Aniara

Media ja oppositio ottavat jälleen kiitollisuudella vastaan uusimman ”kohun”: ministeri Räty on sekä puhunut sivu suunsa että harrastanut verosuunnittelua.

Verosuunnittelu on täysin laillista, kakkien vapaasti lain puitteissa sovellettavissa. Tavallisten kansalaisten mielestä tämä toiminta näyttää lähinnä verolainsäädännön porsaanreikien hyödyntämiseltä ja täten moraalisesti arveluttavalta.

Mutta kenties arveluttavammalta julkisuudessa näyttää Rädyn lausumat kansalaisten ansiotasosta.

Helposti kansalaisille tulee mieleen, että sosiaali- ja terveysministeri on vieraantunut hyvin kauas kansalaisten arjen todellisuudesta ja että hän on elävä esimerkki yläluokkaisesta kokoomuslaisesta eliitin ylenkatseesta.

Monet vielä muistavat Finnairin johdon asumisasiat, vihreiden entisen ministerin pimeänä maksamat palkkiot ja viimeisenä Merja Auliksen häädön, mihin silloinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja Kevan hall:n pj.Räty osallistui.

Onko nyt Rädylle käymässä kuten kävi Merja Aulikselle tai ex-ministeri Hautalalle?

Kävi miten kävi, väistämättä tulee mieleen otsikon raamatunlause.

Koskaan ei tiedä milloin itse onkin tuomittavan asemassa, oli sitten syytä tai ei.

Pitkään harkinnassa olleen ja pientä vaivaa teettäneen etsinnän jälkeen löysin divarista Harry Martinsonin Aniaran, Aila Meriluodon suomennoksena.

Ennakko-odotukseni eivät likimainkaan vastanneet teoksen todellisuutta. Heti ensi riveiltä kävi selväksi, että teos olisi luettava alkukielellä. Tähän valitettavasti kouluruotsini ei anna pienintäkään mahdollisuutta.

Aivan kuten suomentaja saatesanoissaan toteaa, Martinsonin kielen muotorikkauden, vivahteisuuden, sanallisen akrobatismin ja merkitysten monimuotoisuuden ymmärtäminen ja lukuelämyksen täydellisen tavoittamisen edellytys, olisi naapurimaan kielenkulttuurin ja symbolismin maksimaalinen hallinta.

Jotta edes jotenkin pääsisi lähelle alkuperäistekstin henkeä, olisi tavallisen ”finnjävelin” luettava rinnakkain alkukielistä ja em. suomennosta. Silti paljon jäisi tajunnan ulkopuolelle.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että suomentaja olisi kehno, saati sitten epäonnistunut. Päinvastoin, sen verran kuin itselläni ymmärrystä tässä on, luulen että Aniaran suomennos tekee oikeutta alkuperäistekstille, niin paljon kuin vai suomenkielinen teksti voi yleensä näin vaikealle vieraskieliselle teokselle tehdä. Suomentajan mukaan ”kaksi asiaa on kuitenkin pyritty säilyttämään alkutekstin mukaisina: asiallisuus ja intensiteetti”.

Mikä sitten on Aniara?

A. on runomuotoinen symbolinen kertomus nykyajan ihmisistä, ihmisten mielettömyydestä ja väistämättömästä tuhosta. Vaikka A. on kirjoitettu jo vuonna 1956 (toi kirjoittajalleen Nobelin 1974), on se edelleen hyvin ajankohtainen, ellei vielä nykyaikaisempi kuin kirjailijan teosta luodessa.

Aniara alkaa kun säteilyn saastuttamalta maapallolta matkustajien on paettava Dorislaaksostaan Marsiin ja pakolaiset ohjataan tuolle kaukaiselle planeetalle tehtävälle matkalle goldonderi Aniaraan.

Matkan edistymiseen tulee pian ongelmia, kun A. väistöliikkeen seurauksena, kadottaen alku-peräisen suuntansa, joutuu pois radaltaan ja suuntautuu kohti Lyyran tähdistöä vailla mahdollisuutta oikaista suuntaansa saati sitten palata tällä välin tuhoutuneeseen kotiinsa Dorisburgiin.

Samoin on tuhoutunut Miima, mikä lienee vastine nykyajan älypuhelimen ja TV:n sekä tietokoneen yhdistetty fantasia.

Aniara ihmisineen kiitää avaruudessa

”Näin sarkofagiin suljettuna saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.

Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
Aniara avaruuden taa".

Kun vuodet kuluvat ja toivo pelastumisesta hiipuu, mitä ei kerrota enemmistölle matkalaisista, vallan goldonderissa kaappaa Chefone, joka tuhoaa vastustajansa sekä kuvittelemansa aluksen kohtaloon syylliset.

Samalla aluksella alkaa muodostua neljä uskonryhmää, jotka eri keinoin yrittävät saada matkaajat puolelleen ja unohtamaan todellisuuden ja lähestyvän tuhon.

”Ja Aniaran neljä uskontoa
temppelikelloin, papein, krusifiksein,
vaginakultti, jurgitarten huuto
ja kutittajalahko kikattava
nyt esiin tungeksivat käyden kiistaan
aavoista määräämättömän ikuisuuden”

Hämmentävä on kirjailijan kaukonäköisyys nykymaailman selfie-kuviin, kun hän kuvaa peilien julkipanoa, joilla harhautetaan ajatukset pois kohtalon matkasta.

”Ja mimarobi uuden harhan keksi:
tuhannen kuvastinta annoin tuoda,
ne soivat mitä peilit voivat suoda…”

”näin että neljän pitkän vuoden ajan
peileillä petin monen vaikertajan”
_____

”Ei mitään olekaan jos ei se näy
kun peilitanssi peilijaloin käy
ja näennäisen aukoma tie
pois peililaaksoon, peilirotkoon vie.”

Tämän jälkeen kirjassa seuraa useita eri matkustajien kertomuksia, mutta meidät ehkä eniten yllättää runo: ”Laulu Karjalasta”.

Onko tämä sellaisenaan myös alkuperäiskirjoituksessa, vai onko tämä kääntäjän keksimää, meille suomalaisille sovitettua, kuvausta kaihosta jonnekin ammoin menetetystä kultamaasta, jonne pääsystä osa kansasta tuolloin teosta käännettäessä yhä haaveili.

Vuodet kuluvat ja vähitellen Aniaran matkaajat alkavat tajuta kohtalonsa ja yksi toisensa jälkeen menehtyä ja vähitellen Aniarasta tulee halki loppumattoman avaruuden kohti Lyyran tähdistöä kulkeva ”kylmä sarkofagi”.

(Suorat lainaukset Aila Meriluodon suomennoksesta)

Yli 1000 km pitkä Reinin jokilaakso on tuhansia vuosia ollut asuttu ja viljelty alue. Laakson rinteet peittyvät toinen toisiaan seuraaviin viinitarhoihin. Täällä viininviljely on enemmän kuin elinkeino, se on itse elämän tarkoitus ja antaa leimansa koko seudulle, satojen kilometrien matkan.

Viiniteollisuuden runsaudesta huolimatta tai kenties juuri sen johdosta, kiinnostavia eivät ole suuret tuottajat vaan pienet perhe- tai sukuyritykset.

Nämä viljelevät ja valmistavat viininsä hyvinkin hankalissa olosuhteissa, jyrkillä lukuisia keroja pengerretyillä Reinin rinteillä, usein vuosisataisin hyviksi havaituin menetelmin. Tuotanto hoidetaan alusta loppuun itse ja tuotteet myydään lähialueille, myymälöihin ja ravintoloihin.

Näitä viinimyymälöitä, Weinstube’ja, ja viineihin keskittyneitä vuosisatoja vanhoja ravintoloita on Reinin rannoilla tiheään seuraavissa pikkukylissä ja kaupungeissa lähes vieri vieressä.

Tunnetuimpia ja myös laadukkaimpia lienevät kuivat MittelRheinin Riesling- ja Reinin sivujoen Moselin viinit. MittelRhein, mihin itse tutustuin, tarjosi runsaasti erittäin laadukkaita alueen valkoviinejä, etupäässä Rieslingejä ja tietysti kuivia.

Alueelta voi varmasti jokainen löytää mieleisensä.

”Sitä ei siltä mistään löytynyt, mutta suihin se kyllä otti” kuulin varhaisteininä ”isojen poikien” kertoneen.

Tasa-arvoisen avioliittolain kohtaama vastustus eduskunnassa sai alkukesästä paljon mediahuomiota. Kaikki itseään edistyksellisinä pitävät tahot ja henkilöt kiirehtivät tuomaan lakiesitykseen kohdistuvan oman myönteisen kantansa (oman itsensä?) julkisuuteen.

Jopa jotkut akateemisen hierarkian ylätasoilla olevat, korkeasti oppineet henkilöt, antoivat medialle, esitykseen kielteisesti suhtautuneisiin kansanedustajiin kohdistettuja alatyylisiä lausuntoja.

Tasa-arvoisen avioliittolain kohdalla tullee tapahtumaan kuten, vanha ja viisas Paasikivi aikoinaan opetti: Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Homot ja lesbot eivät muutu heteroiksi vaikka kuinka heitä yrittäisi heistä eristää, eikä homous tartu ja toisten viettejä ei voi muuksi muuttaa, joten annettakoon ”kaikkien kukkien kukkia”.

Mutta takaisin alkulauseeseen. Tietämättäni jouduin tuolloin sivullisena kuulemaan harvinaisesta ongelmasta, mitä en edes tuolloin ymmärtänyt. Pieni määrä tyttöjä syntyy ilman emätintä ja kohtua. Lisäksi vuosittain erilaiset sairaudet (esim. syöpä ja muut kasvaimet), aiheuttavat kohdun poiston kymmeniltä ellei sadoilta naisilta.

Emätin voidaan tiettävästi suht. helposti tehdä, mutta ei kohtua, joten näiden naisten lastenteko oli menneessä maailmassa mahdotonta.

Nykyään on hyvin arkipäiväistä, että lapsettomuusklinikoilla ”hoidetaan” yksinäisiä naisia ja lesbopareja eli hedelmöitetään heidät joko tuntemattoman luovuttajan spermalla tai jonkun sovitun luovuttajan elinnesteellä.

Jotkut naisparit hoitavat tämänkin omatoimisesti kotikonstein, vaikkapa siten, että homo(?)-ystävä lypsää siemenensä mukiin, mistä neste imetään tavallisella apteekista saatavalla ruiskulla ja edelleen ruiskutetaan odottavan naisen emättimeen. Onnistumisen todennäköisyys tällä ”luomumenetelmällä” ei ole klinikoiden tasoa, mutta sitkeällä yrittämisellä hedelmöittyminen on kohtuullisen varma.

Mutta edelleen nykylainsäädännön aikana kohduttomat naiset ovat pulassa. Ennen nykyistä lakia oli mahdollista, että vanhempien hedelmöitetty alkio ”istutettiin” sijaissynnyttäjän (ennen puhuttiin kohdunvuokrauksesta) kohtuun ja kaiken mennessä hyvin, toivottu lapsi syntyi vanhemmille, joille lapsen saaminen muuten olisi ollut mahdotonta.

Kymmenisen vuotta sitten Suomessakin oli mahdollista käyttää sijaissynnyttäjää ja näin syntyi joitakin lapsia. Äiti synnytti tyttärelleen ja sisar sisarelleen.

Lainsäädännön muutos lopetti sijaissynnytykset, mikä pakotti nämä parit ottolapsen hankintaan tai kalliiseen ja epävarmaan kohdunvuokraukseen ulkomailla tai sitten hyväksymään lapsettomuutensa.

Kun tasa-arvo seksuaalilainsäädännön alalla etenee, tulisi tasa-arvon ulottua myös kaikkien parien lisääntymismahdollisuuksiin.

Astuessa ulos hotellin ovesta Karlstrassella, Frankfurtin narkkariongelma lyö suoraan päin pärstää. Enintään viidentoista metrin päässä, muusta maailmasta vähääkään välittämättä rähjäinen, lian peitossa oleva alle kolmekymppinen narkkari kietoo kumiletkun olkavartensa ympäri ja piikittää itseään ja jättää käytetyn piikin pienen aukean nurmikolle.

Kun kävelet Karlstrassea risteävää Moselstrassea eteenpäin, vastaan tulee yhä enemmän rähjäisiä, muissa maailmoissa olevia hahmoja, tyhjä alistunut katse silmissään.

Nuorella parikymppisellä miehellä paljas sääri on täynnä tulehtuneita piikinjälkiä. samalla ohikulkeva narkkari yrittää räkäistä päällesi, onneksi osumatta, ja nauraa räkäisen naurun jälkeesi.
Oletettavasti hiv, hepatiitti ym. taudit ovat hyvin tavallisia tässä ympäristössä.

Moselstrassen toisella puolen on ilmeisesti jonkinlainen tukipiste, jonka liepeillä parveilee lukuisia samanlaisia hahmoja, itse asiassa he ovat enemmistö koko kadulla, sattumoisin sekaan eksynyt turisti haluaa nopeasti pois. Aseman lähikaduille näyttää myös kerääntyneen lukuisat muut osattomat, mielenterveysongelmaiset, asunnottomat niin oman maan kansalaiset kuin maahanmuuttajat jne.. Meikäläiseen katukuvaan tottuneelle tällainen kaupunkikuva vähintäänkin herättää ihmetystä.

Kotimainen huumekeskustelu tuntuu hyvin kaukaiselta. Täällä on vain kusta, paskaa, räkää, sairautta, kärsimystä ja kuolemaa. Täällä on tosi kyseessä, ei minkäänlaista hohtoa tai romantiikkaa.
Ei tosiaan ole kysymys mistään viattomasta ”pikku pössyttelystä”.

Kaikki tämä vain 150 metrinpäässä Frankfurtin rahakeskuksen korkeista lasi-teräs pilvenpiirtäjistä ja niiden liituraitapukuisista työntekijöistä.

Verratessa kahden suurkaupungin, Kölnin ja Frankfurtin, rautatieaseman ympäristöä, ero on huomattava. Kölnissä asemanseutu, vaikka onkin vilkas, on etupäässä turistien ja muiden matkalaisten kansoittama.

Suurena ”turistirysinä” Kölnissä on aivan aseman kupeessa sijaitseva mahtava tuomikirkko, Milanon Dom’eakin suurempi, erinomainen roomalais-germaaninen museo, sekä Kölnin filharmoonikkojen konserttisali ym. ym. .

Onko tämän seudun puhtoisuuden syy se, että alue on haluttu rauhoittaa sadoilletuhansille matkailijoille ja epätoivottu aines hoideltu muualle.

Frankfurtissa asemanseutu on vain asemanseutu, ilman suurempia turistihoukutuksia. Tämänkö vuoksi ei ole tarvetta hoidella yhteiskunnan syrjäytyneintä joukkoa pois näkyvistä, vai annetaanko Frankfurtissa yhteiskunnan äärilaitojen tarkoituksellisesti olla lähellä toisiaan?

Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu!

Tämän sanonnan tuntee – sen kyynisyydestä huolimatta – varmaan jokainen rakkauden hurman ja hekuman valtaan joutunut pari, jonka mielestä mikään ei horjuttaa heidän onneaan tai saata heitä erilleen.

Eikä rakkauden kohteen vaihtumisen mahdollisuutta ei halutakkaan myöntää todeksi

Parisuhteen rakkauden ja onnen varmistamiseksi sekä takuuksi on kautta vuosisatojen turvauduttu erilaisiin riitteihin ja taikamenoihin, joista sormuksien vaihtaminen lienee kautta maailman kaikkein tunnetuin ja käytetyin.

Mutta kun sormuksesta pääsee eroon niin helposti!

Oli keksittävä jotain sellaista mikä olisi varmempi kuin vaivattomasti jorpakkoon lentävä sormus.

Tähän ongelmaan keksittiin uusi innovatiivinen ratkaisu jo kahdeksankymmentäluvulla Unkarissa, missä tiettävästi rakkauden huumaama pari sulki lukon kaupungin portin rakenteisiin. Tapa on sittemmin levinnyt lukuisiin Euroopan kaupunkeihin, joissa lukot yleensä kiinnitetään siltojen rakenteisiin ja avaimet heitetään alla virtaavaan jokeen.

Yhtenä ilmiön suosituimmista esiintymispaikoista on Kölnin Hohenzollernbrücke, missä lukkojen kiinnitys on saanut jo massiiviset mittasuhteet. Lukkoja on varovaisen arvion ja yksinkertaisten laskutoimitusten perusteella reilusti yli 100 000 kappaletta ja avaimet alla vuolaana virtaavassa Reinissä. Tulevilla vuosituhansien jälkeen Reinin nykyistä pohjaa tutkivilla arkeologeilla on ihmettelemistä, miksi avaimia on hukattu näin paljon ja saattaapa tuolloin olla joukossa muutama tuhat puhki ruostunutta lukkoakin.

Mutta itse lukkoihin vielä. Kukaan ei tiedä onko niitä haettu pois särkyneiden liittojen vuoksi ja avaimethan ovat Reinin pohjassa ja pihtileikkureiden kanssa äheltäminen satojen ohikulkijoiden ihmetellessä ei liene kovin houkutteleva toimi.

Auringonvalossa lukot kimaltelevat ihmeteltävän kauniisti jopa hyvinkin pitkän matkan päästä katsottuna, ilmeisesti ilmentäen sen rakkauden taikavoimaa ja suloisuutta minkä vuoksi ne on siltaan kiinnitetty.

Kautta vuosisatojen on luomakunnan kruunu, Homo Sapiens, ollut lukuisten petojen verenhimon kohteena. Varsin hyvin tiedämme, että ihmisen elintila (Lebensraum) on hälyttävästi kavennut eläinten maalla, merellä ja ilmassa tapahtuneen viekkaan ja salakavalan soluttautumisen johdosta

Viimeinen rauhallisia kansalaisia vakavasti järkyttänyt uhka tuli julki, kun YLE:n Aamu-TV:n kaikkialla ehtivät toimittajat olivat päässeet Suomalaisen yhteiskunnan viimeisimmän vihollisen jäljille. Ei enempää eikä vähempää kuin kotiloetanat uhkaavat meidän järjestäytyneen ja rauhallisen yhteisömme jäseniä.

Vuosia olemme saaneet tottua edellisiä suurempien villieläinten uhan ja vainon kohteena olemiseen kun asialla ovat olleet sudet, karhut, ahmat, ilvekset, ketut supikoirat, hirvet (viimeksi juhannusviikolla Kaivarissa), hylkeet, kyhmyjoutsenet ja tämänpäiväisessä (26.06, HS:ssa ), jälleen valiteltiin paskovista ja päällekäyvistä ja pyörätiellä tallustelevista tietä antamattomista (eilen Kaivarissa itse koettuna) valkoposkihanhista.

Vähän vanhoja arkistoja penkomalla löytyy useita esimerkkejä ihmisparkoja vainoavista, villin luonnon oikeudettomista, eliölajien ihmisiin kohdistavista hyökkäyksistä.

Menneinä vuosikymmeninä, kuitenkin melkein jo 2000 luvulla, Vihdin korpimetsien asukkaat esittivät huolestuneina lain ja luonnonsuojelun ristiriitojen ratkaisemista ihmisen eduksi, karhun käyskenneltyä lähiseudulla.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Vähän myöhemmin HS:n mukaan, tavattiin tuo luonnon lihansyöjäkone hiiviskelemässä Kehä III:n sisäpuolella, aivan urbaanin Espoon keskustassa saaliinhimoisena väijymässä, viranomaisten tekemättä yhtään mitään.

Vai mitä on sanottava siitä, että kiiluvasilmäinen karhu hiiviskelee illan hämyssä aivan suuren Jorvin sairaalan pihamaalla ja ihmislihan hajun houkuttelemana etsiskelee pääsyä itse laitokseen, voidakseen sitten yön hiljaisuudessa pujahtaa sisään ja käydä siellä pahaa aavistamattomien, liikunta- ja puolustuskyvyttömien potilaiden sekä suloisten sairaanhoitajattarien kimppuun, herkullisesta ihmislihasta nauttiakseen.

Ajatelkaapa viattomia vastasyntyneitä, joiden pehmeä liha lienee pedon suurinta herkkua. Huomatkaa kapaloitujen vauvojen ulkoinen samankaltaisuus – suuresta kokoerosta huolimatta – karhun toisen herkkuruoan - muurahaistenmunien – kanssa.

Tältä uhkaavalta katastrofilta tuolloin meidät pelasti vain, ainaisella työllä rasitetun mutta valppaan henkilökunnan tarkkaavaisuus niin, että peto havaittiin ja saatiin jopa valokuvatuksia Supon arkistoja varten.

Ovela peto kuitenkin vältti kaikki saarrostus ja kiinniottoyritykset, onhan se väijytyksen ja harhautuksen mestari. Se kulki välillä – tarkoituksellisesti ihmispoloisia petkuttaakseen – aivan avoimessa maastossa, välillä lymyten hämyisten metsien suojassa. Toisinaan se ui yli järvien ja näkijöiden mukaan viekkaasti hirveksi naamioituneena!

Puhuttiinpa jopa sellaista, että se pystyi muuttamaan hahmonsa ihmismuotoon, jolloin kaikkein mahdottomimmastakin paikasta saattoi pelastautua huolettomasti vihellellen ja kaksijalkaisten tyhmyydelle salaa partaansa naureskellen.

Enää ei voi todellakaan olla varma, onko aamuhämärissä viattomana kulkeva lehdenjakaja tai yövuoroon kiiruhtava tehtaantyöläinen se miltä näyttää, vai ihmismuodon ottanut peto!

Oikeuslaitoskin vihdoin heräsi niin että jopa oikeuskansleri ryhtyi – vuosituhannen vaihteen alla –vaatimaan ihmisten suojelua villipedoilta Ruokolahden karhuturman johdosta.
.
Kymmenisen vuotta sitten tähän kiinnitti huomiota silloinen aina valpas ja kiihkeästi ajan hermolla toiminut entinen ministeri Korkeaoja. Hänhän on valistanut kansaamme joutsenten levittäytymisestä ikiaikaiselle ihmisen alueelle ja esittänyt valkean vihollisen tuhoamista.

Aivan oikein, totta helvetissä, yhä laajemmalle levinneet kyhmyjoutsen että laulujoutsen on tavattaessa päästettävä pois päiviltä. Onhan se mokoma viekkaudella ja vääryydellä päässyt soluttautumaan maahamme.

On tietysti hyvä, että maasta löytyy valppaita kansalaisia, jotka tietämättömille kertovat, ettei kyhmyjoutsen ole mikään Sibeliaaninen kansallislintumme vaan mikä lie väärä elukka. Liekö Joutsenlammen musta joutsen (huom. viekas pukeutuminen neitseelliseen valkeaan pukuun, mutta se musta kyhmy, se kyllä paljastaa todellisen luonnon).

Mutta vielä tuosta kyhmyjoutsenesta, itse piru se on; ja aggressiivinen ja riidanhaluinen kuin mikä, varmasti syyllistynyt lukuisiin pahoinpitelyihin ja päällekarkauksiin ja tiedetään sen (ihan totta) syöneen pikkulapsiakin.

Ja onhan noita muitakin, aloitetaanpa edellä mainituista turhaan rauhoitetuista valkoposkihanhista, ja samaan sakkiin myös Kanadan-hanhet, paskovatkin niin pirusti, ettei Tapiolan tai Kaivarin nurmikoilla voi herrasväki nokkaa nyrpistämättä spatseerata.

Eikä sääliä karhuille (pannalla tai ilman, peto se on), kotkille, susille, ahmoille ja vielä hylkeiden perkeleet, syövätkin lohta, kunnon ihmisen evästä. Karpokin jo mennä vuosina hätyytteli, kun omantunnonarat sen ovat typeryyksissään rauhoittaneet.

Ja mitä ne muutkin linnut kesäisin rääkyvät läpi aamuyön, ettei mökillä unta saa, samaan läjään koko siipikarja.

Lopullinen ratkaisu (Endlösung) uhanalaiseen asemaamme olisi kuitenkin saatava

Kansalle kovat piippuun vaan, ja tuli vapaaksi.

Mitens se nyt, menikään? ”Tuhat miestä nyt yhtä sutta surmaa, sata jäljittää kahta oravaa”…

Hopea ei ole häpeä, voitaneen reilusti sanoa Urpilaisen tappiosta. Jutta ansaitsee täyden tunnustuksen pelottomasta, periksi antamattomasta kamppailusta. Hän ei totta totisesti arkaillut ottaa haastetta vastaan, jo alkuvaiheessa häämöttävästä tappiosta huolimatta, antamatta tuumaakaan periksi.

No tappio kuitenkin tuli ja lähtö Demarien pj:n paikalta, samoin kuin Sixpackistä jäljellä olevan Viisikon valtionvarainministerin paikalta. Näin henkilökato jatkuu valtion johdossa. PM:n lähtö valtiolaivan peräsimestä vasemmiston eron jälkeen, lisättynä kunta- ja Euroministerin pyrkimyksillä Brysselin koneeseen jättää Suomi Oy:n entistä labiilimpaan tilaan. Totta on, että PM. on kirkasotsaisesti kuin Peter Pan, taistellut puolueensa ja maan edestä jo 10 vuotta, mutta joku voisi silti luonnehtia vetäytymistä näin pahassa tilanteessa rintamakarkuruudeksi.

Palataan vielä Demareitten tilanteeseen. Opettaja Jutta joutui siis väistymään juristi Antin tieltä. Nykydemareita on moitittu rasvanahkaduunarien unohtamisesta. Miten tämä korjautuu kun akateeminen vaihtuu akateemiseen, mahdotonta ennustaa, mutta haastajan äärimmäisen niukka voitto, ei povaa hyvää. Demarit näyttävät olevan entistä sekavammassa tilassa, puolue pahasti kahtia jakautunut. Miten tämän jälkeen kannatus saadaan nousuun vajaassa vuodessa eduskuntavaaleihin ja kuinka rasvanahkaduunarien – jos heitä enää Suomessa onkaan – etuja voidaan nykyistä paremmin ajaa, niin että he palaisivat korkeakattoisen ja laveaseinäisen puolueen helmaan Persuja äänestämästä.

Julkisuudessa on myös spekuloitu, kenen hyväksi Turun telakkahakkeen ennenaikainen julkistus oli tarkoitettu. Ajatus, niin itsestään selvältä kuin se näyttääkin, on totaalisen virheellinen. Tarkoitus oli täysin päin vastainen. Hankkeen julkistus tehtiin nimenomaan sen takia, että ettei mahdollinen voittava haastaja, saa heti alkumetreillä näkyvyyttä onnistuneella (?) työllisyyshankkeella, eikä niin ikään mahdollinen voittava, istuva pj. ja valtionvarainministeri pääse hehkuttamaan voittonsa ohella, demarien suurta menestystä (?) työllisyyden ja rasvanahkaduunarien pelastamisessa..

Mutta yksi on varmaa, Sixpack eli nykyinen Viisikko tulee vielä tutisemaan pahasti liitoksissaan. Rinne tod. näk. haluaa tarkennuksia hallitusohjelmaan, mikä heti hänen hallitustiensä alkuun aiheuttaa ongelmia hallitusyhteistyössä. Tämä on kuitenkin pientä sen rinnalla, että viimeistään syksyn tullen Vihreät huomaavat, että vaaleihin on enää puolisen vuotta ja Fennovoiman ydinenergialuvan uusiokäsittely tulee taivaan lahjana eduskuntaan. Niinpä Neiti Ville Vihreä johdattaa joukkonsa liput liehuen oppositioon.

Jos Viisikko tämän kestää, on se melkoinen saavutus, olipa tuolloin PM. kuka tahansa.

Kuka sanoi, että politiikka on tylsää?

Viikko näyttää olevan pitkä aika edesmenneen ”Sixpackin”, nyk. kait ”Viisikon seikkailuissa”. Muistaakseni brittiläinen lastenkirjailija kirjoitti, jopa filmattuja viisikon seikkailuja, missä lapset + koira selvittivät sankarillisesti isompia ja pienempiä aikuisten rötöksiä.

Alkuperäinen ”Sixpack” lähti suurin ja kunnianhimoisin tavoittein mm. uudistamaan Suomen kuntajärjestelmää, joko hyvällä tai sitten pakolla. Tämä pakko kohdistuisi ensisijaisesti suurien kaupunkien ympäristöön, kärkenä pääkaupunkiseutu.

Haasteet olivat suhteutettuna vähintään em:n lapsiviisikon tasoa, siis suhteutettuna.

Tuskin on vuottakaan kulunut siitä, kun kaikkitietävä ja -osaava kuntaministeri, jolta kyllä puhetta tulee kuin porolta paskaa, antoi ymmärtää, että kohta otetaan pakkokeinot käyttöön, mikäli puhe ei tehoa.

No vastustajia riitti ja mitä nyt pakkoliitosten tielle saattoi ilmaantua pienoinen este, ei vähäisempi eikä isompi kuin valtakunnallinen perustuslaki.

No tänään sitten nykyinen ”Viisikko” ilmoitti, että se luopuu pakkoliitoslaista.

Mitkähän ovat kuntaministerin saavutukset menneellä hallituskaudella, etenkin alkuperäisiin suhteutettuina?

”Sixpack tyhjäksi” ykkösosassa käsiteltiin kahden ministerin Eurohaaveita.

Jälleen vanha sanonta ”ei kahta ilman kolmatta” toteutui.

Tosiuskovaisten ministeri lähtee tavoittelemaan paikkaa Brysselin auringossa.

Tämä toteutuessaan ei edelleenkään merkitse ”Viisikon” hallitustaipaleen päättymistä, ainakin jos ”Viisikon” jäseniltä tai sidosryhmiltä kysytään.

Uskoo ken haluaa, mutta aikahan sen näyttää.

Nykyhallituksen pääministeri ohjasi Vasemmistoliiton edustajat ulos hallituksesta, koska he, eikä heidän eduskuntaryhmänsä, voineet hyväksyä lapsilisään päätettyjä leikkauksia. Lähtö hallituksesta oli tarkkaan ja taidokkaasti harkittu, sillä päätöksestä nousi niin kodeissa kuin mediassakin ”hirmuinen prosessi”, jopa niin, että hallitukseen jääneet hädissään, (so. kannatuksen laskun pelossa vaalithan ovat tällä tietämällä vuoden kuluttua) esittivät päätöksen perumista tai vähintään kompensaatioita leikkausten vaikutusten vähentämiseksi. Samoihin aikoihin ilmoitti kaksi hallituksen keskeistä, merkittävissä asemissa olevaa kokoomusedustajaa pyrkivänsä Europarlamenttiin tulevissa kevään vaaleissa.

Mutta kukapa osasi vielä aavistaa mitä tuleman piti?

Jo pidempään on tiedetty demareitten pj:n pallin ja sitä myöten valtionvarainministerin pallin horjuvan, vaikka nykyinen ”varainhoitaja” urhoollisesti kertoo katsovansa pelin loppuun. Mutta, mutta henkilö voi hyvinkin vaihtua.

”Eikä tässä vielä kaikki”. Varsinainen pommi iski juuri keväisen viikonlopun viettoon orientoitunutta laman tuskassa äheltävää katajaista kansaa suoraan päin näköä.

Pääministeri lähtee viimeisten muuttolintujen saavuttua napapiirin pohjoispuolelle, aivan päinvastaiseen suuntaan, kohti etelää ja Brysselin toria.

Meni siinä monelta ”pikkukokkarilta” kuin myös tavalliselta vaalikarjan edustajalta iltadrinkki tai aamukahvi väärään kurkkuun, riippuen siitä milloin uutinen kohteensa tavoitti.

Kun tavallinen kansalainen – ja syystä – suuresti alun alkaen epäili hallituskokoonpanoa, taitaa usko siihen olla nyt huomattavasti heppoisempaa kuin Pisan kaltevan tornin pystyssä pysymiseen, kaatuu, ei kaadu, kaatuu…

Korkeimmat poliittiset vaikuttajat tietysti mantraavat, ”hallitusohjelma on kirjoitettu hallitukselle, ei henkilöille”, ja henkilöt voidaan korvata. Kukaan ei ole korvaamaton.
Pitänee paikkansa, mutta niin Kunta- kuin Sote-uudistus, ovat horjuttaneet hallitusta äärirajoille, eikä varsinkaan Kunta-uudistuksesta ole sovinnon merkkiäkään ja Sote saatiin aikaan vain opposition avittamana.

Nyt vain tarvitaan se kamelin selän taittava korsi, niin sixpack tyhjenee kuin pajatso rautamarkan avulla.

Ja tuo korsi on jo nurkan takana, valmiina kamppaamaan pahaa aavistamattoman hallitusparan. Kun Vihreät sanovat kiitos ei Rosatomin ydinlaitokselle, on hallitustaival loppuun käsitelty ja maassa syksyllä uudet vaalit.

Nyt äkkiä profiloitumaan edustajaehdokkaat!