Niin laiskat liberalistit ja ahneet libertaristitkin kuriin, kiitos!
(vastine Taneli Hämäläisen ”Pakkotyö – tarjous, josta ei kieltäydytä” –kirjoitukseen: http://www.city.fi/blogit/vapaamatkustaja/pakkotyo+tarjous+josta+ei+kieltaydyta/126704)
Nykyihminen on jotenkin onnistunut unohtamaan, että työn tärkein tehtävä ei ole rahan tekeminen, vaan työn saaminen tehdyksi. Tästä kaikkein perustavinta on niiden perustarpeiden täyttäminen, joita jokainen ihminen tarvitsee itsesäilytykseen sekä terveenä ja toimintakykyisenä pysymiseen. Jotkin näistä töistä – tosin melko harvat sellaiset – voivat olla jopa kolmen tunnin päässä lähimmästä sopivasta työttömyysturvan saajasta. Lähtökohtainen pyrkimys varmasti on tai ainakin pitäisi olla lähimmän sopivan henkilön ”nakittaminen”. Se on ikävää, jos lähempää ei löydy, työtä organisoidaan tehottomasti tai joku tekee tahallaan huonoa työtä. Kahteen jälkimmäiseen pitää puuttua, mutta ensimmäinen saattaa joissain harvoissa tilanteissa olla ikävä realiteetti. Silloin, jos työsuoritetta pidetään ja on syytä pitää tekemisen arvoisena, niin jonkun se on tehtävä. Huomattavasti useammin tuo kolmen tunnin työmatka hanttiduuniin on kuitenkin työtä vieroksuvien ”punch line” – hyi, kun on hirveetä totalitarismia, kun toimeentulon eteen täytyy tehdä työtä!!!
Siinä Taneli on oikeassa, että pakko on huono asia. Se nostaa lähinnä vastarintaa. Muistetaan kuitenkin myös toiseen suuntaan menevä pakko: kun joku työkykyinen katsoo oikeudekseen saada toimeentulo tekemättä työtä, niin muut ovat pakotettuja jakamaan keskenään se korsi, jonka työnvieroksuja olisi kantanut kekoon – siis, jos ei olisi nimensä mukainen. Yhden, kymmenen tai enemmänkin työpanos jaettuna koko työssäkäyvän kansan kesken ei ole paljoakaan, mutta pakkoa se on, jos pidetään kiinni työstä kieltäytymisestä Suomen lakiin nojaavana ihmisoikeutena. John Stuart Milliä lainaten: miljoonalla ihmisellä ei ole yhtään sen suurempaa oikeutta pakottaa yhtä kuin yhdellä miljoonaa, jos hän siihen pystyisi. Ei siis anneta yhdenkään pakottaa miljoonaa – ei edes ”ihmisoikeuden” tai huonosti muotoillun lain takia.
”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.” Tämä pitää paikkansa, vaikka yhdelläkään työkykyisellä ei olisi oikeutta kieltäytyä työstä, jos haluaa pitää kiinni työttömyysturvastaan. Jos ei onnistu hankkimaan haluamaansa työtä, niin silloin täytyy tehdä jotain muuta tullakseen toimeen. On paljon töitä, jotka vain täytyy saada tehtyä: roskien keräys, loka-auton ajaminen, julkisten vessojen siivoaminen jne. Kukaan ei varmasti halua uppoutua näihin ja moniin muihin töihin, mutta ne on silti hoidettava tavalla tai toisella. Mielestäni yhteisön/työvoimatoimiston pitäisi olla organisoija, joka jakaisi vähintään välttämättömät työt mahdollisimman tasan niihin sopivien toimeentuloa tarvitsevien työttömien kesken. Toki on syytä aina aloittaa kouluttamattomasta väestä, kun kyse on hanttihommista eli ylläpitää ammattisuojaa, mutta jos professoria ei muualla tarvita, niin ei professoriuden pidä suojata velvollisuudelta ansaita oma toimeentulonsa. Ei laiteta ihmisiä eriarvoiseen asemaan, jotta paremman väen ei tarvitsisi liata käsiään. Eikä se ole pakkotyötä, jos ihmisen on ansaittava toimeentulonsa – hänellä on aina vapaus nääntyä nälkään, jos ei työ maistu. Toisaalta voi olla tuhlausta laittaa koulutettua väkeä perushommiin ja tästä syystä työvoimatoimisto voisi olla työvoiman vuokrauspalvelu, joka tällä toiminnalla hankkisi varoja kaikkien perustoimeentulon turvaamiseen ja yhteiskunnan pyörittämiseen. Mutta jos joku alkaa vaahdota pakkotyöstä tässä yhteydessä, niin tunkekoon ILO:nsa sopimuksineen sinne, minne päivä ei paista.
Työvelvoite on erinomainen keino varmistaa, etteivät työttömät vieraannu ja alkoholisoidu. Kaksi tuntia päivässä saattaa viitata työvelvoitteen määrään, mutta kirjaimellisesti otettuna se on idiotismia – varsinkin kun lähestytään sitä kolmen tunnin työmatkaa. Edelleen työvelvoitteen pitäisi olla sellainen, että työttömälle jäisi aikaa ja energiaa mieluisamman työpaikan etsimiseen (sekä tietenkin vapaa-aikaa). Edelleen työvelvoite voisi olla noin puolipäivätyötä vastaava tuntimäärä, mutta sen keventämiseksi voitaisiin mukaan kelpuuttaa 10 tuntia ihan aktiivista harrastamista: punttisalilla käynti, tanssikurssilla harjoittelu, shakkikerhossa käyminen ym. mikä tahansa aktiivinen työkykyä ylläpitävä ja sen varmentava toiminta. Eikä tähän kykenemätöntä pidä susille heittää, vaan ohjata hoitoon, jossa tuetaan jälleen kykeneväksi. Toisaalta on käsittämätöntä idiotismia, että esimerkiksi alkoholisteille annetaan toimeentulotuki, joka varmistaa lähinnä heidän alkoholisminsa toimeentulon. Ja tähän päälle vielä se, miten työssäkäyvien motivaatiota nakertaa muiden kustannuksella loisivat – siis rottalauman tavoin: pienen haukun kultakin, mutta pakkoa on se pienikin pakko…
Pyritään eroon pakosta sekä myös oranssista kepistä ja keskitytään mahdollisuuksien luomiseen. Kamppaillaan sitä niskalenkkiä työläisestä tavoittelevaa libertarismia vastaan, joka kuvittelee rahantekoa työn tekemisen tavoitteena (tätä se on vain seteleitä/kolikoita työkseen painavissa valtion laitoksissa). Ahneet kuriin, mutta ei anneta laiskojenkaan hallita. Kyseessä on kuitenkin saman kolikon kaksi puolta: ahne haluaa mahdollisimman suuren ja kohtuuttoman korvauksen kaikesta tekemästään; laiska puolestaan mukavan toimeentulon tekemättä mitään – molempien pyrkimys on täysin juuri niin kohtuuton ”tuntipalkka”, kuin minkä onnistuvat hankkimaan (raja-arvona äärettömyys. Lopuksi todettakoon, että kun työn tarkoitus saadaan jälleen tarpeellisen aikaansaamiseksi rahanteon sijaan, niin ketään ei ole syytä pakottaa strippaamaan ”lisäarvon” tuottamiseksi. Päästetäänpä otsassa olevasta rationaalisuuden mulkusta irti ja otetaan maalaisjärki takaisin käteen.
Miettikääpä seuraavaa: kun omavaraisen maatalon viljat on puitu, halot hakattu, eläimet hoidettu, tila ylläpidetty ja ruokapöytä katettu, niin tilanväki ei istu ja mutustele otsa rypyssä miettien, mistä ihmeestä me löytäisimme lisää työtä… Hyvä ihmiselämä ei tietenkään rajoitu pelkkään toimeentuloon, mutta ei sen tarvitsemat resurssit/tuntipalkka rajatonkaan ole, niin kuin nykyihmisten kriittinen massa tuntuu ajattelevan. Ja tämä rationaalisuus on johtanut vapaasti kasvavan talouden ihanteeseen eli rajatta/suunnatta kasvavaan kulutukseen ratkaisuna jo nyt ylikulutetun, saastutetun ja liikakansoitetun maaPALLON ongelmiin. Vapaa talous ja sen rationaalisuus eli patologinen epäily ovat ratkaisu vain siihen ongelmaan, miten varmistan, etteivät muut ahnehdi kaikille elintärkeitä rajallisia resursseja – no, tietenkin ahnehtimalla niitä itse niin paljon kuin suinkin pystyn ja uskallan. Juuri tämä rationaalisuus on tehnyt ihmiskunnasta kuin kiihtyvässä syöksyssä olevan lentokoneen väen, joka taistelee lopulta viimeistä miestä myöten siitä, kuka saa parhaat istumapaikat ja palvelun tässä maailmanlopun ravintolassa. Ja joskus niin hauska parodia on todellakin muuttumassa todellisuudeksi ja todellisuuden surullisimmaksi tragediaksi lajista, joka vei lukuisia muita ja sitten itsensä evolutionaariseksi umpikujaksi, koska alamäkeen meno oli niin mukavan helppoa. Mutta tässä tulee Linnunradan käsikirjan (alkua) liftareille:
Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljätyllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia, että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on […] ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta on yritetty korjata monin tavoin, joista useimmat ovat merkinneet vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä on sinänsä merkityksellistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat ole onnettomia. Niinpä ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä on edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne, joilla on varaa hankkia itselleen digitaalikello…