua, kuin kaatua ja katua, ettei katsonut katua." Tämä ei nyt päde, mutta oma vikani se kaatuminen. Ei pitäisi juosta liukastumisen ollessa lähes varma kohtalo.

Huomenna on joulukonsertti seiskalta. Sen jälkeen syömingit kanttiina vestissä. Mukavata.