Aniara

Nelosella tapahtui kummia! Huonosti katsojia vetänyt ohjelma lopetettiin kesken. Näin kai tehdään kaikkialla bisneksessä. Tuote, myymälä, yritys tai vaikkapa kokonainen paperikombinaatti tms. lopetetaan kun se sen tuotteet eivät enää käy kaupaksi.

Kaikki siis aivan tavanomaista Lama-Suomen arkipäivää.

Mutta, mutta tosiaan, lopetetun ohjelman vetäjänä oli maankuulu Neiti Sarasvuo. Ja hänenhän Majesteettista ohjelmaa ei tällä tavoin lopeteta. Hänhän ei tee puhelimia tai paperia, ei kaiva maasta metalleja, postin jakelusta puhumattakaan.

Hän tekee tuotetta nimeltä Neiti Jari Sarasvuo!

Nyt verineen vääryys vaatii hyvitystä.

Ja Suomen Joutsenen Mikki-Hiiren Merihädässä lailla apuun rientää Ykkösen Pressiklubi.

Tähän ohjelmaan saa Neitimme julkisuusaikaa kertoakseen tuosta Majesteettirikoksesta ja sekä lohduttavaa olkapäätä Pressiklubin leveistä hartioista.

Nyt voi sitten (nyyhkytysten lomassa) kertoa että ”nyt se on sitten loppu”.

”Ei tule enää, maailmanne romahtaa, siitä saitte”.

Viimeisten vuosien aikana tuhannet kansalaiset ovat joutuneet luopumaan vasten tahtoaan työstään, monet loppuiäksi.

Näistä työnsä menettäneistä tuskin edes promille on varallisuudeltaan
Neiti Sarasvuon luokkaa.

Tuhansien työttömien kannalta on suorastaan irvokasta, että ko. hlö pääsee ruikuttamaan kaltoin kohteluaan sekä julistamaan julkisuusboikottiaan

Onko aiheet todella niin vähissä, että Neiti Sarasvuo on täytynyt tuoda
julkisuuteen itkemään ohjelmansa lopetusta.

Jos PK:n aiheet ovat näin kortilla, lopettamisen uhka alkaa väijyä
tämänkin ohjelman tekijöiden olan takaa.

Olipa kerran erään suuren eurooppalaisen yrityksen pieni suomalainen tytäryhtiö. Suomalaisella yrityksellä oli pitkään mennyt huonosti, oli tappiollisia vuosia, irtisanomisia, henkilöstöllä alhainen motivaatio ja tutkimuksin todettu kapinamieli yhtiön johtoa kohtaan. Saadakseen parannusta henkilöstön mielialaan, päätti yrityksen johto lähettää 15 hengen suuruisen osaston viikonloppuvierailulle emoyhtiön pääkonttoriin ja lajissaan maanosamme suurimmille tehtaille eteläiseen Eurooppaan.

Matkaan lähdettiin innokkaasti, mm. matkan johtaja oli ansiokkaasti laatinut erittäin hauskan ja opettavaisen oppaan siitä, mitä matkailijan tulee tietää kohdemaastaan, sen maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Samassa oppaassa oli kautta rantain myös huomautettu suomalaisen alkoholikulttuurista tai sen poikkeavuudesta muuhun eurooppalaiseen yhteisöön verrattuna.

Tämän ilmeisesti katsottiin tarkoittavan sitä, että muun Euroopan täytyy omaksua suomalainen alkoholikulttuuri ja että juuri tämä retkikunta oli lähetetty sitä levittämään.

Niinpä valmistautuminen pyhään tehtävään aloitettiin jo Helsinki-Vantaalla, sitä jatkettiin välilaskun aikana Arlandassa ja parannettiin lentokoneessa. Samalla alkoi humaltuneiden ristiretkeläisten katkeamaton naurunräkätys, missä erikoisesti seurueen naiset kunnostautuivat. Sama ristiretkeläismeno jatkui myös kohdemaassa terassilta toiselle, ettei vain kaukaisimmallekaan kieltä ymmärtämättömälle turistireppanalle jäisi epäselväksi, mistä maasta ollaan ja mikä maa on jääkiekon maailmanmestari (oli juuri voitettu).

Jatkuvaan naurunräkätykseen tuli sentään katkos Leonardo da Vincin ”Viimeisen ehtoollisen” ja Milanon Tuomiokirkon mykistävän vaikuttavuuden kohdalla, minkä jälkeen sama meno jatkui, keskustelun aaltoillessa tasolla ”kusi, paska, perse ja räkä”. Olikohan paikallinen kulttuuri kuitenkin niin heppoista, ettei sen omaksumiseen tarvittu kuin aamupäivän kiertoajelu, minkä jälkeen voitiin palata alkuperäiseen lähetystehtävään. Tietysti oli joukossa joitakin sivistyneitäkin, ilmeisesti johtui hyvästä kotikasvatuksesta, he joivat vain ”bisseä”, eivätkä rahvaanomaisesti kaljaa.

Edistystä aiempaan oli ehkä se, että tällä matkalla kukaan ei oksentanut bussiin, eikä pyörinyt ulos bussista rähmälleen kansainvälisen turistijoukon ihmetellessä silmät pyöreinä pohjalaisten ”entreetä”.

Surullisinta lienee se, että riekkujat eivät huomanneet mitään muutoksen tarvetta matkakäyttäyty-misessä, vaan "matka oli ollut hauska ja hyvällä porukalla tehty".

Tuntien suomalaiset paksukallot ja sen kuinka vaikeaa on ottaa kiinni n. tuhat vuotta kulttuuriperintöä, voitaisiinko ajatella, että ennen kuin yritykset lähettävät henkilöstöään edustamaan itseään, yritystään, kotimaataan, emoyritystään ja sen tuotteita, että pidettäisiin heille parin viikon mittainen juopottelukurssi. Tämän kurssin aikana koulutettaville juotettaisiin aamusta iltaan kaikki mahdollinen alkoholi, mikä vain sisään saadaan, ettei matkan aikana tulisi mieleen, että tässä suhteessa pohjolan mestarit olisivat jääneet vähemmälle muuhun Eurooppaan verrattuna, eikä välimatkaa tarvitsisi kuroa kiinni lyhyen matkan aikana.

Ehkä tulevat sukupolvet voisivat sitten tehdä oman osuutensa tälläkin saralla Euroopan integraation eteen.

Useat lehdet ja jotkut mediat ovat joitakin viikkoja sitten tienneet kertoa, että koko ajan yhä kuivemmaksi ja sen vuoksi yhä suolapitoisemmaksi käyvää Kuollutta Merta yritetään elvyttää rakentamalla tunneli, pitkä putki ja/tai avoin kanaali Punaiseen Mereen raikkaamman merellisen veden saamiseksi.

Suunnitelma lienee hyvinkin toteuttamiskelpoinen, mikäli se todella auttaa Kuolleen Meren tilan parantamisessa. Suuria kanavia on rakennettu ennenkin ja tunnelin louhiminen kiinteään kallioon ei teknisesti ole kummempaa kuin metrotunnelin louhiminen pääkaupunkiseudulla.

Myös helsinkiläisten vesihuolto on suurelta osalta Päijänteestä Helsinkiin louhitun tunnelin varassa. Tunneli on tiettävästi maailman toiseksi pisin, yli 100 km pitkä. Tunneleita myös koko ajan louhitaan, Espoossa on käynnissä metrotunnelin louhinta ja Tampereelle suunnitellaan kovasti kiisteltyä maantietunnelia. Helsingissä on suunniteltu louhittavaksi tunneli keskustan alitse maanpäällistä autoliikennettä vähentämään. Nämä tunnelit ovat kuitenkin suhteellisen vaatimattomia tuohon juomavesitunneliin verrattuna.

Mutta miten olisi jos tehtäisi oikein mammuttitunneli Pohjanlahdelta Norjan ja Ruotsin vuorten alitse Atlantille, parantamaan meriveden laatua tässä hyvin sulkeutuneessa sisämeressä. Louhittavaa tunnelia kertyisi pisimmilläänkin alle 300 km, eikä sen tekninen toteutus geologien mukaan olisi mitenkään vaikeaa. Tunnelin halkileikkaus pitäisi tietysti tehdä suuremmaksi kuin Päijänne-tunnelissa ja lisäksi tarvittaisiin varmaan erilaisia pumppu ja säätöasemia, mutta projekti ei olisi mitenkään mahdoton. Jopa saastuneen Itämeren vesi saattaisi näin hieman puhdistua. Louhinta antaisi työtä sadoille ihmisille ja räjäytetty kallio voitaisiin käyttää rakentamisen raaka-aineena.

Joitakin ongelmia eliöstöjen ja vieraslajien kanssa saattaisi ilmetä, mutta mahdolliset haitat jäänevät hyötyjä pienemmiksi.

Berliinissä, kuten lukuisissa Euroopan suurkaupungeissa kasvaa runsaasti vanhoja paksurunkoisia jalopuita. Näin on myös Berlinen-Messen rakennusten ympärillä. Paksurunkoisia yli satavuotiaita tammia, jotka ovat nähneet niin Hindenburgin kuin Hitlerin ajat, on alueella lukuisia.

Ja tammet totisesti tuottavat siementä. Tammenterhoja on maassa laattakäytävillä kävelijöiden jalkojen alle matoksi asti. Tästä syntyikin ajatus laajentaa suomalaisen tammikannan geeniperintöä arjalaisella siemenellä. Eikun taskuihin sopiva näyte-erä ja kotimaassa purkkiin itämään. Joihinkin maihin on vieraiden kasvien siementen tuominen laitonta, mutta tullimiehet eivät rajaa ylitettäessä ilmettäkään väräyttäneet.

Idättäminen ei sitten ole hätäisten hommaa. Usko meinasi jo loppua, mutta kolmen kuukauden kuluttua alkoivat ensimmäiset silmut nostaa hentoja sirkkalehtiään. Tämän jälkeen kasvu oli hämmästyttävän nopeaa ja nyt purkeissa ”lainehtii jo teräinen” tammitaimisto.

Täytyisi olla joitakin kymmeniä aareja hedelmällistä maata mihin istuttaa kesän tultua. Tai sitten tehdä niin kuin entinen rakentaja joka kysyi ”saako naapurin tontille rakentaa? Nimim. Valoinko turhaan?

Sauvakävely on mainio varttuneemman tuulipukukansan kuntoilulaji, mutta se sopii myös nuorille, vaikka se ei olekaan niin muodikasta kuin Body Pump, Spinning tai Cross Training ym. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että sauvakävely on aivan liian älyllinen laji kansan suurelle enemmistölle.

Ensimmäinen älyllisen suorituskyvyn ylittävä kysymys kuuluu, jo ennen kävelyn aloittamista: Mitä minä näillä sauvoilla teen?

Vaikka kysymyksen osaisikin asettaa itselleen, mikä on jo puolet ongelmallisen lajin hyvää suorittamista, ei vastausta mitenkään tahdo löytyä.

Oikean vastauksen löytymistä voisi helpottaa monivalintatehtävällä.

a) sauvat ovat pystyasennon tukemiseksi
b) sauvat ovat liukastumien estämiseksi
c) sauvoja kuljetetaan mukana lisäpainon ja siitä johtuvan lisärasituksen vuoksi
d) sauvoilla työnnetään kävelijää eteenpäin

No niin, kun ne pari prosenttia vastanneista ovat osanneet valita d-vaihtoehdon, on kysyttävä toinen kysymys.

Mihin suuntaan sauvoillani työnnän?

Nyt täytyy vastauksen löytämiseksi avata peruskoulun fysiikan kirja.

Ja sieltähän löytyy tietoa: Kun kappale A vaikuttaa kappaleeseen B, niin kappale B vaikuttaa kappaleeseen A yhtä suurella mutta vastakkaisuuntaisella voimalla. Joten jos haluaisimme saada optimaalisen tehokkaan työnnön suoraan menosuuntaan, täytyisi meidän työntää mahdollisimman vaakatasossa suoraan taaksepäin ja lisäksi täytyisi meillä olla alati takanamme jokin, mielellään pystysuora seinä, mihin sauvamme tukea. Valitettavasti tällaista kiinteää seinää ei ole saatavilla joten joudumme tyytymään seuraavaksi parhaimpaan vaihtoehtoon. Kun sauva on mahdollisimman pitkä (jota voi vielä käsitellä) työntökin suuntautuu mahdollisimman hyvin suoraan eteenpäin.

Siis riittävän pitkät sauvat, ei niin kuin monet vähä-älyiset ohjeistajat ja ohjeet väittävät.

Lisähuomautuksia: Sauvakävely on sorapohjaisten polkujen laji, minkä vuoksi kumitutit Huut Hemmettiin! Sauvoissa on myös oltava kovateräspiikit, mitkä pureutuvat kunnolla polun pintaan, estäen liukumisen.

Lisäksi kaikista tehokkaimman työnnön saat kun otat sauvasta otteen pikkusormella, nimettömällä ja keskimmäisellä ja etusormi ja peukalo asetetaan sauvan kädensijan päälle. Näin kyllä tottumattomalta sormet menevät rakoille ensi kertojen jälkeen, mutta asia korjaantuu muutaman harjoitusjakson jälkeen. Tällä otteella vältytään myös sauvan liiallisesta puristamisesta. Sauvan käsilenkkiä ei tarvita muuhun kuin sauvan maasta irti vetämiseen, sen mahdollisesti maahan tarttuessa.
Se, että jotkut liikuntaorganisaatiot edelleen pitävät kiinni perusteettomista sauvan pituuden ohjeistaan (mistä lie keksittyjä, haiskahtaa perityiksi eräältä sauvavalmistajalta, joka luuli omaavansa salattua sauvaviisautta, mitä vain heillä on ja tietysti oman myynnin edistämis-tarkoituksessa), ei tee niistä yhtään viisaampia, päinvastoin, voi sanoa, että nämä organisaatiot ovat vastuussa sauvakävelyn surkeasta alennustilasta.

Jo kolmisen kuukautta on media sydämensä kyllyydellä seurannut aluksi suomalaisnaisen häiriköintiä pohjoisella Jäämerellä ja sittemmin sen seurauksia naapurimaan kiinni ottamana. On hämmästyttävää, että joku saa törttöilylleen tällaisen ansaitsemattoman huomion. Kun tunnettua on naapurimaan ”Tussumellakan” mitättömän tempauksen seuraukset, ei liene vähimmässäkään määrin yllättävää, että eräs maailman mahtavimmista valtioista ei kohtele silkkihansikkain kyseisenlaista hihhulointia. Vaikka näin jälkikäteen on sanottava, että aika vähällä kaikki pääsivät. Oli hyvin mahdollista, että useampikin hurmahenki päätyy ikiajoiksi hyiseen ja märkään hautaan.

Koska tämä oli varmasti edeltä käsin arvattavissa, täytyy vain ihmetellä hurmahenkien toimintaa, ensin lyödään päätä tosissaan seinään ja sen jälkeen aletaan parkua kotimaan tukijoukkoja ja viranomaisia apuun. Siis törttöilyn kustannukset maksatetaan veronmaksajilla. Ja media seuraa viikosta viikkoon ”Meidän Maijan” ankeaa Via Dolorosaa naapurin karseissa tyrmissä. Äänen lausumattomana piiloviestinä useinkin annetaan ymmärtää, että vähintään KGB, NKVD tai muut vastaavat organisaatiot kiusaavat pientä suomi-tyttöparkaa.

No kaikki näyttää tyttösen kannalta lopulta päättyneen onnellisesti, mutta edelleen on suuri hämmästyksen aihe, että palatessaan kotimaahansa ko. henkilö saa suorastaan kultamitalivoittajan vastaanoton, mm. valtiollinen uutislähde lähettää saapumisen rautatieasemalle reaaliaikaisesti internetin välityksellä. Media kymmenine toimittajineen, kameroineen ja mikrofoneineen haluaa saada kuvia ja lausuntoja tältä ”Jäämeren sankarilta”. Lähettääpä itse ministeri armollisen, ”sankarin” itsensä etunimellä varustetun suosion ilmaisun hengenheimolaiselleen ja pääsee samalla itse median valokeilaan ja näin muutamia satoja ääniä tulevissa vaaleissa.

Oiksikohan tässä episodissa useammallekin noussut vihertäväksi käynyt neste päähän?

Love for sale kuului aikoinaan mm. Earha Kitt’in ja Ella Fizgeraldin esittämä maailmalla hyvin tunnettu sävelmä. Tuohon aikaan ”rakkautta rahasta” maailmaa ympäröi vielä kiehtova ja houkutteleva salamyhkäisyyden viettelevä ilmapiiri. Nykyään tilanne on arkisempi ja ennen kaikkea reaalisempi, kaikkialle tunkevan internet pornon, ihmisten liikkuvuuden ja yleisen tietoisuuden ansiosta.

Kautta aikojen ovat kirkko, eri uskonnot, lahkot ja lähes kaikki valtiot koettaneet rajoittaa ja kahlita sekä ohjata ihmisten seksikäyttäytymistä omien tarkoitusperiensä mukaisiin käytänteisiin. Tässä työssä onnistuminen on historian saatossa ollut hyvin vaihtelevaa.

Kaiken kaikkiaan yleisemmin on yritetty rajoittaa kuin sallia täysin rajoittamaton seksuaali-toimintojen harjoittaminen. Tätä rajoittamista on yleisesti perusteltu uskonnon lähtökohdista, vaikka tavoiteltaisiinkin jotain muuta. Seksin harjoittaminen perheessä oman puolison kanssa on myös edistänyt yhteiskunnallista vakautta ja turvaa perheen jäsenille. Usein seksin vapaa harjoittaminen on kielletty ainoastaan naisilta, miehet ovat saaneet huseerata vapaasti.

Nykyään toisen maailmansodan jälkeiset sukupolvet ovat huomattavasti vapautuneempia ja itsenäisempiä päättämään tekemisistään seksin alalla. Samoin seksipalvelujen niin ostaminen kuin tarjoaminenkin ovat tulleet julkisemmiksi.

Tämän tosiseikan edessä monet valtiot ovat säätäneet ostettua seksiä rajoittavia lakeja. Tämän taustalla ovat olleet tarpeet suojata seksikauppaan pakotettuja suoranaisia ihmiskaupan uhreja, joita seksityöntekijöiden joukossa on Euroopassa varmasti tuhansia.

Tunnetuimpia seksin oston kokonaan kieltäneitä maita on Ruotsi. Suomessa seksin osto on rangaistavaa alaikäiseltä ja ihmiskaupan uhreilta, ja suunnitteilla on seksin oston totaalikielto. Ranskassakin suunnitellaan seksin ostokieltoa, jonka rikkojat saisivat 1500€:n sakot. Tämä lakiehdotus, vaikkakin nauttii suurta suosiota, on kohdannut myös vastustusta. Useat Ranskan kulttuurihenkilöt ovat liittyneet vastustajien rintamaan, etunenässä maailmankuulu näyttelijä Catherine Deneuve.

Mutta toisenlaistakin lainsäädäntöä on. Juuri äskettäin Kanadan korkein oikeus kumosi prostituution kieltävän lain ja Saksassa laki on liberalisoitunut niin, että vielä viime vuonna Berliinin Oranienburgerstrassella oli vain etnisperäisiä ravintoloita, mutta tänä vuonna em. ravitsemusliikkeiden lisäksi siellä illan tullen ”päivysti” runsas joukko seksipalveluita tarjoavia nuoria naisia. He käyttäytyivät kadulla kulkijoita kohtaan hyvin korrektisti, eivät oma aloitteisesti lähestyneet ketään, vaan aina aloitteen tekijä oli miesasiakas. Ilmeisesti tytöt tunsivat hyvin lain määräykset. Saksan tilanne ei suinkaan miellytä kaikkia, vaan useat johtavissa asemissa olevat poliitikot ja siviilihenkilöt ovat suhtautuneet erittäin kielteisesti tilanteeseen.

Tilanne siis vaihtelee huomattavasti eri länsimaissa, yhtenäistä taitaa olla vain se, että kiellot kohdistuvat seksin ostoon, ei myyntiin. Tämä tuntuu hämmentävältä. Tilannetta voitaisiin yrittää verrata entisen Neuvostoliiton suunnitelmatalouden reaaliseen tilanteeseen. Kauppoihin tuli kyllä asiakkaita, mutta ostettavaa ei ollut, joten kauppa ei myöskään käynyt.

Jos nyt seksin ostaminen haluttaisiin kieltää kokonaan, niin miksi aina ostaminen, miksei kielletä myymistä. Myyjiähän kuitenkin on paljon vähemmän kuin ostajia, joita lienee ainakin kymmenkertainen määrä edellisiin verrattuna. Pienen myyjäjoukon valvonta olisi helpompaa ja halvempaa. Vai pitäisikö lakipykälän kuulua ”ilmaiseksi saat antaa, mutta maksua et peri”?

Miksi ostaminen olisi synnillisempää kuin myyminen?

Miksi miehet aina syyllistetään seksihalujensa toteuttamisesta maksullisesta toteutuksesta?

Fennovoima julkisti venäläisen Rosatomin kanssa tekemänsä sopimuksen ydinlaitoksen rakentamisesta Pyhäjoen kuntaan. Päätös oli odotettu vaikka matkassa on ollut mutkia ja Fennovoimalle epäedullisia käänteitä mm. saksalaisen E.on AG:n ja joidenkin pienempien sijoittajien vetäytyminen rakennuttajayhteisöstä.

Hanketta vastustavien viherpiipertäjien on ollut vaikea pidätellä vahingoniloaan ydinlaitoshankkeen vaikeuksien johdosta. On suorastaan toivottu, ellei jopa vaadittu uutta eduskuntakäsittelyä ja koko hankkeen peruuttamista toimittajan vaihtumisen johdosta.

Varmaan koko salaatinsyöjien heimo oli asennoitunut kaatamaan rakentamisen laitoksen venäläisyyteen sekä vanhoihin Tsernobyl-synteihin perustuen. Näin luultavasti odotettiinkin tapahtuvan, mutta hankepa näyttää heräävän eloon ja uuteen nousuun.

Jäljet varmasti pelottavat, sillä Tsernobylissä todella ”ryssittiin”, siellä meneteltiin selkeästi säännösten vastaisesti ja seuraukset olivat lähes koko Euroopan kattavat, puhumattakaan Venäjän (silloisen NL:n) vahingoista. Tsernobylin tapahtumien toistumismahdollisuuden, tahallisestikin aiheutettuna, kielsi alkuvuodesta YLE:n aamutelevisiossa STK:n entinen johtaja Jukka Laaksonen. Vaikka hänen palkkansa nykyään maksaakin Rusatom Overseas, uskoisin hänen asiantuntemuksensa ja moraalinsa kestävän tämän kaltaisten asioiden puolueettoman kommentoinnin.

Nyt merkittävää on myös se, että ministeritasolta on ilmaistu tyytyväisyys sopimuksen syntymisen johdosta. Tämän luulisi herättävän vastustajat vihdoin ajattelemaan, onko reaalista kuvitella mistään muusta lähteestä saatavan niin massiivista määrää energiaa ilman viheliäisen syntisiä hiilidioksidipäästöjä kuin ydinenergiaa hyödyntämällä.

Sähkön tuotantoon on pyritty puhtaasti kotimaisin voimin jotta riippuvuus itäenergiasta olisi mahdollisimman vähäinen. Miten se onnistuu Rosatomin kanssa, on vielä tulevaisuuden verhoama.
Selvää lienee se, että jos ja kun Rosatom toimii suurena hankkeen rahoittajana, ollaan Fennovoimassa heidän jonkinasteisia vasalleja.

Tulevaisuus näyttää, miten tämä suhde toimii. Toivottavasti rakentaminen sujuu paremmin kuin Arevan Olkiluoto3:n rakentaminen..

Varmuudella hanke tuo Pyhäjoen kuntaan tuhansia kipeästi tarpeen olevia työpaikkoja ja niiden mukana Pohjan perukoilla suuresti kaivattua vaurautta.

Olitpa marketissa tai maantiellä, edessäsi pyörii, poukkoilee, törmäilee, tunkee ja kiilaa, mutta ennen kaikkea nyhrää ja nyhrää ja nyhrää väylien tukkeena pitkälle jalostunut nyhrääjäkansan edustaja. Maantiellä hän näyttää pelkäävän omaa varjoaankin kuin Bukefalos ja liikkuu sen vuoksi äärimmäisellä varovaisuudella ja etanamaisella hitaudella. Tunnistat hänet marketissa helposti: hän ei hetkeksikään hellitä ostoskärryjen kahvasta, vaan rystyset valkoisina puristaa sitä minne tahansa hänen tiensä johtaakin. Ahtain rako, sinne kärryt poikittain. Ja katsopa tuoltahan tulee tuttu vuosikymmenten takaa, nytpä saamme käytävälle (joka jo ennestään on lähes tukittu) oivan barrigadin kun keräännymme kaikki joukoksi kärryjemme ympärille, tästä ei kyllä kukaan pääse ohi. Jo armeijassa korostettiin; ”puolustus on suomalaisten leipälaji”. Ja niin on käytävä tukossa muilta iloisen rupattelun kantaessa yli muiden nopeasti marketista pois yrittävien edessä. Ja herranjestas, tuolla on makkaramaistiaiset, kakki sinne kasaan, saamme jälleen aikaiseksi oikein mahtavan revohkan. Kyllä kannatti tulla markettiin, saatiin oikein makkaranpalat.

Ja maantiellä sama meno. Koska liikenneturva ym. instanssit ovat vuosi varoittaneet nopeuden vaaroista, me kyllä noudatamme nopeusrajoituksia vieläpä ottaen reilusti alakanttiin, ettei vaan lipsahtaisi kilometrinkään verran yli. Lisäksi vahdimme viranomaisen apuna ajamalla kiinni keskiviivassa, ettei kukaan muukaan erehtyisi tuohon nopeuden syntiin. Jos ajan moottoritietä, ajan aina ohituskaistalla, sillä Suomessa ohittaminen on synti ja aivan veriruskea synti, mistä ei viimeisellä tuomiolla aivan vähällä selvitäkään. Sitten vielä liikennevalot, enpä lähdekään vihreän syttyessä vaan odotan, että väri varmasti on vihreä, saattaahan ihminen nähdä väärin, etenkin näin Joulun alla kun maailma on täynnä erilaisia valoja. Jos nyt sitten seuraavissa valoissa on jo parin minuutin ”vanha vihreä”, niin odotinhan edellisissä riittävän kauan, ei sitä synniksi lasketa, tulihan perässäni vielä kolme samanlaista Hidas-Hippoa. Mutta kyllä viranomaisten pitäisi tehdä jotain noille takapuskurissani tiukasti kiinni ajaville, jotain, mitähän mielenkiintoista sieltä löytyy, kun aina on joku peräpeilissäni, mutta ohi en perkele päästä, en.

Ja vilkku, sitähän käytetään aina kun rattia käännetään, vaikka vain tie kaartuisi. Kun T-risteyksessä olen ryhmittynyt oikealle, on aivan välttämätöntä näyttää vilkkua oikealla, saattaisinhan yrittää yllättäen kääntyäkin vasemmalle (kuten tänään Omenan edessä) niiiin, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta kun risteyksessä käännyn oikealla ja vaihdan vasemmalle kaistalle, niin vilkutan edelleen oikealle, jokuhan saattaa huomata aikeeni ja ehtiä vasemmalle ensin. Valoja en tietenkään käytä pimeälläkään, ennen kuin on pakko, kyllähän minä nuo valot nään. Kyllä täällä liikenteessä pitää pelätä henkensä puolesta koko ajan, kun nuo toiset ovat tulleet varmasti vain minua jahtaamaan, suorastaan tähtäävät autoani vertauskuvallisesti ”sormi liipasimella”. Kun saavun jonon hännille, en tietenkään aja riittävän lähelle edellistä, vaan täytyyhän ainakin kolmesti jonoa tiivistää. Olisihan se hölmöä jos ei saisi aina välillä liikkua puolta metriä eteenpäin.

Mutta kun jotkut onnettomat tunarit ajavat Länsiväylällä ulos tieltä, on aivan oikein kohdistaa katseensa tuohon onnettomaan ja jos nyt sitten tässä tulee joitakin pieniä ketjukolareita, eihän se ole minun vikani vaan tuon onnettoman joka ensin kolaroi.

Jo on korkean jalostusasteen kansa, saisikohan tästä rahakkaan vientituotteen?

Autopikajuna P265 saapuu ajallaan Rovaniemen asemalle. Paikalliset matkustavaiset ja ensimmäiset talvituristit purkautuvat Lapin pääkaupungin asemalaiturille ja aloittavat vaelluksensa kuka mihinkin. Autoaan autojenkuljetusvaunusta hakevat kiiruhtavat pikkupakkasessa ja hiljaa viriävässä aamutuulessa kohti lastausramppia. Ilma tuntuu tottumattoman iholla kylmemmältä kuin se onkaan. Tovin odottelun jälkeen alkaa lähestyvien autojenkuljetusvaunujen päädyssä, näkyä keltainen vaunumiehen huomioliivi ja pian tuleekin koko vaunuletka näkyviin.

Vauhtiaan koko ajan hiljentäen lähestyvät vaunut, joiden päädyssä vaunumies vaimealla äänellä kertoo puhelimeen vaunun etäisyyden laiturin stoppareista. Viisi, kolme, kaksi ja yksi metri ja vaunut vaimeasti kolahtaen tapaavat stoppareinin. Vaunumies hyppää alas ja lähtee letkan vastakkaiseen päähän avaamaan luukkuja ja sisällä olevien autojen kiinnityksiä.

Kukaan odottavista autokuskeista ei huomaa mitään poikkeavaa siinä, että vaunumies ei tulekaan kaikkien vaunujen läpi. Saatuaan ensimmäisenä odottavan vaunun taaimmat ovet avatuiksi, hän yllättäen saapuukin vaunun viertä odottajien luo. Kun hän ajoluiskan ritilän läpi huutaa yläpuolella odottavien jalkojen juuresta ”Rosvoja, vaunussa on käynyt rosvoja, autoja ei saa ennen kuin poliisi on tutkinut paikat”.

Hyvin hitaasti alkaa odottajien tajuntaan syntyä ajatus tapahtuneesta. Autojenkuljetus-vaunussa rosvoja, eihän se ole mahdollista, ei kai minun autossani ole käyty. Siitä sitten takaisin aseman lämpimään ja kertomaan matkakumppaneille matkan viivytyksestä. Asemalla viriää keskustelu. Joku kertoo vaunumiesten sanoneen, että vaunuja ei talvella lukita, koska lukot jäätyvät eikä niitä sen jälkeen saada auki.

Kotvan odottelun ja päivittelyn jälkeen saapuu ensimmäinen rikostutkija paikalle. Hänellä on melkoinen urakka, sillä kaikki vaunun niin ylä – kuin alakerrankin kymmenen autoa ovat joutuneet rosvouksen kohteeksi. Taaempi sivu- tai takaikkuna säpäleiksi ja sen jälkeen matkatavaroiden kimppuun. Jokaisen matkalaukun sisältö on purettu pohjimmaisia kalsareita ja pikkuhousunsuojia myöten lasi- ja vaatemössöksi. Onpa erään naismatkustajan vihreä kaalimato jätetty kasan päällimmäiseksi kuin ilkkumaan ”tutkimmepa intiimeimmät paikkasi”.

Poliisin naistutkija saa myöhemmin pari muuta tutkijaa avukseen ja sormenjälkien etsintä ja valokuvaus alkaa saada vauhtia. Pari etsivää haastattelee jokaisen vahinkoa kärsineen autoilijan, kyselee kadonneen omaisuuden ja oheistaa rikosilmoituksen tekoon.

VR:n miehet kohottavat kääntymään paikallisen autovuokraamon ja korjaamon puoleen sekä jakavat korvausanomuskaavakkeita. Tämän jälkeen valtiollisen raideliikenteenharjoittajan taholta vain suuri hiljaisuus. Koko äärimmäisen huonoissa tunnelmissa alkaneen ja käytännössä pilalle menneen lomaviikon aikana ei tästä organisaatiosta kuulu mitään.

Soitettaessa syntyneiden vaurioiden kustannusten korvauksista Rovaniemen vastuuhenkilölle, kuullaan, että hän on sairauslomalla ja soittaja ohjataan kääntymään Oulun yksikön puoleen. Täältä vastaava kehottaa edelleen ottamaan yhteyttä Riihimäen asiakaspalvelukeskukseen. Kun matkustaja kyllästyy ja esittää kantanaan, että eiköhän se olisi teidän asianne ottaa yhteyttä vahingon kärsineisiin, luvataan näin tehtävän. Jonkun ajan kuluttua nuori reipas naisääni soittaakin ja pahoittelee, mutta matkustajan asema ei parane. Soitettaessa palautepuhelimeen, siellä varsinainen vastuunpakoilija pesee kätensä kuin Pilatus ja vierittää syyn Brysselin miesten niskaan, ”he ovat näin säätäneet”.

Joku matkustaja ehkä olisi toivonut jonkun vastuuseen valmiin ja - kykenevän henkilön ottavan selvää keitä ovat vahinkoa kärsineet matkustajat – kaikistahan on olemassa hyvin tarkat tiedot – ja pahoittelevan tapahtunutta ja ennen kaikkea antavan lupauksen liikenteenharjoittajan oma-aloitteisesta vahinkojen ja matkan viivästymisen korvauksista.

Näin kai se nykyään maineestaan huolta pitävän yksityisen yrityksen strategian mukaan kuuluisi mennä, etenkin jos ei voi valtiollisena monopoliyrityksenä huseerata markkinoilla asiakaskunnastaan välittämättä.